Kansanedustaja Anu Vehviläinen puhuu avoimesti miehensä itsemurhasta: ”Terapiassa käsitellyt tunteet olivat niin vaikeita, että tapaamiset tuntuivat jopa vastenmieliseltä”
Kun kipeitä menetyksiä kohdanneen Anu Vehviläisen voimat ovat olleet vähissä, hän on saanut tukea monelta taholta. Myös kollegoiltaan eduskunnassa. Kansanedustajalla itselläänkin on maine ihmisenä, joka on hyvä kuuntelija.
Oli pyhäinpäivä. Anu Vehviläinen pötkötti mökkinsä sohvalla ja luki kirjaa, jonka nimi oli Nunna Kristadulin päiväkirjat. Selän takana oli juuri sopiva määrä tyynyjä. Ikkunan takana loiskui järvi, Höytiäinen nimeltään, mitään muita ääniä ei kuulunut. Sinä päivänä Anu luki kaikkiaan kahdeksan tuntia.
”Ihan parasta”, hän sanoo.
Konkarikansanedustajan lukurupeamat toistuvat joka viikonloppu. Kirjat ovat antaneet Anu Vehviläiselle voimaa ja tarjonneet lohtua. Samoin Kontiolahdella sijaitseva mökki, jonne hän reissaa viikosta toiseen. Tai oikeastaan kyse ei ole reissaamisesta, vaan ennemminkin palaamisesta kotiin.
Vaikka Anu on miehensä kuoleman jälkeen käynyt mökillä paljon yksin, hän ei tunne yksinäisyyttä. Onhan ympärillä järvi, metsää, radio ja netti, joista seurata ortodoksia jumalanpalveluksia ja muuta kiinnostavaa. Välillä myös aikuinen poika Tatu tulee kaveriksi.
Lapsuuden kotikylän yhteisö opetti välittämistä
Monta suurta menetystä elämässään kokenut 59-vuotias Anu Vehviläinen ajattelee, että hän on selviytynyt elämässään lopulta ihan hyvin. Vähäisin merkitys ei ole ollut tuella, jota hän on saanut vaikeina hetkinä osakseen läheisiltä, työtovereilta ja ihan tuntemattomiltakin.
Pohjois-Karjalaan kotiutunut kansanedustaja varttui Savon sydämessä, Kotalahden kylässä. Mäen päällä seisovalla talolla oli kaunis nimi: Unimäki.
Oli vanhempi veli Marko, vanhemmat Sirkka ja Kalevi sekä kyläyhteisön ihmiset.
”Kotalahdella oltiin valtavan avuliaita. Se yhteisö on kasvattanut minua paljon”, Anu sanoo.
Tutuissa taloissa tarjottiin Vehviläisen lapsille koulun jälkeen välipalaa, jotta he jaksavat kulkea parin kilometrin matkan kotiin. Veljen kanssa jaettiin makeiset ja muut herkut aina tasan tarkkaan puoliksi.
”Ajatus kylällämme oli se, että myös toisilla pitää olla asiat hyvin, eläimilläkin. Niitä rapsuteltiin ja helliteltiin.”
Anu oli herkkä tyttö. Alle kouluikäisenä hän hakeutui kotona usein kaapille, jonka pohjalla säilytettiin vanhoja kirjoja. Häntä veti puoleensa eräs teos, jossa oli mustavalkoinen kuva yksinäisestä tytöstä laiturilla.
”Jos minulla oli surullinen olo, katsoin tätä murheellista tyttöä ja itkin. Ehkä ajattelin, että suremme yhdessä.”
Lue myös: Sirkka-Liisa Anttila on yhä rakastunut
Naapurit tukivat surevaa perhettä
Heinäkuun toiseksi viimeisenä päivänä vuonna 1975 elämä pysähtyi. Anu oli 11-vuotias ja tehnyt veljensä kanssa päivän töitä mansikkapellolla Suonenjoella.
Tuoreessa elämäkerrassa Rouva puhemies – Anu Vehviläisen elämä ja ura kerrotaan näin:
Mansikkapellolta lapset palasivat myös heinäkuun toiseksi viimeisenä päivänä. Kotona ei ollut ketään. Aamiaisastiat olivat vielä ruokapöydällä. Jotakin pahaa oli tapahtunut. Kalevi oli päättänyt elämänsä oman käden kautta. Anu oli yhdentoista, Marko 12-vuotias ja Sirkka 31-vuotiaana leski. Anun lapsuus loppui isän kuolemaan. Oli aika sitä ennen ja sen jälkeen.
Anu Vehviläinen muistaa loppukesästä vain yksittäisiä välähdyksiä, mutta se on jäänyt mieleen, että äiti ryhtyi ottamaan häntä enemmän syliin. Iltaisin Anu kömpi äidin viereen nukkumaan, kun omassa huoneessa oli vaikea olla.
Isän kuolema oli myös helpotus
Anua ja veljeä ei jätetty surun kanssa muutenkaan yksin. Naapurit tukivat, samoin opettajat, kun koulu alkoi muutama viikko isän kuoleman jälkeen.
”Maalaiskylällä ei voitu pitää salaisuuksia. Kaikki tiesivät tapahtuneesta, ja minuun ja veljeeni suhtauduttiin hyvin myötätuntoisesti.”
Äiti yritti piristää Anua antamalla tämän tehdä elämänsä ensimmäisen junamatkan yksin Helsinkiin. Siellä esiteini meni oitis farkkuostoksille Beavers-kauppaan.
”Vaikka olin todella järkyttynyt isän kuolemasta, siihen liittyi myös helpottuneisuutta, koska turvattomuuden tunteeni pieneni. Isällä oli paha alkoholiongelma ja sitä myöten monenlaista ongelmaa”, Anu sanoo.
”Suru ja helpottuneisuus olivat hankalia yhdessä, mutta niinhän tämä elämä on.”
Poliisit tulivat yöllä
Isän kuoleman myötä Anu itsenäistyi nopeasti. Kotitilalla oli tehtävä töitä äidin ja veljen rinnalla. Lukioikään tultuaan Anu suuntasi Savonlinnaan taidelukioon, koska kuvataide kiinnosti. Joensuun yliopistossa pääaineeksi valikoitui kirjallisuus.
Politiikka alkoi vetää jo opiskeluaikana, ja vuonna 1995 Anu valittiin keskustan kansanedustajaksi. Sen jälkeen elämä on jakautunut Helsingin ja Joensuun välille.
Marraskuisena perjantaina vuonna 2011 Anu oli tavalliseen tapaansa palannut viikonlopuksi kotiin Joensuuhun poikansa Tatun ja rikosylikomisariona työskentelevän puolisonsa Timo Hiltusen luo. Timo vietti iltaa poliisien pikkujouluissa.
Yöllä ovikello soi, ja ulkona seisoi puolison työkavereita. Timo oli ampunut itsensä virka-aseellaan.
Anu ja poika puhuivat itsemurhasta avoimesti
Ehkä omasta kokemuksestaan johtuen Anu puhui poikansa kanssa isän itsemurhasta avoimesti. Tatu oli tuolloin 11-vuotias, saman ikäinen kuin Anu menettäessään oman isänsä. Isä ja poika olivat olleet hyvin läheisiä, koska Anu oli kansanedustajana paljon Helsingissä.
Omalla tavallaan poika lohdutti myös äitiään.
”Näin Tatun katseesta ja kuulin äänestä, että hän oli tukenani.”
Anun työhuoneen seinällä eduskunnassa on yhä Tatun tekemä kuvakollaasi, jossa kerrotaan, että asunnossa asuvat nyt Anu ja Tatu. Myös Anun äiti ja veli hitsautuivat olennaiseksi osaksi heidän arkeaan. Sirkka-äiti alkoi viettää arkiviikot Iisalmen sijaan Joensuussa huolehtimassa Tatusta, ja veli auttoi kaikessa tarvittavassa Anun mökillä. Rakensi laiturinkin.
Sanat, jotka eivät auta surevaa
Jotkut kohtaamiset hämmensivät Anua. Oli ihmisiä, jotka menivät kaupassa hyllyjen taakse piiloon, kun näkivät tuoreen lesken.
”Kerran tuntematon ihminen pysäytti minut ja sanoi, että tuosta et voi toipua koskaan.”
Se tuntui pahalta.
Aika usein Anu sai kuulla myös kliseiset sanat ”aika parantaa haavat”.
”Kun olet juuri menettänyt läheisesi, et voi ajatella, että olet hetken päästä parantunut”, Anu sanoo.
Onneksi oli paljon muutakin. Ihmiset lähettivät Anulle ja Tatulle suruvillasukkia, kirjoja ja ruokaa. Kerran lähetti toi pizzaa ja kassillisen hedelmiä. Elli Aaltonen, joka toimi sittemmin Kelan pääjohtajana, oli tilannut ne.
Lue myös Anna.fi: Annika Saarikko on joutunut tekemään vaikean päätöksen
Miten olla aidosti läsnä?
Anu sanoo, että aito läsnäolo merkitsi hänelle paljon. Mitä se tarkoittaa?
”Se tuo lohtua, kun ihmisen katsoo merkitsevällä tavalla silmiin. Sanoja ei aina tarvita”, Anu vastaa.
Kun Anu palasi eduskuntaan kaksi kuukautta puolison kuoleman jälkeen, häntä tultiin halaamaan yli puoluerajojen.
”Kansanedustajia parjataan usein, mutta monilla on myötäelämisen kykyä. Vaikka olemme eri mieltä asioista, olemme paljaasti ihmisiä, kun perhepiirissä tapahtuu raskaita asioita.”
Kun Paula Lehtomäki tuli eduskunnan käytävällä vastaan ja kysyi kuulumisia, Anu purskahti itkuun. Silloin hän katsoi parhaaksi aloittaa uudestaan terapian. Usein hän palasi sieltä töihin silmät punaisina.
”Terapiassa käsitellyt tunteet olivat niin vaikeita, että tapaamiset tuntuivat jopa vastenmieliseltä. Mutta tunteita käsittelemällä pääsin elämässä eteenpäin.”
Ammattiauttajalle Anu hakeutui myös silloin, kun hänen veljensä poika teki itsemurhan vuonna 2020.
Vaikka menetyksiä on ollut lähipiirissä monta, Anu ei pohdi, miksi juuri hänen elämässään on käynyt näin.
”Sellaista ei ole hyvä miettiä. Itse kullekin voi tulla eteen mitä tahansa. Ajattelen, että oma elämäni on paras elämä minulle, ja yritän olla siinä kiinni. Olen oppinut, miten ainutkertaista tämä on.”
Anu Vehviläinenauttaa hädässä, sanovat kollegat
Miten Anu itse osoittaa myötätuntoa sitä tarvitsevalle? Eduskunnassa monet kiittelevät Anun taitoa kuunnella. Hänestä puhutaan ihmisenä, johon voi turvautua hädän hetkellä.
Anusta on mukavaa, että kollegat ajattelevat näin, mutta mikään terapeutti hän ei ole.
”Annan toki myös vertaistukea, mutta yleensä lähestymiset liittyvät työasioihin. Sanon aina, että missä tahansa poliittisessa tilanteessa tärkeintä on säilyttää oma mielenrauha. Usein kannattaa nukkua yön yli. Vaihtoehtoja löytyy aina.”
Itse hän oli kovilla toimiessaan vuodet 2015–19 Sipilän hallituksen kunta- ja uudistusministerinä. Työsarka sote- ja maakuntauudistuksineen oli valtava.
”Olin jaksamiseni rajoilla. Välillä istuimme kokouksissa puolille öin ja jatkoimme aamulla seitsemältä.”
Monesti viikonloppuisin Tatu sai luokseen väsyneen ja poissaolevan äidin.
Osaako Anu itse ottaa apua vastaan?
”En ole ihan varma. Kysymys vahvuuteen sairastumisesta on kohdallani hyvä”, Anu vastaa.
”Olen aina ollut hyvin itsellinen, koska perheeni on ollut pieni ja läheisiä vähän. Ehkä olen kuitenkin vähitellen oppinut tunnistamaan rajani.”
Vuosi sitten Anu Vehviläinen liittyi ortodoksiseen kirkkoon
Viime vuonna, 5. päivä tammikuuta Anu liitettiin Pyhän Nikolaoksen kirkossa Joensuun ortodoksisen seurakunnan jäseneksi.
”Koen ortodoksisuuden valoisaksi uskoksi. Kun menen Pyhän Nikolauksen kirkkoon palvelukseen, koen, että se ottaa minut syliinsä.”
Ortodoksista uskonoppia välittäviin ikoneihin Anu on ollut viehtynyt jo pitkään, ja niitä on kaikissa kolmessa asunnossa: Helsingissä, Joensuussa ja mökillä.
”Pohdin pitkään, onko mielenkiintoni ortodoksisuuteen kulttuurista vai onko minulla syvempi kiinnostus uskoon. Läheisten menetykset ovat osaltaan saaneet pohtimaan syviä kysymyksiä. Kaksi ja puoli vuotta sitten aloin tavata isä Tuomasta säännöllisesti tarkoituksenani liittyä seurankuntaan.”
Nyt Anu elää ortodoksina.
”Haluaisin karsia omia turhamaisuuksiani ja tulla ajattelussani syvällisemmäksi.”
Ensi keväänä ajattelulle vapautuu aikaa, sillä Anu jää pois eduskunnasta. Hän arvelee, että viimeisinä työpäivinä Arkadianmäellä tulee haikea olo. Onhan sinne tullut kuljettua lähes 30 vuotta.
Vaikka hän on valmis tekemään vielä töitä, hän ei tiedä, mitä ne voisivat olla.
”Oloni on vapautunut ja utelias.”
Juttu on julkaistu Kotiliedessä 26/2022.
Kommentoi
Kommentoi juttua: Kansanedustaja Anu Vehviläinen puhuu avoimesti miehensä itsemurhasta: ”Terapiassa käsitellyt tunteet olivat niin vaikeita, että tapaamiset tuntuivat jopa vastenmieliseltä”