Ihmiset

Muistatko, kun laulaja Marjatta Leppänen hurmasi kaikki radiojuontajana? Ihastuneen kuulijan vaimo kolautti miestään paistinpannulla päähän suorassa lähetyksessä

Marjatta Leppänen on valoisalla esimerkillään ja monivaiheisella elämällään raivannut tilaa muille naisille. Seitsenkymppisenä hän koki suuren mutta liian pian päättyneen rakkauden.

Kyllä. Joo, tehdään niin! Minä tulen! Nuo sanat toistuvat usein, kun Marjatta Leppänen, 85, muistelee elämäänsä. Kun idea on syntynyt tai mahdollisuus tarjottu, Marjatta on tarttunut toimeen.

Koulunkäynti Marjatalla loppui monen ikätoverinsa tavoin keskikouluun. Sen jälkeen opettajana on ollut elämä itse.

Marjatan tunnusmerkkejä ovat sirkeät silmät ja hyväntuulinen olemus. Hänen seurassaan muiden on helppo ja hyvä olla. Se on toiminut magneetin tavoin: hän on vetänyt lähelleen paitsi yleisöä myös lahjakkaita kollegoita ja houkuttelevia työtilaisuuksia.

Hyväntuulisuus ei kuitenkaan tarkoita, että ilo olisi ollut aina Marjatan seuralaisena. Hän on kokenut menetyksiä, rakastanut salaa, joskus jopa salaa itseltään. Kun tosirakkaus lopulta pääsi roihuamaan, se loppui ennen kuin pääsi kunnolla alkamaan.

Marjatta Leppänen ryhtyi tanssiorkesterin solistiksi 18-vuotiaana

Alemman keskiluokan koti Vammalan kauppalassa ei tuntunut köyhältä, koska 1940-luvulla köyhiä olivat kaikki muutkin. Marjatta muistaa silti, kuinka kaksi vanhempaa sisarta veti pitkää tikkua siitä, kumpi menee koulun kevätjuhliin. Pikkukenkiä oli vain yhdet.

Kotona laulettiin paljon. Äidillä oli kaunis altto, mutta upein ääni oli sisaruksista vanhimmalla, Annikilla. Epilepsiansa vuoksi hän ei päässyt esiintymään. Marjatta eli Tutu – lempinimen hän keksi itse nelivuotiaana – sen sijaan esiintyi niin mielellään, että joskus hänelle tokaistiin: Tutu, älä aina laula!

Keskikoulussa ollessaan Marjatta sai kutsun illanviettoon, jonne tulisi myös suositun tamperelaisen Pelimannipojat-tanssiorkesterin poikia. Isä ei olisi tyttöään sinne päästänyt, mutta Marjatta meni silti. Juhlissa hän hymisi klarinetistin korvaan Moonlight Serenadea.

Kun orkesteri myöhemmin tarvitsi tuuraajaa laulajalle, Marjatta sai kutsun koelauluun Tampereelle. Asia oli sillä selvä, hänestä tuli solisti 18-vuotiaana.

Pelimannipojilla oli yhdessä ostettu Hudson-merkkinen amerikanrauta. Tamperelaiset kutsuivat sitä Viettelysten vaunuksi, koska osa orkesterin pojista tykkäsi iskeä tyttöjä sen kun kerkesi. Marjatan äitiä rauhoiteltiin: rouva Leppäsen ei tarvitse olla yhtään huolissaan, me pidämme Tutusta huolta.

”Ja pitivät”, Marjatta sanoo.

Lauantai-iltapäivisin Hudson pakattiin täyteen. Vibrafoni laitettiin katolle, ja Marjatta sai paikan etupenkiltä basson kaulan ja oven välistä. Kovin pitkälle pohjoiseen ei voitu lähteä, koska tiet olivat huonoja ja auto jätti matkalaiset aina silloin tällöin tien päälle.

Elämänkouluun Englantiin

Laulajatuurauksen loputtua Marjatta huomasi lehdessä ilmoituksen, jossa etsittiin au pair -tyttöä Lontooseen. 1950-luvulla ani harva uskalsi lähteä, mutta Marjatta lähetti kuvansa ja kirjeen, jossa kertoi harrastavansa uintia ja hiihtämistä. Vastaus tuli nopeasti: hienoa, tule tänne.

Matka taittui junalla ja laivalla. Merimatka Göteborgista Lontooseen kesti monta kammottavaa, myrskyistä päivää. Perillä odotti yllätys, sillä paikka olikin jo täytetty. Au pair -tyttöjä välittävän yrityksen omistaja, herra Fellows, ottaisi Marjatan luokseen kunnes uusi työ löytyisi.

Asunto sijaitsi Harrodsin tavaratalon naapurissa. Rappua vahti ovimies, ja herra Fellowsin äiti oli kuulunut kuningataräidin hovineiteihin.

Marjatta sai pienen huoneen. Herra Fellows esitteli keittiötä, näytti hopeisen paahtoleipätelineen ja kertoi haluavansa aamiaiseksi kaksi löysäksi keitettyä kananmunaa.

Aamulla Marjatta keitti munat jännityksestä vapisten. Ne eivät isännälle kelvanneet kuten ei illan pihvikään, jonka Marjatta heitti jäisenä pannulle.

”Olin tynnyrissä kasvanut tyttö. Kotona munat keitettiin koviksi, enkä ollut koskaan nähnyt pakastettua lihaa.”

Linimenttiä ja muutakin

Pari päivää myöhemmin herra Fellows kertoi olevansa sotainvalidi ja pyysi, että Marjatta hieroisi linimenttiä hänen kipeään selkäänsä.

”No joo, menin hänen huoneeseensa, jossa hän riisui yläkroppansa paljaaksi ja kävi sängylle makaamaan. Levitin linimenttiä mitään puhumatta.”

Silloin herra Fellows nousi istumaan ja sanoi: Marjatta, kyllä kai sinä ymmärrät, että minä haluaisin muutakin kuin linimenttiä. Ai mitä, Marjatta kysyi.

Kyllähän sinä nyt tiedät, Herra Fellows vastasi, ja kertoi ilmoittaneensa Marjatan ja itsensä uintikerhoonkin.

Kiukku ja kauhu myllersivät Marjatan sisällä.

”Aloin itkeä ja sanoin, että tämä ei ole oikein, tämä ei voi mennä näin. Herra Fellows kysyi, mitä minä sitten haluan. Sopersin, että voisin tehdä töitä sairaalassa.”

Aamulla Queen’s Hospital -sairaalasta oli järjestynyt työpaikka. Siellä Marjatta jynssäsi lattioita, kunnes sai siirron polio-osastolle. Hengityskoneessa olevista potilaista näkyi vain pää, jonka eteen oli tuotu kirja luettavaksi.

”Kääntelin sivuja ja juttelin, jos joku halusi jutella.”

Maailma avartui muutenkin. Marjatta tutustui kahteen espanjalaiseen vasemmistolaistyttöön, jotka olivat paen­neet Francon diktatuuria. Yhdessä tytöt lähtivät etsimään ihanalta kuulostavaa kristallipalatsia Crystal Palacen metroasemalta. Se oli kuitenkin pommitettu tuusan nuuskaksi jo toisessa maailmansodassa.

Laulajasta floorshow-juontajaksi

Kun rahat kotimatkaan olivat koossa, Marjatta palasi Suomeen. Hän sai paikan Kar-Air -lentotoimiston virkailijana, mutta jatkoi myös laulamista ja sai levytyssopimuksen. Ajan tavan mukaan useampi artisti levytti saman, ­ulkomailla menestyneen käännöskappaleen. Se turhautti, sillä Laila Kinnusen kanssa oli vaikeaa kilpailla.

Kun uudelle Televisiotanssit-ohjelmalle etsittiin juontajaa, Marjatta meni koe-esiintymiseen.

”Sain paikan ilman koulutusta, tekemättä oikeastaan mitään”, Marjatta nauraa. Ensimmäistä pestiä seurasi useita muita.

1960-luvulla televisiot valloittivat kodit. Se tyhjensi ravintolasalit, joissa oli vietetty iltaa esityksiä katsellen.

Myös helsinkiläinen ravintola Adlon isoine pörssisaleineen oli hätää kärsimässä. Sen omistajat pyysivät ajan suurta tähteä Lasse Mårtensonia tekemään show’n, ­joka vetäisi väkeä.

”Tunsin Lassen hyvin. Hän sanoi, että tee sinäkin Adloniin oma show.”

Muuta ei tarvittu. Marjatasta tuli ensimmäinen nainen Suomessa, jolla oli oma floorshow, kuten esitystä tuolloin kutsuttiin. Hän käveli keskelle lattiaa, jutteli yleisölle mukavia ja kertoi esittämiensä kappaleiden taustoista. Se oli uutta ja ihmeellistä; aiemmin esiintyjät olivat vain nousseet lavalle ja soittaneet ohjelmistonsa läpi.

Pipo päässä UIT:n harjoituksissa

Vuonna 1968 Adlonin show’ta saapui katsomaan tunnettu musiikkimies ja kapellimestari Jaakko Salo.

”Hänellä oli muutama rakentava ehdotus, ja kysyin, tulisiko hän mukaan tekemään tulevaa show’ta. Hän tuli, ja seuraavana vuonna hän sanoi, että show kaipaa rinnalleni jotakuta rujoa miestä. Päädyimme Jukka Virtaseen.”

Seuraavana vuonna joukko täydentyi vielä Matti Kuuslalla. Uuden Iloisen Teatterin ydinjoukko oli rakentunut Marjatan ympärille.

”Sitä et kirjoita! Olen vaatimaton ihminen”, Marjatta panee vastaan. Mutta niin siinä kävi.

UIT perustettiin vuonna 1978. Marjatta muistaa yhä jääkylmät alkukevään aamut, jolloin kesän esityksiä alettiin harjoitella Peacockin lämmittämättömässä tilassa Helsingin Linnanmäellä.

”Jaakko tuli ovesta tippa nenänpäässä, käsissään mieletön määrä kasseja täynnä nuotteja. Me muut keräännyimme pipot päässä ja kaulahuivit kaulassa hänen ympärilleen. Sitten Jaakko istuutui keikkuvalle pallille sähköpianon ääreen ja harjoitukset alkoivat.”

Niihin Marjatta osallistui seuraavien 30 vuoden ajan.

Puhelinlangat alkoivat laulaa

Marjatta oli jo aikansa suuri julkkis, kun hän vuonna 1972 alkoi juontaa radion toivekonserttiohjelmaa Puhelinlangat laulaa.

Alkuvuosina tekniikka oli alkeellista. Kun ihminen soitti studioon, juontaja kysyi heti hänen toivekappalettaan. Sitten levyarkiston läpikotaisin tuntevat kaksi nuorta naista lähtivät juoksemaan käytäviä pitkin. Etsimisen ajan juontajan täytyi pitää puhetta yllä.

”Siinä sitä oppi juontajaksi, kun välillä vastaukseksi tuli vain murahduksia ei ja joo. Oli aina vapauttavaa, kun löysi asian, josta ihminen oli kiinnostunut puhumaan.”

Marjatan välitön tapa kohdata kuulijat keräsi ihailua, ja kansa sai mitä halusi: tämäkin pesti jatkui 30 vuoden ajan. Taisi joku tosin myös karsastaa Marjattaa. Ainakin se vaimo, joka löi miestään kesken puhelun paistinpannulla päähän. Niin mustasukkainen hän oli puolisonsa mieltymisestä Leppäsen Marjattaan.

Marjatta Leppänen näki sekä piirejä että kuninkaallisia

Vuonna 1973 Marjatta meni naimisiin Svenska Teaternin johtajan Carl ”Calle” Öhmanin kanssa. Kolme vuotta kestäneestä salasuhteesta tuli julkinen, ja moni asia Marjatan arjessa muuttui. Teatterinjohtajalla oli edustustehtäviä, joihin Marjattakin nyt puolisona otti osaa.

Marraskuussa 1974 Ruotsin nuori kuningas Kaarle XVI Kustaa vieraili Suomessa, ja hänen ympärilleen tarvittiin seurue, eräänlainen hovi. Kutsun saivat kenraaliluutnantti Adolf Ehrnrooth ja Carl Öhman puolisoineen.

”Sitten ne pojat, Kekkonen ja kunkku, tutustuivat Suomeen. Asuin Marskissa Ehrnrothin tanskalaisen puolison, kreivitär Karin Birgitten kanssa.”

Vierailun kohokohtiin kuului kuninkaan tarjoama illallinen Ruotsin suurlähetystössä. Marjatalla oli samana iltana oma loppuunmyyty show Adlonissa, ja illalliselta poistumiseen piti saada lupa kuninkaan hovimarsalkalta. Tämä vastasi, että se onnistuu, mutta rouva Öhman tulee sitten esiintymään kuninkaalle, kun show on ohi.

Niin sovittiin. Marjatta söi suurlähetystössä hienon illallisen, jonka jälkeen hän hipsi ulkona odottavaan limusiiniin. Se lipui kulman taakse Adloniin, jossa Marjatta ­veti tunnin show’n Jaakko Salon säestyksellä. Sitten hän ja Jaakko palasivat limusiinilla kuninkaan juhliin.

”Siellä he odottivat puoliltaöin, Kekkonen ja kunkku ja loput seurueesta. Jaakkoa jännitti. Sanoin hänelle, että mitä oikein jännität, katso nyt noita. Ajattele vaikka, että ne on ilman vaatteita.”

Jaakkoa alkoi naurattaa, ja keikka saattoi alkaa. Myöhemmin paikalle saapui myös ruotsalaistähti Lill-Babs, jolla oli ollut oma show Kalastajatorpalla.

”Niistä tuli oikein kivat juhlat. Lill-Babsin mukaan hän istui jossakin vaiheessa Kekkosen polvellakin.”

Lue myös Anna.fi: Kaarle Kustaa 70 vuotta – Muistatko vielä nämä kriisit ja skandaalit?

Tosirakkaus ja jäähyväiset

Marjatta esiintyi viimeisen kerran UIT:n lavalla vuonna 2015. Silloin hän lauloi vain yhden kappaleen, naisen kasvusta ja elämästä kertovan Vuosia vaan, jota ei ole esittänyt enää koskaan sen jälkeen. Se oli hyvästijättö työpaikalle, jossa hän vietti aikuiselämänsä ihanimmat vuodet.

Samalla Marjatta ojensi kätensä kuoleman yli rakkaalle aviomiehelleen Jaakko Salolle, joka oli menehtynyt samaiselle Peacockin estradille kesäkuussa 2002.

Marjatan ja Jaakon yli 30 vuotta kestänyt lämmin työtoveruus oli roihahtanut rakkaudeksi sen jälkeen, kun Jaakko oli jäänyt leskeksi ja Marjatta eronnut Carl Öhmanista. Seitsenkymppisten, elämän yhteen hitsaamien rakastavaisten onnea ehti kestää vain vuoden verran, avioliittoa marraskuusta kesäkuuhun.

Peacockin vieraskirjaan Marjatta kirjoitti jättävänsä sydämensä samaan paikkaan kuin Jaakko 13 vuotta ­aiemmin.

”Itkin, kun sen kirjoitin.”

Marjatta Leppänen: ”Aloita huipulta, alhaalla on tungosta”

Kun Marjatta miettii elämänsä kulkua, hän hämmästyy, kuinka monessa asiassa hän on ollut ensimmäisten joukossa, raivaamassa tilaa muille naisille. Itsetarkoituksellista se ei ole ollut.

”Lähdin vain tekemään. Kun onnistuin, se kannusti ja uskalsin kokeilla siipiäni uudelleen”, Marjatta sanoo.

”Jonkinlainen mottoni on, että täytyy aloittaa huipulta, kun juurella on niin tungosta. Toinen on se, että elämä heittelee, älä pelkää. Se sopii minulle vielä tänäkin päivänä.”

Kolmisen vuotta sitten Marjatta myi ison asuntonsa ja muutti pienempään tuttuihin maisemiin Helsingin Töölöön. Nyt hän tapaa ystäviään torikahveilla ja etsiskelee pikkuhiljaa paikkaa itsensä oloisesta vanhainkodista.

Siellä saisi olla ainakin oma ravintola ja baari.

”Eikä mikään kahvibaari, vaan sellainen oikea, joka on myöhään yöllä auki”, Marjatta sanoo ja hymyilee lempeät silmät sirrillään.

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 20/2022.