Suhteet

”Pekan iho tuntui ihanalta” – näin alkoi liitto, joka on kestänyt 50 vuotta

Riitta Kurkijärvi, 71, on ollut Pekan kanssa melkein 50 vuotta. He ovat yhä aina yhdessä ja tekevät kaiken kimpassa. "Nyt eläkkeellä nautimme siitä, että meillä on vielä enemmän aikaa olla yhdessä. Aamiaisella kuuntelemme radiosta ohjelmaa, jossa soitetaan vanhoja levyjä ja tanssimme mukana."

”Pekka oli huomannut minut jo silloin, kun olin 18-vuotias. Tulin kaveriporukan kanssa Jyväskylän Kesässä elokuviin aika remuisasti. Meitä olisi ollut vaikea olla huomaamatta.

Seuraavan kerran kohtasimme Savonlinnassa neljä vuotta myöhemmin. Olimme molemmat kaupungissa kesätöissä, Pekka sairaalassa ja minä sanomalehdessä. Koska tunsin Pekan kaverin, saatoin ravintolassa mennä pyytämään Pekalta tulta tupakkaan. Pekka oli minusta kiinnostava, mutta niin ujo, ettei oikein kehdannut sanoa siinä mitään.

Pekan kaveri kutsui minut bileisiin heidän yhteiseen kämppäänsä. Illan päätteeksi jäin sitten sinne yöksi. Sen jälkeen emme ole olleet toisistamme erossa kuin pakkotilanteessa.

Tiesimme heti, että tämä on se oikea. Ajatukset menivät nätisti yhteen. Pekka oli niin älykäs, ja minuun vetosi suunnattomasti se, kuinka hienosti hän osasi argumentoida riitelemättä. Hän oli hellä, kiltti, kohtelias ja suloinen. Ja Pekan iho tuntui ihanalta.”

Kirjeessä sen voi kertoa

”Jouluna Pekka kosi minua ensimmäisen kerran. Tämä tapahtui junassa, kun katselimme kuuta ikkunasta. Ajattelin, että nyt se on tullut hulluksi, pidin kosintaa vitsinä.

Joulun jälkeen Pekka lähti Sveitsiin jatkamaan lääketieteen opintojaan. Koko kevään häneltä tuli joka ikinen päivä kortti tai kirje. Minäkin kirjoitin hänelle. Kerroin, mitä Savonlinnassa oli tapahtunut ja kuinka kaipasin häntä.

Kirjeiden kautta tutustuimme kunnolla. Kun toinen ei ollut vieressä kuulemassa eikä sanomassa vastaan, uskalsi kirjoittaa ajatuksistaan aidosti. Siihen aikaan nuoret suhtautuivat toisiinsa aika arastellen.”

Naimisiin huomenna?

”Olimme olleet yhdessä pari vuotta, kun muutimme kesätöiden takia Pekan äidin luo Jyväskylään. Häntä kuulemma hävetti myöntää ystävilleen, että hänen kotonaan asuu Pekan tyttöystävä.

Niinpä yhtenä iltana päätimme, että huomenna mennään naimisiin. Sovimme treffit ruokatunnille maistraatin eteen. Sormukset olimme hankkineet jo aiemmin, samoin esteettömyystodistukset. Silti vihkijä, joka tunsi Pekan sukua, sanoi, että ei tällaista asiaa voi päättää hetkessä. Hän passitti meidät puistoon kävelemään puoleksi tunniksi.

Vihkimisen jälkeen palasin töihin toimitukseen ja kerroin, että olen nyt Kurkijärvi. Työkaveri lähti hakemaan samppanjaa ja mansikoita.

Ensi vuonna tulee kuluneeksi 50 vuotta siitä kohtalomme sinetöineestä illasta, jolloin aloimme olla yhdessä. Ja me olemme yhä aina yhdessä, niin kotona kuin harrastaessakin. Myös ystävistä on tullut yhteisiä.

Jos joskus kaipaan omaa aikaa, tunnin kävelylenkki riittää. Emme tunne olevamme toistemme tiellä, päinvastoin. Tuntuu hyvältä, kun Pekka ei koskaan mene ohitseni niin, että ei koskettaisi, halaisi tai suikkaisi suukkoa. Meillä on koko ajan pieni vire päällä, ihomme ovat niin tottuneet toisiinsa.”

Riidoissakin hyvä sydän

”Nyt eläkkeellä nautimme siitä, että meillä on vielä enemmän aikaa olla yhdessä. Aamiaisella kuuntelemme radiosta ohjelmaa, jossa soitetaan vanhoja levyjä ja tanssimme mukana.

Kyllä meille silti tulee erimielisyyksiä joka päivä. Onneksi olemme oppineet puhumaan niistä. Osaamme riidellä aika hyvin niin, että kumpikaan ei loukkaannu. Ja vaikka niin kävisikin, meillä on suuri usko siihen, että toinen tarkoittaa toiselle kuitenkin aina hyvää.

Meillä on täydellinen luottamus toisiimme. Ei ole ikinä tullut edes mieleen, että Pekka valehtelisi minulle tai salaisi asian, joka minun olisi hyvä tietää.

Liittomme on aina ollut täysin tasa-arvoinen. Olemme tehneet kotityöt ja hoitaneet lapset yhdessä. Meillä on kolme lasta ja neljä lastenlasta. Myös rahat ovat aina olleet yhteiset.”

Etsisinkö uutta seuraa?

”Meillä oli yksi vaikea vaihe suhteessamme. Se oli silloin, kun minulla alkoivat vaihdevuodet. Olin hormoneista herkkänä, ja samaan aikaan nuorin poikamme oli murrosiässä. Hän liittoutui isänsä kanssa. Miehet keskustelivat maailmasta ja filosofiasta, juuttuivat kesken tiskaamisenkin väittelemään. Minä olisin halunnut, että he olisivat olleet enemmän minun kanssani.

Kun en päässyt mukaan heidän juttuihinsa, lähdin eräänkin kerran hermostuneena yksin puutarhaan hommiin. Siellä tuumasin, että minun täytyy nyt laajentaa maailmaani. Mitä jos hankkisin kirjeenvaihtoystävän!

Rupesin miettimään, mitä laittaisin ilmoitukseen. Ainakin, että toivoisin ystävän harrastavan lukemista ja liikkumista, tykkäävän taidenäyttelyistä ja matkustamisesta, rakastavan pitkiä keskusteluja… Ja sitten tajusin, että minullahan on juuri tällainen mies. Oivallus oli valaiseva, sen jälkeen en ole kaivannut kirjeenvaihtokaveria. Enkä miettinyt miehen vaihtamista.”

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 19/2017.