Baharak Bashmani, 43, joutui lapsena pakenemaan Iranista Pakistanin kautta Saloon: ”Vaikka hallitsen suomen kielen, minua ei mielletä suomalaiseksi”
Helsingissä asuva Baharak Bashmani kokee syyllisyyttä siitä, ettei hän ole Iranissa, jossa naiset taistelevat parhaillaan oikeuksistaan. Hän oli 9-vuotias, kun perhe joutui pakenemaan maasta.
Heti herättyään kotonaan Helsingin Jätkäsaaressa Baharak Bashmani, 43, nappaa kännykkänsä yöpöydältä ja tarkistaa, mitä Iranissa on tapahtunut. Näin hän on tehnyt viime syyskuusta lähtien. Hän on katsellut videoita, joissa naiset polttavat huivejaan ja leikkaavat hiuksiaan lyhyiksi vastarinnan merkiksi. Lukemattomissa videoissa ihmiset pakenevat kaduilla ja metroasemilla ja taustalta kuuluu ampumista.
Mielenosoituksissa nyrkkinsä ovat kohottaneet niin nuoret kuin vanhat naiset, koululapsetkin. Miehet marssivat naisten rinnalla, ja he huutavat yhdessä iskulausetta: ”Naiset, elämä, vapaus!”
Kansannousun laukaisi 22-vuotiaan kurdinaisen Mahsa Jina Aminin kuolema syyskuussa moraalipoliisin pahoinpitelyn jälkeen. Hänen väitettiin rikkoneen sääntöjä hijabin eli hiukset ja kaulan peittävän huivin käytöstä.
Baharak Bashmani kokee syyllisyyttä
Baharak puhuu vallankumouksesta. Kansa on osoittanut mieltään islamilaista pappishallintoa kohtaan aiemminkin, mutta tällä kertaa on kyse jostain ennennäkemättömästä.
Ensi kertaa naiset johtavat liikehdintää. Baharak on eläytynyt synnyinmaansa tapahtumiin niin voimakkaasti, että nukkuminen on ollut välillä vaikeaa.
Hän tietää olevansa etuoikeutettu.
”Se, mitä näen sosiaalisessa mediassa leviävistä kuvista, on iranilaisten arkea. Mielenosoittajia pahoinpidellään, pistetään vankilaan ja teloitetaan. Minä sen sijaan saan elää Suomessa vapaana. Päätän itse, mitä laitan päälleni, kehen rakastun tai kenen kanssa kuljen kadulla käsi kädessä.”
Hän tuntee tilanteessa myös syyllisyyttä. Hän ei ole tänä historiallisena hetkenä Iranissa tekemässä osaansa.
”Aistin lapsena, että vanhemmat pelkäsivät”
Baharakille tärkeä muisto lapsuudesta liittyy eteläisen Iranin satamakaupunkiin Bandar Abbasiin. Siellä Baharak aloitti koulunkäynnin ja opetteli ajamaan polkupyörällä.
”Minulla oli tosi hieno valkoinen polkupyörä, jossa oli edessä kori. Oli mahtavaa oppia ajamaan.”
Jos hän asuisi yhä Iranissa, hän ei voisi pyöräillä. Se on kielletty naisilta.
Baharakin perhe pakeni maasta, kun hän oli 9-vuotias. Ensin kolmeksi vuodeksi Pakistaniin ja sieltä Suomen Saloon.
Perheen elämä Iranissa oli ollut hyvää aina vuoteen 1979, jolloin maassa tehtiin islamilainen vallankumous. Valta vaihtui šaahi Mohammad Reza Pahlavilta, jonka tavoitteena oli ollut tehdä monarkiasta moderni länsimaalaistyylinen valtio, suurajatollah Ruhollah Khomenille, joka muutti maan islamilaiseksi pappisvaltioksi.
Baharakin perhettä ryhdyttiin vainoamaan poliittista syistä. Isä oli armeijan palveluksessa.
”Aistin lapsena, että vanhemmat olivat peloissaan, ja vaihdoimme Iranissa usein asuinpaikkaa. Sellainen epävarmuus syö ihmistä”, Baharak sanoo.
Vanhoissa kuvissa ollaan rannalla minihameissa
Arki muuttui vuoden 1979 tapahtumien jälkeen dramaattisesti.
”Vallankumouksen tapahduttua äidin oli pakko pukeutua hijabiin, samoin minun, kun menin kouluun. Mutta ei meillä kukaan kotona huivia pitänyt.”
Baharak muistaa vanhat valokuvat äidistään. Niissä äiti kulki minihameessa hiekkarannalla.
Perhe pakeni Pakistaniin, jossa oltiin muutama vuosi. Äiti ryhtyi puhumaan Baharakille Suomesta, kun YK:n pakolaisjärjestö oli ilmoittanut, että he muuttaisivat sinne.
”Äiti sanoi, että Suomessa ei ole välttämättä aina valoisaa, mutta siellä voi käydä rauhassa koulua.”
Vuoden 1991 lokakuussa perhe tuli Suomeen. Lentokentältä matkattiin suoraan Saloon.
”Oli ehkä iltapäivä, mutta näytti yöltä.”
Lue myös: Miksi maahanmuuttajien on niin vaikea työllistyä Suomessa
Biologian opettajan rasistinen kommentti
1990-luvun Salo oli kovin erilainen paikka kuin Suomi nykyisin. Maahanmuuttajia oli vain nimeksi. Saapuessaan Baharak ei tietenkään osannut suomen kieltä. Koulu alkoi heti, ja oppitunneilla hän vilkuili vierustovereiden pulpeteille, millaisia kirjoja heillä oli esillä.
”Jos kirjoissa oli karttoja, tajusin, että opetetaan maantietoa. Jos numeroita, vuorossa oli matikkaa.”
Vaikka hän oppi pian kielen, häntä ei otettu porukoihin.
”Koulunkäynti oli yhtä tuskaa. Erityisesti yläasteella. Minusta ei pidetty eikä minun kanssani haluttu olla.”
Pahinta oli se, että myös jotkut opettajat käyttäytyivät rasistisesti.
”Biologian tunnilla kerrottiin, miten lapsi perii vanhemmiltaan hiusten ja silmien värin. Opettaja osoitti minua ja sanoi, että tästä opimme, ettemme mene ulkomaalaisten kanssa naimisiin, jotta kauniit suomalaiset piirteemme eivät häviä.”
Baharak istui usein Salon kirjastossa nenä kiinni kirjassa.
”Olin päättänyt lähteä kaupungista pois ja tiedostin, että päästäkseni englanninkieliseen lukioon Helsinkiin tarvitsin hyvät numerot todistukseen.”
Ne hän saikin ja muutti yksin pääkaupunkiin ja nautti lukion kansainvälisestä tunnelmasta. Teinin yhteydenpito äitiin hoitui aluksi puhelinkioskista.
”Kyllä äiti oli varmasti huolissaan, mutta hän antoi ymmärtää, että jos haluan tätä, niin varmasti myös pärjään. Hän on aina kannustanut minua, mitä tahansa teenkin.”
Lue myös Seura.fi: Iranissa Rositan koti yritettiin polttaa
Baharak Bashmani on elänyt eri puolilla maailmaa
Baharak on viettänyt kesät ja joulut aina Suomessa, mutta muuten hän on aikuistuttuaan elänyt maailmalla kulkien. Kymmenisen vuotta vierähti Lontoossa, jossa hän opiskeli yliopistossa muun muassa kehitysmaaoppia ja Lähi-idän politiikkaa ja aloitti työt YK:n pakolaisjärjestössä.
Kenttätyö Ugandassa lähellä Sudanin rajaa jätti pysyvän jäljen. Työ olosuhteissa, jossa ei ollut sähköä eikä juoksevaa vettä, tuntui hyvin merkitykselliseltä.
”Toimistomme oli vastuussa 45 000 sudanilaisesta pakolaisesta. Vastasin erilaisista naisiin ja lapsiin liittyvistä asioita aina terveydenhuollosta koulunkäyntiin, raiskaustapauksiin ja orpokotiin.”
Pakolainen auttoi toista pakolaista.
”Pakolaisuutemme oli tosin hyvin erilaista. Tajusin, kuinka onnekas lopulta olin.”
Paluu Suomeen, koska täällä on juuria
Viime kesänä Baharak Bashmani palasi kahden esiteini-ikäisen lapsensa kanssa Suomeen Dubaissa ja Omanissa vietettyjen vuosien jälkeen.
”Palasin, koska minulla on täällä juuria ja tämä on yksi monista kodeistani.”
Tärkeää on sekin, että molemmat siskot asuvat Helsingissä. Onnekseen hän sai Suomesta heti töitä lastenoikeusjärjestö Plan Internationalista.
Baharak on pohtinut paljon identiteettiään. Hänellä on Suomen kansalaisuus, iranilaista passia hänellä ei ole.
”Vaikka hallitsen suomen kielen, minua ei mielletä suomalaiseksi. Mutta ei minua pidetä ihan iranilaisenakaan. Nykyisin minua ei tosin enää kiinnosta, hyväksyvätkö ihmiset minut. Se, mitä ajattelen asioita ja mistä pidän, kertoo minusta paljon enemmän kuin se, mistä olen lähtöisin.”
Hän ei myöskään hae ihmisiä ympärilleen sillä perusteella, mistä he ovat kotoisin.
”Ystäväni ovat tyyppejä, joista tykkään.”
Iranin nuorella kansalla on nyt mitta täynnä
Meneillään olevat mielenosoitukset Iranissa kertovat Baharakin mukaan siitä, että iranilaiset eivät halua enää pelätä. Heidän mittansa on tullut täyteen.
Kansa on nuorta ja rohkeaa. Jopa 60 prosenttia iranilaisista on alle kolmekymppisiä.
Naisilta on kielletty hunnutta liikkumisen lisäksi muun muassa moottoripyöräily ja julkinen laulaminen. Matkustamiseen pitää olla miehen lupa, ja avioeron jälkeen naisilla ei ole oikeutta lasten huoltajuuteen.
”Ihmiset ovat saaneet tarpeekseen sorrosta ja vainoharhaisuudesta. Vallassa olevat vanhat, teknokraattiset miehet eivät ymmärrä nuorta kansaa”, Baharak sanoo.
”Vaikka kapina lähti hijab-pakon vastustamisesta, se ei riittänyt naisille, vaan he konkreettisesti polttavat huivejaan. Kansa on nyt yhtenäisesti islamilaista tasavalta vastaan ja vaativat koko järjestelmän muutosta.”
Hänen mielestään Iranin naiset osoittavat uskomatonta rohkeutta. Baharak epäilee, ettei pystyisi itse olemaan läheskään yhtä rohkea kuin naiset, jotka uhmaavat luoteja sanoillaan.
”Mitä enemmän Iranissa nyt tapetaan ihmisiä, sitä enemmän kansa raivostuu.”
Miksei Suomi ota kantaa, Baharak Bashmani ihmettelee
Vaikka Iranin hallinto on sulkenut internet-yhteyksiä, tieto tapahtumista on levinnyt ja tukimielenosoituksia on järjestetty eri puolilla maailmaa.
Baharak uskoo, että sekä kaduilla että sosiaalisessa mediassa tapahtuvalla kansalaisaktivismilla on vaikutusta Iranin hallintoon. Viime vuoden lopulla nähtiin sekin, että Iran menetti paikkansa YK:n naisten oikeuksien komiteassa, jonne se oli valittu vasta edellisvuonna.
Hän itse pyrkii vaikuttamaan kirjoittamalla Iranin tilanteesta ja jakamalla somepostauksia.
Sitä Baharak Bashmani ihmettelee, ettei Suomi ole ottanut vahvasti kantaa tilanteeseen.
”Odotin enemmän, onhan Suomi feministinen maa.”
Lue myös: Tamperelainen lääkäri auttaa Afganistanin tyttöjä käymään koulua.
Äidin kanssa Persepoliksessa
Baharak on käynyt Iranissa kerran lapsuutensa jälkeen. Hän teki matkan yhdessä äitinsä kanssa vuonna 2003, ja he kävivät tapaamassa sukulaisia.
Matka oli molemmille tärkeä, mutta myös hyvin pelottava.
”Mietin, tapetaanko minut, viedäänkö vankilaan tai pääsenkö enää maasta pois”, Baharak sanoo.
Vaikka hän puhuu persiaa, hän huomasi, että kieli oli hänen poissa ollessaan muuttunut.
”Olin nuori, mutta en osannut nuorisokieltä. Olin taas kerran erilainen ja ulkopuolinen.”
Mutta hyviäkin hetkiä matkaan liittyi. He kävivät historiallisessa Persepoliksessa.
”Tapasimme siellä vanhan vartijan, joka muisteli aikaa ennen vuoden 1979 vallankumousta. Hän kertoi, miten hyvin paikasta pidettiin silloin huolta ja miten nyt kaikki oli päässyt rapistumaan”, Baharak sanoo.
”Se oli hieno hetki. Hän uskalsi puhua meille niin maassa, jossa kaikki pelkäävät kaikkea. Toisiaankin.”
Äidin ruoat tuovat tunteen kodista
Baharakin 64-vuotias äiti viihtyy Salossa ja on auttanut siellä muun muassa maahanmuuttajia. Silti hän kaipaa välillä sitä Irania, jossa kasvoi.
”Äiti muistelee haikeana, miten hän kävi kavereidensa kanssa koulun jälkeen Kaspianmeren rannalla kävelyllä tai ravintolassa syömässä länsimaisesti pukeutuneena”, Baharak sanoo.
Mutta onneksi äiti on Suomessa ja läsnä tyttäriensä elämässä, sillä äiti ja tämän valmistamat herkkuruoat merkitsevät Baharakille juuria ja kotia.
Yksi äidin bravuureista on ghorme sabzi, tunnettu iranilainen ruoka, jota valmistetaan yrteistä ja pavuista. Siihen kuuluu myös lihaa, mutta äiti tekee siitä kasvissyöjätyttärilleen lihattoman version.
Toinen herkku on riisiruoka tahdig, joka valmistetaan padassa rapeaksi ja maustetaan sahramilla.
”On minulla ollut elämässä sitten iloja, suruja tai pelkoja, äiti on ollut aina läsnä, erityisesti ruoan kautta.”
Äidillä on tapana lastata Salossa auto täyteen valmistamiaan aterioita ja ajaa tyttärien luo Helsinkiin.
”Hän pitää kovasti ruoanlaitosta, ja me tilailemme hänen herkkujaan kuin ravintolasta.”
Siskokset vitsailevat, että jos Suomessa tulisi jokin hätä, he menisivät äidin luo Saloon, jossa ruokaa riittäisi moneksi kuukaudeksi. Sitä kun on kaapit, jääkaappi ja pakastin täynnä.
Kun äiti ja tyttäret lapsineen istuvat yhdessä pöydän ääreen, desibelit nousevat.
”Puhumme sekaisin persiaa, englantia ja suomea ja ymmärrämme kaikki toisiamme. Se on sellaista äänekästä perherauhaa, jota en vaihtaisi ikinä mihinkään.”
Juttu on julkaistu Kotiliedessä 4/2023.
Kommentoi
Kommentoi juttua: Baharak Bashmani, 43, joutui lapsena pakenemaan Iranista Pakistanin kautta Saloon: ”Vaikka hallitsen suomen kielen, minua ei mielletä suomalaiseksi”