Riitta Nelimarkalle oli raskas, mutta oikea päätös muuttaa puoliso hoitokotiin: "On romantisoitu ajatus, että ihmisen pitää saada olla kotona loppuun asti"
Taiteilija Riitta Nelimarkka-Seeck toimi pitkään puolisonsa omaishoitajana. Nyt puoliso asuu hoitokodissa, jossa Riitta vierailee usein.
Ensin sormet tuntuvat flyygelin koskettimilla kuin jäätyneiltä nakeilta, sitten lihasmuisti tekee tehtävänsä. Taiteilija Riitta Nelimarkka-Seeck, 75, löytää sävelet, ja soittaminen vie hänet mukanaan.
Useimmiten tilan ja mielen täyttävät Franz Schubertin sonaatit, Frédéric Chopinin nocturnot tai Claude Debussyn preludit. Musiikki on Riitalle paras keino päästä eroon ahdistuksesta ja työn aiheuttamista jumeista.
”Istun ja alan soittaa. Musiikki antaa vapauden tunteen ja ajatukseni lähtevät liitoon.”
Vapauden tunne merkitsee Riitalle paljon. Hän on miettinyt runsaasti myös vastakohtaisuutta, joka tulee eteen kaikkialla elämässä: ihmissuhteissa, työssä ja omassa suhtautumisessa asioihin.
”Järkyttävällä tavalla kaikilla asioilla on toinen puoli. Murheessa, tuskassa ja pahassa on ripaus hyvää ja päinvastoin. Ne täytyy tunnistaa mieluummin kuin jättää syrjään. Yksinkertaista se ei silti ole.”
Riitta kertoo esimerkin.
Hän on aina pitänyt matkustamisesta enemmän kuin puolisonsa Jaakko Seeck. Pari on tuntenut toisensa siitä asti, kun Riitta oli kuudentoista. Naimisissa he ovat olleet vuodesta 1971, ja heillä on kolme aikuista poikaa.
Jaakko on asunut hoitokodissa noin puolitoista vuotta.
”Olen sillä lailla liikkuvainen, että haluan nähdä uusia maisemia. Jaakko ei ollut koskaan kovin innokas matkustaja, ja nyt minun on helppo lähteä työprojektien takia ulkomaille. Ei tarvitse kysyä, kiinnostaako se häntä. Se sopii minulle. Olen ehtinyt tehdä itsenäisesti asioita, joita olen halunnut.”
Sairaus ei ole kenenkään syytä
Riitan puoliso sai ensimmäisen aivoinfarktinsa vuonna 2005 Namibian-matkalla. Sen jälkeen hänen vointinsa vaihteli vuosia hyvien jaksojen ja takapakkien välillä.
Alkuvaiheessa Riitta koki syyllisyyttä siitä, että hän saattoi jatkaa elämäänsä kuten ennenkin ja puoliso joutui elämään toisella tavalla. Jaakko oli aina ollut fyysinen ja liikunnallinen ihminen.
”Mutta sairaus ei ole kenenkään syytä. Epäoikeudenmukaisuuskin kuuluu elämään, eikä syyllisyydentunne johda mihinkään.”
Puolison sairauden myötä Riitta on oppinut aiempaa enemmän hoitamaan käytännön asioita kuten taloutta. Hän on myös oppinut huolehtimaan toisista ihmisistä enemmän kuin ennen.
”Jaskan tilanne on lisännyt vastuuntuntoani, mikä on ollut minulle hyväksi. Olen tehnyt parhaani. Kaikkea ei voi tehdä, koska jotkut asiat ovat peruuttamattomia.”
Toisen sairaus täytyy hyväksyä.
”Sen jälkeen sitä ei itketä. Ei ole ainutkertainen kohtalo, että joku perheenjäsenistä sairastuu. Tietenkin joskus tulee tunteenpurkauksia ja kaipuun hetkiä, kun mietin, mitä kaikkea upeaa olemme tehneet yhdessä. Mutta olen oppinut ottamaan tosiasiat tosiasioina.”
Yhden sairastuessa kaikki läheiset joutuvat koetukselle. Riitta on huomannut, että siinä on myös rakentavia puolia.
”Siinä syntyy liittouma, jossa voi jakaa asioita, myös huumorilla. Yksin on vaikea olla humoristinen, mutta toisten kanssa se on mahdollista.”
Moraalisesti ja eettisesti vaikea päätös
Viimeiset vuodet ennen hoitokotiin siirtymistä Jaakko oli huonossa kunnossa, kotisairaanhoito kävi hänen luonaan monta kertaa päivässä. Ensihoitajat tulivat myös tutuiksi, ja Riitta kiittää heidän levollisuuttaan ja ammattitaitoaan.
Riitta koki, että kotihoidon loppuaikoina hänelläkään ei juuri ollut itsenäisyyttä.
”En pystynyt keskittymään töihini. Jaska kannusti minua aina. Olimme aiemmin tehneet yhteisiä projekteja, mutta enää hänellä ei ollut energiaa.”
Riitta sanoo, että hänelle oli moraalisesti ja eettisesti vaikeaa muuttaa puoliso hoitokotiin. Se oli kuitenkin järkevä ja oikea ratkaisu kaikille. Kotihoito ei enää toiminut. Sosiaalihoitajia Riitta kehuu miellyttäviksi.
”He sanoivat, että minun on pakko osata sanoa, etten enää jaksa, voin kohta itse seota. Se oli kova paikka, mutta olisi myös vastuuntunnotonta hylätä itsensä siinä tilanteessa. Jos toinenkin väsyttää itsensä uuvuksiin, läheiset joutuvat hoitamaan kahta ihmistä.”
Riitan mielestä on viisas neuvo, että toisen sairauteen ei saa mennä mukaan.
”Ei rakkaus sitä vaadi eikä yhteinen historia. Se olisi väärin elämää kohtaan, eikä siinä olisi mitään järkeä.”
Riitta sanoo, että yhteiskunnan pitää tarjota enemmän mahdollisuuksia saada turvalliset ja arvokkaat olosuhteet ihmisen elämän viimeisiksi päiviksi.
”On romantisoitu ajatus, että ihmisen pitää saada olla kotona loppuun asti. Se on asian olemuksen vääristelyä. Rahansäästöä se on.”
Luottamus omaan itseen ja elämään
Riitta vierailee tiheästi puolisonsa luona hoitokodissa. On raskasta nähdä rakkaan ihmisen hiipuvan, mutta hoitokodin henkilökuntaa hän kiittää.
”Ihmiset, jotka tekevät siellä työtä, ovat fantastisia. He näkevät hiipumista päivittäin, mutta ovat aina iloisia ja ystävällisiä.”
Puolisonsa kanssa Riitta kokee yhä tuokioita, jolloin he ovat yhdessä kuten ennen: joitakin ajattomia pisteitä ja hetkiä. Ehkä ne ovat epätodellisia ja hänen mielikuvitustaan, mutta se on samantekevää.
”Suhteemme pohjalla on todella voimakas rakkaus. Vaikka meillä on ollut väittelyjä ja ristiriitoja, rakkaus on ollut suuri. Sitä en tajunnut nuorempana ajatella, enkä osannut arvostaa rakkautta yhtä paljon kuin nyt.”
Yli viidenkymmenen vuoden suhde Jaakon kanssa on Riitan mukaan ollut jossain määrin symbioottinen, mutta myönteisesti. He tekivät töitä yhdessä, viettivät paljon aikaa lasten kanssa ja järjestivät juhlia isolle ystäväjoukolle.
Valokuvia on valtavasti, eikä Riitta voi olla muistamatta ja palaamatta yhteisiin kokemuksiin. Aika ja elämän muuntuvaisuus tuovat niihin uusia, jännittäviäkin sävyjä.
Silti jokaisen on kaikissa olosuhteissa Riitan mielestä luotettava itseensä ja elettävä omaa elämäänsä.
”Pahinta olisi ruveta elämään lastensa ja lastenlastensa elämää. Tietenkin pitää kuunnella toisia ja ottaa fiksusti vastaan järkipuhetta.”
Kuolema on Riitalle asia, johon hän ei osaa suhtautua, koska eläessä se on teoriaa. Elämä kilpistyy kuolemaan, ne kuuluvat yhteen ja ovat totta. Enemmän häntä askarruttavat ihmisen viimeiset ajat: mitä terveyskatastrofeja tulee ja miten avuton voi olla.
”Ei ole mukavaa, ettei pysty olemaan kotona omassa ympäristössään, sillä muissa paikoissa on vaikeaa toteuttaa omia mielihalujaan. Haluaisin kuolla kuten isoisäni, tehdä töitä loppuun asti ja nukahtaa pois yhtenä yönä.”
Lue myös Anna.fi: Rakkaustarina vakavan sairauden varjossa – Eeva Tervala ja Juan Antonio Muro: ”Emme puhu luopumisesta ennen kuin on pakko”
Riitta Nelimarkka: Taiteilija ei siirry eläkkeelle
Aamuisin Riitan rutiineihin kuuluu kolme mukillista kahvia, musiikkia ja uutisia. Joskus hän ottaa kirjan eikä jaksa uutisia, ei halua tietää mistään mitään. Sitten hän rupeaa töihin.
”En pidä sanasta eläke. Se ei sovi minulle. Olen taiteilija, en siirry eläkkeelle vaan jatkan työntekoa ja siirryn siinä toivon mukaan johonkin uuteen.”
Lapset sanovat Riitalle joskus, että äiti voisi tehdä vähemmän töitä ja pelata enemmän golfia, jota hän on pikkuisen pelannut aiemminkin. Riitan mielestä se on liikuttavaa, sillä he tarkoittavat hyvää.
”Heidän perspektiivistään tämän ikäinen ihminen kuin minä on jo aika vanha. He alkavat paimentaa ja huolehtia. Se on todella kaunista, ja arvostan sitä sydämestäni.”
Riitta on tehnyt taiteellista työtä reilusti yli viisi vuosikymmentä. Hänen tuotantonsa käsittää animaatioita, maalauksia, grafiikkaa, taidetekstiilejä, fotomontaaseja ja kirjoja.
Hän ei työskentele järjestelmällisesti, mutta määräajat ovat tärkeitä. Niiden avulla pystyy kontrolloimaan sitä, ettei jatka työtä loputtomiin.
”Haluan aina muuttaa jotakin. Sen olen oppinut insinööri-isältäni: hänen mukaansa piti olla aina vaihtoehto. Mutta voi muodostua raskaaksi, kun tulee liikaa ideoita, variaation variaatioita.”
Nuorempana Riitta sai usein keuhkoputkentulehduksen merkkinä siitä, että oli työskennellyt liikaa. Enää hän ei reagoi niin.
”Olen oppinut rutiineja pitääkseni itsestäni huolta. Joogaan, uin, venyttelen ja käytän aina portaita. Se pitää minut hyvässä kunnossa ilman, että menen kuntosalille.”
Ensimmäisiä animaatioelokuviaan parikymppisenä valmistellessaan Riitta ei ajatellut, että työ oli julkista. Hän vain teki. Vasta myöhemmin hän ymmärsi, että taiteilijoilla oli julkaisukynnys.
”Minulla ei sitä ole ollut koskaan, mikä tietysti on kyseenalaista. Voi olla, että olen julkaissut jotain turhan outoa. Aiemmin saattoi satuttaa, jos työstäni ei kirjoitettu mitään. Valtaosin vastaanotto on ollut positiivista ja kannustavaa, mistä olen kiitollinen.
Sinänsä Riitalle ei merkitse se, mikä taho kritiikin antaa: ystävä, taiteen katsoja tai kriitikko.
Nyt Riitta valmistelee maalauksia newyorkilaisessa galleriassa toukokuussa avautuvaan näyttelyyn. Olemassa olevat työtkin olisivat sinne käyneet, mutta hän on luvannut tehdä uusia. Sitten on jokunen pidemmän tähtäimen projekti, joita hän kutsuu taiteelliseksi testamentikseen.
”En usko loputtomaan syventymiseen. Tykkään kokeilla kaikenlaista. Kaikki on kuitenkin pohjimmiltaan samaa tekemistä: päässäni syntyneiden ideoiden toteuttamista, vaikka tekniikka vaihtuu.”
Kohtalona tehdä taidetta
Tapaamme Bongan linnassa Loviisassa. Avarissa ja korkeissa huoneissa on Riitan taidetta, jossa värit säkenöivät.
”Värit edustavat minulle hyvinvointia, mielihyvää ja ylellisyyttä. Joskus saan nuorisolta kritiikkiä, että voisin pukeutua asiallisemmin ja värittömämmin.”
Riitta ja Jaakko katsastivat 1980-luvulla taidetiloja Euroopasta ja Suomesta. Lopulta se oikea löytyi Loviisasta, heidän kannaltaan hyvältä suunnalta, sillä he omistavat metsää lähistöllä.
Riitan isoisällä, kuvataiteilija,professori Eero Nelimarkalla, saattoi myös olla osansa linnahankkeessa.
”Vierailimme Jaskan kanssa niin usein Nelimarkka-museossa Alajärvellä, että ehkä halusimme tehdä sellaisen.”
Isoisän lempilause oli: per aspera ad astra, kärsimyksen kautta voittoon. Riitan mielestä ilman vastoinkäymisiä ja virheitä ei opi elämästä mitään, mutta hän ei jää kärsimykseen eikä korosta sitä. Pettymyksistään hän ei halua puhua ulkopuolisille, korkeintaan pojilleen. Ne hän pyrkii selvittämään itsekseen.
Paljon elinvoimaa antavat lapset ja kuusi lastenlasta, joille Riitta on Titi-mummi.
”Heissä näkee elämän jatkuvuuden eikä jää kiinni vanhaan.”
Riitta on oppinut menemään eteenpäin. Itsekkyys-sanalla on Riitan mielestä väärä kaiku, sillä omasta itsestä huolehtiminen on tärkeää.
”Jokainen toteuttaa omaa elämäänsä ja kohtaloaan. Minun kohtaloni ja vapaa tahtoni on tehdä taidetta.”
Juttu on julkaistu Kotiliedessä 5/2024.
Kommentoi
Kommentoi juttua: Riitta Nelimarkalle oli raskas, mutta oikea päätös muuttaa puoliso hoitokotiin: "On romantisoitu ajatus, että ihmisen pitää saada olla kotona loppuun asti"