Tarinat

Lina, 29, on kärsinyt yksinäisyydestä lapsesta asti, mutta valoa on vihdoin näkyvissä – ”En oikeastaan tunne itseäni edes ihmiseksi”

Yksinäisyys on yhteiskunnallinen ongelma. Mutta kenen vastuulla on se, että Lina Lumiusva on joutunut koko ikänsä kokemaan sitä? Mira Piironen lievittää Linan yksinäisyyttä Helsinki Mission vapaaehtoiskaverina.

Lina Lumiusva, 29, on kokenut itsensä aina yksinäiseksi. Jo aivan pienenä lapsena hän tunsi olevansa irrallaan muista ihmisistä.

”Kokemus on niin syvä, että en oikeastaan tunne itseäni edes ihmiseksi. En koe lainkaan kuuluvani tähän maailmaan”, Lina sanoo.

Linan yksinäisyys ei johdu siitä, ettei hänellä lapsena ja nuorena olisi ollut ihmisiä ympärillään. Hänellä oli vanhempia sisaruksia. Yksinäisyys ei myöskään selity sillä, että Lina olisi ollut niin ujo, että olisi vetäytynyt ihmissuhteista. Päinvastoin: hän kiintyi ihmisiin nopeasti ja intensiivisesti. Erillisyyden tunne syntyi siitä, miten muut ihmiset kohtelivat tyttöä.

”Lapsena en hirveän hyvin hahmottanut sosiaalisia normeja. Minulle oli helppo naureskella, koska en tajunnut, että minulle nauretaan. En myöskään osannut pitää puoliani tilanteissa, joissa muut kohtelivat minua huonosti, vaan alistuin helposti ja otin kaikki iskut vastaan.”

Teini-ikäisenä Linasta tuntui pahalta katsoa muiden ystävyyssuhteita. Hänestä näytti siltä, että kaikilla muilla tytöillä oli paras kaveri, jonka kanssa saattoi tehdä ihania juttuja täydellisessä ystävyyden harmoniassa.

Joitain kertoja myös Linalla oli läheisempiä ystäviä. Mutta hänen ystävyyssuhteensa eivät olleet harmonisia. Ne olivat raastavia ja myrskyisiä ja päättyivät lyhyeen.

”Olin omistushaluinen ja mustasukkainen, koska olin oppinut pelkäämään ystävyyssuhteissa kaikkein eniten hylätyksi tulemista. Kaverini aina jossain vaiheessa luonnollisesti kyllästyivät tähän, mikä vain vahvisti kokemustani hylätyksi tulemisesta ja pahensi mustasukkaisuuden tunteita. Negatiivinen kierre ruokki itseään”, Lina sanoo.

Lue myös: Yksinäisyys voi ahdistaa niin, että sydän pakahtuu – mikä auttaa, kun on yksinäinen?

Kun ei ole ketään

Turun yliopiston professori Niina Junttila on tutkinut pitkään yksinäisyyttä, ja tietää, että yksinäisyydestä voi tulla elämää määrittelevä olosuhde jo lapsuudessa.

Koronan aikana kaiken ikäisten yksinäisyys lisääntyi, mutta kaikkein voimakkaimmin kasvoi nuorten aikuisten yksinäisyys. Vaikka koronarajoitteiden purkamisesta on aikaa, nuorten yksinäisyyden kokemukset eivät ole vähentyneet koronaa edeltävälle tasolle. Rajoitukset ehtivät vaikuttaa etenkin nuorten aikuisten sosiaalisiin tapoihin paljon.

Tilastokeskuksen mukaan tällä hetkellä 30 prosenttia yli 16-vuotiaista suomalaisista kärsii haitallisesta yksinäisyydestä jatkuvasti tai melko usein.

Yksinäisyyden käsite jaetaan usein emotionaaliseen ja sosiaaliseen yksinäisyyteen. Emotionaalinen yksinäisyys tarkoittaa tilannetta, jossa ei ole ketään, jonka kanssa voisi jakaa ajatuksiaan ja tulla ymmärretyksi. Ihminen voi olla muiden ympäröimä, mutta tuntea silti musertavaa yksinäisyyttä.

Sosiaalinen yksinäisyys kuvaa olosuhdetta, jossa ihmisellä on vähemmän ihmissuhteita tai kaveriverkostoja kuin hän toivoisi. Tähän liittyy usein tunne siitä, että ei kuulu muiden joukkoon tai ole muiden hyväksymä.

Usein yksinäisyystyypit kietoutuvat yhteen, mutta eivät aina.

Jos joku vapaaehtoisesti valitsee yksin olemisen, ei ole kyse yksinäisyydestä. Yksinäisyys on aina ikävä ja ei-toivottu tunne.

Yksinäisyys vaikutti jo koulussa isosti Linan itsetuntoon ja hyvinvointiin

Niina Junttila on tutkimuksissaan huomannut, että osa yksinäisistä lapsista on yksin siksi, että heillä on puutteita vuorovaikutuskyvyissä. Nämä lapset käyttäytyvät tavalla, joka saa muut karttamaan heidän seuraansa.

Mutta osa yksinäisistä lapsista jää näkymättömiksi. Heidän eristyneisyyttään eivät huomaa edes koulun aikuiset. He ovat niitä lapsia, jotka uppoavat välitunniksi kännykkään tai vetäytyvät vessaan, että ei tarvitsisi olla muiden edessä yksin.

Linankaan yksinäisyyteen ei kukaan kiinnittänyt huomiota koko kouluaikana. Se ei myöskään ollut asia, johon hän olisi itse pystynyt hakemaan apua, koska joukkoon kuulumattomuudesta ja kelpaamattomuudesta oli tullut itsestäänselvyys.

Nykyisin Lina näkee, että yksinäisyys vaikutti jo tuolloin kokonaisvaltaisesti hänen itsetuntoonsa ja identiteettiinsä.

”Se on myös ehdottomasti suurin mielenterveysongelmieni aiheuttajista.”

Linan kyky käydä koulua päättyi peruskouluun, kun henkinen pahoinvointi otti vallan. Silti kului aikuis­ikään saakka ennen kuin hän alkoi saada apua. Sekin tapahtui mutkan kautta.

Lina muutti pois kotoa 19-vuotiaana ja sai tuolloin oman sosiaalityöntekijän. Ilmeisesti tämä järjesti Linan psykiatrian poliklinikalle avun piiriin. ”Ilmeisesti” siksi, koska Linan on vaikea hahmottaa näitä aikoja ja tapahtumia.

”Olin vähän aikaa poliklinikalla hoitokontaktissa ja minulle lätkittiin diagnooseja. Niistä oli se apu, että sain selkeämmän syyn sille, miksi käyttäydyin läheisissä kaverisuhteissa niin kuin käyttäydyin ja miksi ne päättyivät aina samalla tavalla.”

Hoitojaksolla Lina omaksui ajattelun välineitä, joista on ollut apua oman yksinäisyyden ymmärtämisessä.

”Aloin vähitellen hahmottaa, millä tavalla minun kannattaa muuttua, jos haluan vakaampia ihmissuhteita.”

Yhden hengen penkit

Onko yksinäisyydestä selviäminen siis ihmisen itsensä harteilla? Vai onko se yhteiskunnan vastuulla?

”Se on meidän kaikkien vastuulla, koska me muodostamme yhteiskunnan”, Niina Junttila sanoo.

Yksinäisyys ymmärretään yhä selkeämmin yhteiskunnallisena ongelmana, joka aiheuttaa valtavasti inhimillistä kärsimystä, maksaa paljon ja vie ennenaikaiseen hautaan.

Tilanteeseen täytyy tarttua Junttilan mielestä monella tavalla. Yhtäältä palvelurakenteita pitää muuttaa, jotta yksinäinen saa apua. Tilanne on vain pahentunut sen jälkeen, kun hyvinvointialueet aloittivat, koska palvelujärjestelmät ovat entistä hajanaisemmat. Ihanne olisi se, että yksinäisestä otettaisiin koppi, hakipa hän apua miltä luukulta tahansa, ja saatettaisiin avun äärelle.

Junttila puuttuisi myös asenneilmapiiriin.

”Tämä on ongelman ydintä. Olemme etääntyneet siitä ajatuksesta, että olemme samaa laumaa. Ystävällisyys ja hyväksyvä katse puuttuvat. Somessa puhutaan todella rumasti, ja vaikka kasvokkain ei puhuttaisi yhtä ilkeästi, se kuitenkin rakentaa kulttuuria, jossa on ok sanoa tosi pahasti.”

Jos yksinäisyyttä halutaan poistaa, yhteisöllisyyttä pitää vaalia. Yhteisöllisyyttä voi rakentaa monella tapaa, lähtien jo siitä, miten asuinympäristöämme suunnitellaan. Onko kauppakeskuksissa paikkoja, joihin ihmiset voivat istua juttelemaan? Onko puistoissa penkkejä?

”Katselen juuri nyt työhuoneeni ikkunasta puistoon, jossa on uusia yhden hengen puistonpenkkejä”, Junttila hymähtää.

Irrallinen osa

Viime vuosina Lina Lumiusvan yksinäisyys on muuttanut muotoaan. Sosiaalinen yksinäisyys on helpottanut, sillä hän on tutustunut kuntouttavassa työtoiminnassa pariin ihmiseen, joista on tullut kavereita.

Myös emotionaalinen yksinäisyys on vähentynyt, kun hän muutama vuosi sitten, vastoin odotuksiaan, löysi erityislaatuisen sielunkumppanin, jonka kanssa voi jakaa syvimmät ja kivuliaimmat tunteet. He eivät asu samassa kaupungissa, mutta tapaavat toisinaan. Tämä ystävyys on yllättänyt Linan täysin. Lina nimittäin tunsi hänet ensimmäistä kertaa jo ala-asteella, mutta silloin ystävyys kariutui.

”Löysin hänet uudestaan netin taidesivustolta ihan sattumalta, otin spontaanisti yhteyttä, vaikka vähän kuumotti, millä mielellä hän minua muistelee, vai muistaako ollenkaan. Hän muisti ja oli tosi iloinen, kun otin yhteyttä.”

Linan mielestä on tärkeää ymmärtää, että yksinäisyys on monitahoinen ilmiö. Se ei välttämättä rajoitu siihen, onko elämässä tyydyttäviä ihmissuhteita. Nyt kun hänellä on niitä, yksinäisyys on muuttanut muotoaan. Nykyisin hän tuntee enimmäkseen yhteiskunnallista yksinäisyyttä.

”Se on sitä, että olen täysin irrallinen osa tätä yhteiskuntaa. Voimavarani tai toimintakykyni eivät riitä normaaliin elämään. Minulla ei tule olemaan mitään paikkaa tässä maailmassa.”

Linan päivät kuluvat pääasiassa kotona omien taideprojektien parissa. Hän piirtää ja viimeistelee paraikaa ensimmäistä romaanikäsikirjoitustaan. Kovin usein Lina ei käy muualla kuin ruokakaupassa.

Vuosi sitten hänen sosiaalityöntekijänsä ehdotti Linalle vapaaehtoiskaverin hankkimista ja auttoi Linaa ottamaan yhteyttä Helsinki Missioon. Näin Lina tapasi Miran.

Aikuiset näkivät

Mira Piirosesta, 37, tuli vuosi sitten Linan vapaaehtoiskaveri.

Sairaanhoitajana työskentelevä Mira on aina ollut ihmisten ympäröimä. Hänellä on viisivuotias lapsi ja kumppani, jolla on saman ikäinen lapsi. Miran työ on hyvin sosiaalista, samoin kuin hänen harrastuksensa jalkapallo. Silti Miralle on ehtinyt kertyä rutkasti kokemusta yksinäisyydestä.

”Kasvoin pienellä paikkakunnalla, jossa ei ollut helppoa kuulua seksuaalivähemmistöön. Olin paljon omissa oloissani ja koin emotionaalista yksinäisyyttä.”

Teini-iässä ulkopuolisuuden tunne umpioi Miraa omaan maailmaansa, muista irralliseksi. Hänellä olisi ollut paljon sanottavaa, mutta hän ei oikein uskaltanut avata suutaan muiden joukossa.

Miran elämässä käänteentekeviksi hahmoiksi muodostuivat silloinen luokanvalvoja ja nuorisotyöntekijä. He molemmat näkivät tytön tilanteen. Heiltä Mira sai hyväksyntää, rohkaisua ja tukea, joka antoi ensiaskeleet ulos emotionaalisesta yksinäisyydestä.

Nuorena aikuisena yksin tehty reppureissu Intiaan auttoi Miraa oivaltamaan, että yksin oleminen on eri asia kuin yksinäisyys. Itsekseen matkaaminen oli voimaannuttava kokemus, kun ei tarvinnut olla tilivelvollinen kenellekään. Se teki yksin olemisesta irrallisuuden sijaan nautinnollista.

Kerran Mira yöpyi paikassa, joka vilisi henkistymistään kovaäänisesti toitottavia joogaturisteja. Aamulla Mira joi kahviaan omiin oloihinsa vetäytyneenä. Paikallinen joogi totesi hiljaiselle Miralle: sinun ympärilläsi on rauha.

”Joogin sanat muuttivat täysin sen, mitä ajattelin omasta tavastani vetäytyä tarkkailijaksi. Olin pitänyt sitä negatiivisena juttuna. Nuo sanat saivat oivaltamaan, että minun ei tarvitse olla muuta kuin olen.”

Kaksin ei ole yksin

Omat kokemukset yksinäisyydestä motivoivat Miraa lähtemään vapaaehtoistyöhön. Hän halusi juuri Helsinki Missiolle, koska järjestö on tunnettu yksinäisyystyöstään.

”Halusin olla mukana jonkun nuoren elämässä, jotta hänestä ei tuntuisi samalta kuin minusta tuntui.”

Helsinki Missio katsoo kaveritoimintaa pyörittäessään, että yksinäisellä nuorella ja hänen vapaaehtoiskaverillaan on samoja mielenkiinnon kohteita. Näin yhteinen tekeminen ja puheenaiheet löytyvät helposti. Järjestö antaa vuoden ajaksi pienen toiminta-avustuksen tapaamisiin.

Linaa ja Miraa kiinnostaa kuvataide ja yhdessä he ovat käyneet taidenäyttelyissä ja elokuvissa. Välillä he menevät kävelylle tai istuvat kahvilassa keskustelemassa molempia kiinnostavista aiheista. Näitä ovat esimerkiksi politiikka, yhdenvertaisuus, sateenkaariasiat ja euroviisut.

Miran kanssa Lina pääsee kokemaan kaupunkikulttuurin tarjoamia elämyksiä, asioita, jotka on tarkoitettu kaikille. Ilman Miraa Lina jäisi niistä osattomaksi.

”En kävisi näyttelyissä tai kahviloissa, koska yksin se tuntuisi todella yksinäiseltä. Eikä olisi rahaakaan.”

Helsinki Mission kaveritoiminta kestää virallisesti vuoden, mutta Lina ja Mira ovat ajatelleet, että heidän kaveruutensa jatkuu sen jälkeenkin. Tässä kohtaa Linan suusta pääsee:

”Jos en siis ole ollut ihan sietämätöntä seuraa sinulle, Mira.”

”Et todellakaan. Minä ainakin toivon, että ollaan tekemisissä myös jatkossa”, Mira sanoo.

Vaikka Linan ja Miran elämät ovat hyvin erilaisia, heillä on myös paljon yhteistä.

”Meistä kumpikaan ei ole tullut nähdyksi lapsuudessa ja nuoruudessa. Se on vaikuttanut meillä molemmilla itsetuntoon ja emotionaalisen yksinäisyyden kokemuksiin”, Mira sanoo.

Lue myös Suomenkuvalehti.fi: Helsingin Herttoniemessä kuoli vanha rouva, jolla ei ollut yhtäkään omaista.

Yksinäisyys on sitkeä vieras

Yksinäisyys on edelleen vakituinen ei-toivottu vieras Linan elämässä. Lina kuvaa yksinäisyyden tunnetta suureksi tyhjyydeksi, kylmäksi toivottomuudeksi.

Nykyisin hän kuitenkin saa välillä lepotauon tältä ikävältä vieraalta. Se saattaa pysyä pois parikin päivää.

”Olen huomannut, että yksinäisyydestä, masennuksesta ja tyhjyydestä on tullut minulle niin normaali tila, että pääni saattaa usein luoda jonkinlaisen keinotekoisen masennustilan, vaikka juuri sillä hetkellä sille ei olisi mitään varsinaista syytä.”

Kerran pari kuukaudessa toteutuvat tapaamiset Miran kanssa tuovat Linalle varman tauon yksinäisyyteen. Yhdessä vietetty aika antaa hänelle muuta ajateltavaa. Mutta ennen kaikkea se antaa yhteyden ihmiseen, jonka kanssa voi jakaa ajatuksia ja kokemuksia.

Auta Kotilieden kanssa

Kotiliesi ja Helsinki Missio tekevät yhdessä hyvää. Kotilieden 4/2024 jokaisesta irtonumerona myydystä kappaleesta menee euro Helsinki Mission työhön yksinäisyyden vähentämiseksi.

Lisäksi osassa Kotilieden uusista tilauksista voi valita tilaajalahjan sijasta Helsinki Mission aineettoman lahjan, joka mahdollistaa kuulijan yksinäisille vanhuksille aamun hiljaisina tunteina.

Lahjoittaa voi myös Helsinki Mission keräystilille FI68 5008 5320 0123 05 (OP) tai MobilePaylla numeroon 81358. Helsinki Mission rahankeräyslupa RA/2021/1597m.

Helsinki Missio on valtakunnallisesti toimiva, poliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumaton järjestö. Se on tunnettu työstään yksinäisyyden torjumiseksi.

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 4/2024.