Marja vaihtoi alaa viisikymppisenä ja työskentelee yhä 76-vuotiaana metsurina: ”En halunnut jäädä emännäksi mihinkään taloon”
Marja Majuri kaatoi ensimmäisen puunsa yhdeksänvuotiaana ja hyppäsi traktorin rattiin vain 12-vuotiaana, mutta emännäksi hän ei äidin toiveiden vastaisesti halunnut. Oma ala löytyi vasta vanhemmalla iällä.
On talvi. Marja Majuri ei ole vielä edes kouluiässä. Hän on isän ja papan mukana metsässä, syöttää hevoselle kauroja, jotta se pysyisi paikallaan sen aikaa, että kuorma valmistuu. Isä ja pappa eivät joutaisikaan hevosta syöt- tämään.
Marja oppii laittamaan tolpan rekeen nostetun puun eteen, ettei tyvi tipahda maahan, kun latvapuolta nostetaan kyytiin. Hän kerää käpyjä kaadetuista puista. Se on kivaa. Pakkaspäivinä isä tekee nuotion, ja jäätyneet eväsleivät paistetaan avotulella y:n muotoisen oksan päällä.
”Voi, että siitä tuli ihanaa, kun voi suli leipään. Olen tehnyt omillekin lapsilleni saman tempun”, Marja kertoo.
Yhdeksänvuotiaana Marja sanoo papalle, että hänkin haluaa kaataa puun.
Rakas raivaussaha painaa yhdeksän kiloa
Nyt pieni, siro nainen on pukeutunut oranssiin päästä varpaisiin. Jalassaan hänellä on turvakengät ja housut. Turvakypärä visiireineen painaa 690 grammaa.
Metsätalousyrittäjämetsuriksi aikuisiällä kouluttautunut Marja, 76, on valmiina töihin. Kädessään hän kannattelee yhdeksän kiloa painavaa raivaussahaa, rakkainta työkaluaan.
”Raivaaminen on helppoa, mutta tekniikan ja ammattitaidon pitää olla hallussa, ettei rasitu liikaa”, Marja sanoo ja lähtee kohti metsänreunaa.
Kohta saha rähähtää käyntiin, ja Marja käy määrätietoisesti ryteikön kimppuun.
Auringon valo siivilöityy oksien läpi. On kuiva, lauha päivä. Maassa näkyy kuolleita lehtiä. Pehmeä sammal upottaa saappaan alla.
Syksyllä Marja lähtee töihin heti, kun aamu valkenee. Kesällä hän on metsässä jo aamukolmelta. Päivällä on liian kuuma. Turvavarusteissa tulee hiki säällä kuin säällä.
”Jokaisessa vuodenajassa on hohtonsa, mutta rakastan kesäaamuja, kun aurinko ei ole vielä noussut, maassa on kastetta, ja ruoho tuoksuu. Kun ensimmäinen auringonsäde pilkahtaa metsän läpi, olen jo sahannut melkoisen alan.”
Kun linnut ovat aloittaneet aamukonserttinsa, Marja syö eväät ja kuuntelee. Toisinaan kuukkeli seuraa häntä ja saa murusensa leivistä. Marjalla on mukana ruisleipää, banaaneja ja omenoita.
Vettä tarvitaan metsässä paljon. Lämpimällä säällä sitä kuluu kolmesta neljään litraa päivässä.
”Kahvia en juo metsässä, mutta kotiin tultua se maistuu sitäkin paremmalta.”
Pappa kertoo pienelle aputytölleen, mitä puusta tehdään
Kun Marja on pieni, pappa neuvoo, mitä pitää ymmärtää ennen kuin puu kaadetaan: minne päin tuulee, missä ovat painavat oksat. Puu sahataan pokasahalla ja katsotaan, että siihen jää pitopuu, jotta puun voi työntää turvallisesti nurin.
”Kun sain yhden puun nurin, innostuin kovasti. Leppä oli ensimmäinen puu, jonka sahasin”, Marja muistelee.
Pappa myös kertoo Marjalle, että koivusta tehdään huonekaluja, männystä lautoja ja kuusesta lautoja tai saunanlauteita. Polttopuuksi otetaan leppää, ei juurikaan koivua, koska se on sitkeää sahattavaa.
”Metsätyöt olivat välttämättömiä, koska polttopuita piti olla. Ei ollut muuta lämmitystä kuin puu-uunit ja puuhella”, Marja kertoo.
Miesten töihin ja traktorin rattiin vain 12-vuotiaana
Marjasta kasvaa ujo. Koska koti sijaitsee syrjässä, hän tapaa lapsena harvakseltaan muita kuin kotiväkeä.
Hevosten kanssa hän viihtyy. Mustavalkoisessa valokuvassa näkyy kaksi aikuista suomenhevosta ja yksi varsa. Oikeanpuoleisin, Heli, on Marjan oma hevonen, jota hän hoitaa.
”Kivointa oli, kun otti hevoset suitsiin ja päitsiin ja ne tottelivat. Ne tulivat kauniisti perässä kuin ne olisivat ymmärtäneet. Ja ne tykkäsivät siitä, kun pääsivät talvellakin ulos”, Marja kertoo.
Valokuvassa ollaan vielä Heinäveden Palokissa, jossa Marja viettää varhaislapsuutensa.
Kun hän on yhdeksänvuotias, perhe muuttaa naapurikuntaan Leppävirralle, Haapamäen kylään. Siellä on enemmän tilaa pitää karjaa, parempi elanto. Ensin Marjalla on ikävä tuttuja leikkipaikkoja, mutta pian ne unohtuvat.
Marja ei ole koskaan miettinyt, millaiseen tytön ja naisen rooliin häntä on kasvatettu. Hän on vain tehnyt töitä yhdessä vanhempiensa kanssa.
Heinänteosta ja perunannostosta hän on aina nauttinut, kun pellolla on paljon väkeä.
Sotaveteraani-isä tarvitsee apua traktorin kanssa, joten 12-vuotiaana Marja alkaa ajaa isoa Fordson Major -avotraktoria.
”Ohjaustehostimia ei ollut, ja joskus ratti tuli sormille, kun pyörä tökkäsi kiveen. Naapureita ihmetytti, kun pieni tyttö touhusi lokasuojien välissä. Ihmeteltiin, miten teen miesten töitä. Minusta ne ovat vain töitä.”
Äiti haluaisi Marjasta emännän, koska kuljettajan työ on vaarallista
Moottorisaha on painava eikä turvavälineitä ole lainkaan. Vähän toisella kymmenellä oleva Marja sahaa sillä lippalakki päässään ja hollannikkaat jalassa.
”Älä veikkonen sahaa kinttuusi”, varoittelee naapurin ukko ihmeissään.
Onneksi mitään ei satu.
Marja saa myös kokeilla tuttavan kuorma-autoa ja haaveilee ajamisesta ammattia itselleen. Äidin mielestä kuorma-auton kuljettajan työ ei sovi naiselle, koska se on vaarallista.
”Taivuin, mutta pitkän aikaa kapinoin sitä vastaan, miksen saanut tehdä, mitä tykkäsin.”
Sen Marja tietää, mitä hänestä ei ainakaan tulisi.
”En halunnut jäädä emännäksi mihinkään taloon. Emännän roolia äiti olisi minulle toivonut. Halusin ammatin ja itsenäisyyttä, jotakin omaa. Emäntänä olisin joutunut ehkä anopin kengän alle, enkä halunnut sitä roolia.”
Koulu ei kuitenkaan kiinnosta teini-ikäistä Marjaa. Hän haluaa olla villi ja vapaa. Kansalaiskoulun jälkeen hän käy töissä hoitamassa lapsia Leppävirran kirkonkylässä.
”Sitten mieleeni tuli, että on saatava kunnon ammatti. Kun olin 27-vuotias, menin iltaoppikouluun. Minua kiinnostivat kielet ja matematiikka.”
Keskikoulun jälkeen Marja käy kauppaopiston Kuopiossa ja saa ensimmäisen työpaikkansa Leppävirran kirkkoherranvirastosta. Elämä alkaa olla mallillaan.
Metsästysporukan ainoa nainen panee suut säppiin
Marja odottaa vuoroaan ammuntakopissa, on aika suorittaa hirvimerkki.
”Ei noin pieni nainen jaksa pyssyäkään kantaa”, sanovat miehet, jotka niin ikään suorittavat koetta.
Marjaa ujostuttaa niin, että hän haluaisi mennä piiloon lattialistan väliin. Ammunnan pitää onnistua: kolme laukausta seisovaan ja kolme liikkuvaan hirveen. Marja ampuu puhtaasti. Kun hän tulee pois kopista, ei kukaan sano mitään.
Marja on 1970-luvun lopulla leppävirtalaisen hirviporukan ainoa nainen. Hänen puolisonsa Reijo harrastaa metsästystä ja haluaa puolisonsa kaverikseen metsälle. He harjoittelevat ampumista yhdessä hiekkamontulla.
Reijon Marja on tavannut 21-vuotiaana odottaessaan sitä illan myöhäistä hetkeä, jolloin paikkakunnan tanssilavalle, Virilinnaan, pääsisi ilmaiseksi. Kun ovet aukeavat, mies hakee häntä valssiin ja tarjoaa illan päätteeksi kyytiä kotiin.
Kolmen vuoden päästä heistä tulee aviopari.
Hirvenmetsästys päättyy, kun perhe kasvaa. Esikoispoika syntyy 1980, tytär kaksi ja nuorin poika kuusi vuotta myöhemmin. Pian tyttären syntymän jälkeen Reijo ja Marja muuttavat Leppävirralta naapurikuntaan Suonenjoelle.
He ostavat sieltä vanhan maalaistalon, ja tilalla pidetään kanoja ja lampaita. Metsätyöt jatkuvat omassa metsässä. Marja työskentelee koulusihteerinä ja nauttii siitäkin.
”Vaikka nyt tuntuu pahalta, mene töihin”
Kun tulee vuosi 1991, Marjan puoliso menehtyy pitkäaikaiseen sairauteen. Marja on 43-vuotias, lapset yhdeksän, seitsemän ja kolmen.
Entisen työpaikalta elämään jäänyt ystävä antaa hänelle neuvon: Vaikka nyt tuntuu pahalta, mene töihin, mene vaikka nelinkontin, mutta mene. Siellä on ihmisiä, ja on tärkeää jutella.
”Minähän jaksoin mennä, ja menin seuraavanakin päivänä”, Marja sanoo.
Hän kiittää yhä tukiverkostojaan, sisaruksia, ystäviä ja työkavereitaan, myös entisiä. Tärkeimpiä ovat kuitenkin lapset.
”Lapsissa on merkillinen voima, he kantavat, kun on vaikeaa. Heidän ilostaan sain itselleni virtaa ja heidän takiaan kannatti lähteä liikkeelle.”
Marja saa myös ohjeen, ettei suruun kannata jäädä rypemään. Kun on käsitellyt asian, se kannattaa kätkeä mielensä arkistoon, sulkea kansi ja olla palaamatta siihen takaisin.
”Suurin piirtein näin olen tehnyt. Jostain luin, että surun kokeminen on kuin synkkä järvi, jonka yli pitää soutaa veneellä. Kun kokka kolahtaa rantakivikkoon vastarannalla, alkaa helpottaa.”
Ensimmäisen vuoden jälkeen suru alkaa keventyä, mutta Marja ei halua sitoutua uudelleen.
”Olen ehkä joskus ollut ihastunut ja rakastunutkin, mutta on kiva olla villi ja vapaa. Saan tehdä mitä haluan ja päättää itse asioistani. Kavereiden kanssa käyn lavatansseissa. Se on hyvää liikuntaakin.”
Lapsiaan Marja on halunnut tukea ja kuunnella herkällä korvalla. Vanhin poika on atk-alalla, nuorempi on metsuri, Sini-tytär lasitaiteilija. Kun hän tulee Suonenjoelle, äiti ja tytär saunovat yhdessä ja puhuvat kaikesta mahdollisesta, välillä käyvät avannossa talvella ja kesällä uimassa.
Tyttärensä kanssa Marja myös käynyt kahdesti fanittamansa Rolling Stonesin konsertissa.
”Satisfaction on elämäni biisi. Se on ollut puhelinäänenänikin.”
Äiti lähtee metsäkouluun yhtä aikaa poikansa kanssa
”Minäpä taidan lähteä kanssa!” Näin toteaa viisikymppinen Marja, kun hänen nuorimmaisensa ilmoittaa lähtevänsä metsäkouluun.
”Sanoin itseni irti koulusihteerin työstä, enkä ole katunut pätkääkään. Olisi pitänyt tehdä se ratkaisu jo aiemmin.”
Äiti ja poika käyvät Nikkarilan metsäkoulua yhtä aikaa, poika nuoriso- ja äiti aikuispuolella. Tutkinnot tehdään näyttötutkintoina, ja Marja valitsee yrittäjäpuolen. Metsurin työn tekniikan lisäksi hän saa hyvät tiedot yrityksen pyörittämisestä, ja sellainen hänellä ja Simo-pojalla nyt onkin.
”Työt sujuvat hyvin yhdessä. Luotan häneen, hän on näppärä ja täsmällinen kuten minäkin. Työ on yksinäistä puurtamista, joten on mukavaa, kun metsässä on tauoilla juttukaveri.”
76-vuotiaana Marja on hellittänyt työtahtia sen verran, että pitää useimmiten keskiviikot vapaana. Myös palautuminen on tärkeää, eikä unta tarvitse houkutella.
Työsesonki ajoittuu keväästä syksyyn. Puut kaataa, karsii ja katkoo nykyään metsäkone, ihminen raivaa taimikot ja istuttaa taimet. Marjasta on hauskaa lähteä metsään kelistä riippumatta.
”Menen töihin maailman isoimpaan kuntosaliin. Metsällä on paljon hyvää tekeviä vaikutuksia. Saan sieltä energiaa.”
Marja nostaa visiirin ja seisahtuu männyn juurelle. Se on hänen lempipuunsa. Kun hän tuntee kasvoillaan tuulenhenkäyksen, hän haistaa samalla männyn ihanan, raikkaan tuoksun.
Silloin maailma on kaunis sillä lailla kuin Vexi Salmi on kirjoittanut Irwin Goodmanin lauluun, josta Marja pitää: hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille.
Lue myös Seura.fi: Ratkaisu työvoimapulaan: Metsurin ammatti ei kiinnosta suomalaisia, mutta maahanmuuttajan kädessä sähkösaha pysyy.
Juttu on julkaistu Kotiliedessä 25/23.
Kommentoi
Kommentoi juttua: Marja vaihtoi alaa viisikymppisenä ja työskentelee yhä 76-vuotiaana metsurina: ”En halunnut jäädä emännäksi mihinkään taloon”