Haaveiletko mummokommuunista tai asumisesta eläkkeellä samassa talossa ystäviesi kanssa? Esittelyssä kaksi asumistapaa, jotka voivat pelastaa vanhuutesi

Millainen on vanhuutesi unelmien asumismuoto? Outokumpulaiset Eeva Leena ja Olli ja helsinkiläiset sinkkuleidit Anja ja Maija näyttävät suuntaa uudenlaiselle vanhuudelle. He eivät halua virua vetisissä vaipoissa eivätkä laske sen varaan, että yhteiskunta huolehtii heistä. Katso myös video jutun lopussa!

Suuriin ikäluokkiin kuuluvat Eeva Leena Saikkonen, 71, ja Olli Saikkonen, 71, olisivat toki voineet rauhoittua nautiskelemaan eläkepäivistään. He saattaisivat juuri nyt heräillä päiväunilta, suunnitella sauvakävelyä tai sulkea ovensa Outokummussa ja matkustaa maailmalle. Sen sijaan he viipaloivat perunoita lohikiusaukseen, jolla ruokitaan seitsemän ihmistä.

Saikkosten kodissa asuu heidän lisäkseen viisi vanhusta, iäkkäimmät yhdeksänkymppisiä. Tuorein tulokas muutti taloon pari viikkoa sitten ja pujottelee jo sujuvasti rollaattorilla vanhan hirsitalon räsymatoilla.

Ajatus ei ollut aivan tällainen, kun Saikkoset hakivat neljä vuotta sitten 300 000 euron kustannuksiin lainaa ja EU-avustusta perustaakseen kotiinsa kommuunin.

Media uskoi heihin. Kun Olli kirjoitti Facebook-sivullaan etsivänsä asuinkumppaneita, uutisoitiin, että Outokummun vanhaan kaivoskylään on syntymässä jotain ainutlaatuista.

Uteliaita ja kiinnostuneita riitti, mutta mummo- ja ukkikommuunia ei silti syntynyt. Saikkoset eivät saaneet ikätovereitaan innostumaan.

”Ihmisen on ehkä vaikea muuttaa kotoaan, kun kunto on vielä hyvä”, Olli pohtii.

Suuret ikäluokat elävät mieluummin porukassa

Kommuunin sijaan Saikkoset perustivat kotiinsa inhimillistä hoivaa tarjoavan perhekodin, ryhtyivät ”isäksi” ja ”äidiksi” vanhuksille.

Alkuperäistä ajatusta ei ole kuitenkaan hylätty, päinvastoin. Saikkoset ovat vakuuttuneita siitä, että heidän kaltaisiaan suurten ikäluokkien edustajia on paljon: moni muukin haluaa varautua vanhuuteen muuttamalla yhteen.

Näin on, vahvistaa kysely, jonka Vanhustyön keskusliitto ja työeläkevakuuttaja Ilmarinen tekivät vuosi sitten. Ollin ja Eeva Leenan ikätovereita kiehtoo ajatus asumisesta yhdessä ystävien kanssa.

Taustalla vaikuttaa tieto omasta ikäluokasta, jota yhdistää sana suuri. Kun tämä ikäluokka ei vanhetessaan enää selviä arjesta ilman apua, heitä on samassa tilanteessa valtavasti. Nuorimmatkin heistä täyttävät 80 vuotta vuonna 2030, ja silloin Suomessa elää 800 000 yli 75-vuotiasta ihmistä.

Saikkoset aikovat pyörittää perhekotia niin pitkään kuin jaksavat. He luottavat siihen, että voimien ehtyessä yhteisö syntyy tai joku muu ottaa vastuun.

”Ihmisen ei ole hyvä olla yksin”, Olli sanoo.

”Ei varsinkaan siinä vaiheessa, kun tulee ikää”, Eeva Leena jatkaa.

Saikkoset eivät luota yhteiskunnan kykyyn tuottaa palveluita

Saikkosten haaveissa heidän satavuotiaassa hirsitalossaan elää siis aikanaan samanhenkisistä ihmisistä koostuva porukka, joka hankkii tarvitsemansa palvelut yhdessä.

”Emme tiedä, millainen maailma silloin on, mutta se ei välttämättä tarkoita julkista sosiaali- ja terveydenhuoltoa. Pidämme avoimin mielin mahdollisuuksia auki”, Eeva Leena pohtii.

Olli ja Eeva Leena Saikkosen kodissa asuu heidän lisäkseen viisi vanhusta, iäkkäimmät yhdeksänkymppisiä.

Eeva Leenan ja Ollin kaltaisilta suurten ikäluokkien ideanikkareilta voi odottaa omatoimisuutta ja kekseliäisyyttä. He ovat eläneet muutoksen keskellä koko elämänsä ja laittaneet tähänkin saakka kaiken uusiksi.

He muuttivat maalta kaupunkiin tai kaupungin hellahuoneesta omaan asuntoon. He opettelivat käyttämään sisävessaa ja jääkaappia, nauttimaan rockmusiikista ja seuraamaan nuorisomuotia ja pehmeitä kasvatusmetodeja. He opiskelivat, matkustelivat ja loivat hyvinvointivaltion.

Sekä Ollilla että Eeva Leenalla on ekonomin koulutus ja vahva vakaumus siitä, ettei sosiaali- ja terveyspalveluihin enää koskaan käytetä yhtä paljon julkista rahaa ja kuin nyt.

Heidän keittiössään käy selväksi, että vanhustenhoitoa koskeneiden viimeaikaisten karujen uutisten vuoksi suurilla ikäluokilla on paitsi halua tuoda uusia tuulia vanhuuteen myös pakko tehdä niin.

Saikkosilla ei ole henkilökohtaisia kauhukokemuksia vanhusten kaltoinkohtelusta, mutta tuttavapiiristään hekin ovat kuulleet tarinoita siitä, millaista ”hoiva” voi pahimmillaan olla.

Lähitulevaisuudessa keskustellaan, kuka kaiken maksaa

Vaikka vanhustenhoidosta vaaditaan nyt jos jonkinlaista selvitystä, Saikkoset ovat oikeassa. Raha ei lisäänny, päinvastoin. Säästöt ovat rajuja.

Jos sote eli sosiaali- ja terveyshuollon kokonaisuudistus syntyy, kymmenen vuoden kuluttua sosiaali- ja terveysmenojen pitäisi olla kolme miljardia euroa pienemmät kuin ilman sotea. Arviolta kolmasosa säästöistä otetaan vanhuksilta.

Tästä seuraa, ettei ympärivuorokautisen hoivan määrä lisäänny samassa suhteessa kuin vanhusten määrä, päinvastoin. Se pienenee kymmenillä tuhansilla hoitopaikoilla.

Käytännössä se tarkoittaa sitä, että Ollin ja Eeva Leenan ikätoverit joutuvat, halusivat tai eivät, asumaan kotona yhä pidempään ja yhä huonokuntoisempina.

Ja kun se aika koittaa, hoitavista käsistä on armoton työvoimapula.

Suuret ikäluokat odottavat vanhuudelta merkityksellisyyttä

Saikkoset ovat ajatelleet Vietnamin sodasta lähtien näin: jos yhteiskunnassa on vikaa, asialle kannattaa tehdä jotakin eikä vain elämöidä.

”Osittain olemme ryhtyneet toimimaan tulevaisuutemme eteen juuri siksi, ettei raha ratkaisisi sitä, millaista vanhuutta elämämme”, Olli sanoo.

Eeva Leena muistuttaa, että he ovat kasvaneet omatoimisuuteen.

”Emme tarvitse kaikessa yhteiskunnan apua, kunhan yhteiskunta tulee apuun siinä kohdassa, missä sitä todella tarvitaan.”

Suunnitellessaan kommuunia Olli luki kirjan Hollantiin ja Tanskaan perustetuista ikäihmisten yhteisöistä. Siinä sivussa hän ahmi kertomuksia amerikkalaisista eläkeläisistä, jotka eivät halunneet lopettaa työntekoa, koska nauttivat siitä.

Yhteisölliseen elämäntapaan kannustaa käytännön asioiden lisäksi halu elää mielekästä elämää.

”Ihmisen on terveellistä kokea, että kaikella, mitä hän tekee, on jokin suurempi merkitys”, Olli sanoo.

”Emme tarvitse kaikessa yhteiskunnan apua, kunhan yhteiskunta tulee apuun siinä kohdassa, missä sitä todella tarvitaan”, Eeva Leena Saikkonen kuvaa ajatusmaailmaansa.

Lausunto on kuin suoraan tutkijan kynästä. Brittiläiset vanhuustutkijat Chris Gilleard ja Paul Higgs tiivistävät sukupolven ajatukset niin, ettei eläkkeelle jääminen merkitse enää vain vapautta työstä, vaan paremminkin vapautta työskennellä entistä suurempien päämäärien eteen.

Kaikilla ei toki ole käytössään satavuotiasta hirsitaloa esteettömiksi remontoituine kylpyhuoneineen. Olli naurahtaa, ettei tarkoitus ole saada koko maailmaa muuttamaan Outokumpuun.

”Mutta ihmiset voisivat kerrostaloissakin ryhtyä avaamaan ovia toisilleen ja vaikka syödä silloin tällöin toistensa luona, ilman virallista lupaa.”

Arabianrannan Loppukirissä touhutaan yhdessä

Prikulleen näin toimitaan Helsingin Arabianrannassa, missä joukko aktiivisia seniorinaisia rakennutti 12 vuotta sitten itselleen kerrostalon ja nimesi sen Loppukiriksi.

Maija Silén, 71, (vas.) ja Anja Kekkonen, 73, kuuluvat Loppukirin alkuperäisasukkaisiin.

Alaovella ovat vastassa talossa pari vuotta asunut Maija Silén, 71, ja alkuperäiseen kalustoon kuuluva Anja Kekkonen, 73.

Tapaamista heidän kanssaan ei ollut helppo järjestää. Vapaaehtoistyöt, liikunta, harrastukset ja ihmissuhteiden hoitaminen täyttävät kalenterit.

Maija on lisäksi parhaillaan arkityövuorossa, joka lankeaa jokaiselle Loppukirin asukkaalle kuuden viikon välein. Silloin siivotaan ja tehdään viikon ajan pienellä porukalla ruokaa koko talolle.

Loppukiriläisten elämä on kuin suuria ikäluokkia kuvaavasta oppikirjasta. He edustavat niitä yhteisöllisyyteen ja omatoimisuuteen vihkiytyneitä senioreita, jotka eivät halua, että heitä kutsutaan vanhuksiksi. He elävät keskimäärin viisi vuotta pidempään kuin omat vanhempansa ja pysyvät nämä lisävuodet toimintakykyisinä. Raihnaisena vietetty aika ei pitene.

Maija toteaa olevansa paljon paremmassa kunnossa kuin vanhempansa samanikäisinä.

Hän kävelee päivittäin vähintään puoli tuntia, vesijuoksee kerran viikossa, rivitanssii, jumppaa ja matkustaa. Joka kesä hän vaeltaa vuorilla jossain päin Eurooppaa. Äskettäin hän kävi Japanissa, ja lehden ilmestyessä on juuri palannut kielikurssilta Espanjasta.

”En näiden nahkojeni sisällä tunne itseäni millään tavalla vanhaksi. Ajattelen aidosti olevani edelleen se sama tyttö kuin nuorena. Tosin jos kroppaan tulee joku kremppa, se tuntuu jäävän pysyväksi”, hän sanoo.

Kahta kerrosta alempana Anja tiivistää ikänsä:

”Olen 73-vuotias nuori vanha, ja jos voin asiaan jotenkin vaikuttaa, vanhaa minusta ei tulekaan.”

Suuret ikäluokat ovat tottuneet tekemään paljon työtä

Sekä Maija että Anja ovat eronneita ja hyvin toimeen tulevia sinkkuja. Kumpaakin, kuten koko ikäluokkaa, yhdistää se, että kotona on pienestä asti korostettu työn tekemisen tärkeyttä.

Maijalle työ tarkoittaa eläkkeellä vapaaehtoista toimintaa urheiluseurassa, Anjalla läheisten hoitamista.

Anjan mieleen on iskostunut mummolassa seinälle ripustettu kangaskudos: ”Rukoile niin kuin huomenna kuolisit, tee työtä niin kuin iäti eläisit.”

Hänen omat vanhempansa kuolivat saappaat jalassa, ensin isä matkalla terveyskeskukseen, äiti päiväunilla tultuaan puutarhatöistä. Kuraiset saappaat oli asetettu siististi ovenpieleen.

”Unelmani on muuttaa vanhuutta niin, ettei pidettäisi itsestäänselvyytenä, että vanha kulkee rollaattorilla.”

Vanhuus korvautuu neljännellä iällä

Suuret ikäluokat saattavat näyttää tietä uudenlaiselle käsitykselle elämänvaiheista. Siinä puhe vanhuudesta korvautuu pikkuhiljaa niin sanotulla neljännellä iällä, jonka päätteeksi diagnosoidaan hauraus- ja raihnausoireyhtymä.

Mutta ennen kuin se aika koittaa, millaisia toiveita kolmatta ikäänsä virkeinä viettävillä Ollilla, Eeva Leenalla, Anjalla ja Maijalla on ikääntymisestä?

Olli ja Eeva Leena haluavat ainakin olla loppuun asti yhdessä. He ovat syntyneet vierekkäisissä taloissa ja löytäneet toisensa 50 vuotta sitten koulun Peppi Pitkätossu -näytelmän Tommina ja Annikana. Hoitotahtoonsa he ovat kirjanneet yhden toiveen.

”Emme halua, että meitä pidetään hengissä väkisin”, Eeva Leena sanoo.

Olli ajattelee, että itsemääräämisoikeudesta on saatava pitää kiinni myös elämän viime metreillä.

”Pitää saada päättää, mitä katsoo televisiosta ja milloin menee nukkumaan, koska herää tai ei herää ja milloin pelaa jalkapalloa, ottaa päiväunet tai lasillisen viiniä.”

Yhteisössä tulee välillä kinaa, mutta kukaan ei jää yksin

Arabianrannassa soi piano. Soittaminen on Maijan uusin harrastus. Kädet koskettimia hyväillen hän toivoo, että kykenisi liikkumaan loppuun asti.

”Haluaisin myös pysyä kärryillä maailman asioista ja toivon, että minulla olisi aina juttuseuraa.”

Soittaminen on Maijan uusin harrastus.

Hän ei ole vielä uhrannut ajatusta sille, miltä vanhuus fyysisesti tuntuu tai näyttää. Mieluummin hän keskittyy ajattelemaan sen henkisiä ulottuvuuksia, kypsyyttä ja viisautta.

Anja puolestaan on elänyt vauhdikkaasti koko elämänsä, paukuttanut lasikattoa ensimmäisenä naisena Wärtsilän telakan konttorilla ja sen jälkeen ulosottomiehenä.

”Työssäni kiersin ihmisten kodeissa ja huomasin, että jos jää yksin, vanhenee nopeasti ja sairastuu”, hän sanoo.

Kun Anja jäi eläkkeelle, hän luopui kaikesta harmaasta, esimerkiksi virkamiehenä käyttämästään jakkupuvusta ja ikävistä ihmissuhteista. Hän täytti elämänsä ja kirjahyllynsä kirkkailla väreillä ja haluaa kirjoittaa niin pitkään kuin kynä pysyy kädessä. Ja pelata korttia!

”Aikaisemmin ajattelin, että mikään ei ole maailmassa niin turhaa kuin kortinpeluu, mutta nyt luopuisin melkein mistä tahansa muusta kuin jokaviikkoisesta tirristä.”

Kun Anja jäi eläkkeelle, hän täytti elämänsä kirkkailla väreillä.

Naapurit ja yhteisö on tärkeä, vaikka ikäihmisten yhteisöllisyys ei ole aina riidatonta. Anja tiivistää, että hänen käsitykseensä ikäihmisyydestä kuuluu tasapaino ja rauha.

”Kun kaikki menee hyvin, elämistä ei tavallaan edes huomaa.”

Millaisen vanhuuden suurten ikäluokkien edustajat haluavat?

Katso alla olevalta videolta, millaista vanhuutta jutun haastateltavat toivovat!

 

Keskustelu

Haluan asua kotona ja ostan palvelut yksityiseltä. Käytän terveyskeskusta ja tarvittaessa yksityistä lääkäripalvelua.
En halua kunnallista vanhustenpalvelua kotiini. Olen nähnyt sen surkeuden läheltä.

Kommentoi juttua: Haaveiletko mummokommuunista tai asumisesta eläkkeellä samassa talossa ystäviesi kanssa? Esittelyssä kaksi asumistapaa, jotka voivat pelastaa vanhuutesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X