Viljelijöiden väsymys piinaa maatiloja – Antti ja Anju kertovat, miten he välttivät romahduksen

Emolehmätilaa pitävät Anju ja Antti Nevalainen ymmärtävät toisten viljelijöiden väsymystä: tilanteita, joissa hanskat putoavat, eläimet jäävät hoitamatta ja työstä katoaa ilo. Nevalan tilalla oli käydä myös hullusti, kun uupumus iski. Mutta siitä selvittiin.

Viljelijöiden väsymys oli noussut otsikoihin, kyllä Antti Nevalainen, 30, sen oli huomannut. Omaa tilaa asia ei kuitenkaan koskettanut ennen kuin vaikeudet toden teolla alkoivat nelisen vuotta sitten.

Ensin menehtyi lantalan lattiaremontissa auttamassa ollut työmies.

Antti muistaa, että lounasta oli syöty vielä yhdessä. Heitetty huulta ja naurettu. Hän jäi itse korjaamaan astiat­ pöydästä, ja kun hän hetken päästä palasi työmaalle, mies makasi maassa. Pulssia ei tuntunut, mutta kessu paloi yhä sormien välissä.

Pian menehtyivät myös Antin isä ja täti. Isä ehti sentään soittaa, että ottaa rinnasta. Täti hukkui kalareissulla.

Lue myös: Maitotilallisten köyhä arki: Tilalla säästettiin kaikesta jo kaksi vuotta sitten

Nyt Antti seisoo pihallaan Lapinlahdella ja katselee mietteliäänä peltoa halkovaa tietä. Aivan kuin neljä vuotta sitten alkaneet vastoinkäymiset edelleen vaanisivat mutkan takana.

”Ainahan maajussi kuulemma valittaa, mutta meille on osunut yhteen syssyyn aika paljon vastoinkäymisiä”, hän toteaa.

”Me” eli vaimo Anju Nevalainen, 30, nyökyttelee vieressä.

Tukien maksaminen viivästyi kuukausia

Yhdessä on sovittu, että tällä kertaa puhutaan tunteista. Ei jauheta hehtaareista, tuottajahinnoista tai eläinpalkkioista. Ei puhuta niin kuin maataloudesta yleensä puhutaan.

Se osoittautuu käytännössä hankalaksi, sillä maatilalla tunteilla ja rahalla on suora yhteys. Samoihin aikoihin suru-uutisten kanssa tilan saavuttivat nimittäin myös taloushuolet.

Syksyllä 2015 Nevalaiset ja tuhannet muut maatalousyrittäjät havahtuivat siihen, että elintärkeät tuet eivät tulleet tilille silloin kun piti.

Maaseutuvirasto sekoili tietojärjestelmiensä kanssa. Ensin viikkoja, lopulta kuukausia.

”Ajattele, jos saisit palkan kaksi kertaa vuodessa, ja yhtäkkiä toinen niistä jäisi tulematta. Laskut pitäisi kuitenkin maksaa ajallaan”, Anju sanoo.

Antti katselee katoksessa lepäävää traktoria. Nyt voi jo hiukan hymyillä ajatukselle, että Murphyn lain mukaisesti koneet hajoavat aina juuri silloin, kun vihoviimeiset sukanvarsiin säilötyt säästöt on käytetty.

”Onneksi meillä oli koko ajan hyvät välit pankkiin päin. Sieltä tultiin vastaan monta kertaa.”

Viimeinen naula arkkuun lyötiin kuitenkin toukokuussa 2016, kun vuosittaista lannasta otettavaa rutiininäytettä tutkinut laborantti soitti ja ilmoitti, että nyt saattaa olla aiheellista ottaa tuoli takapuolen alle. On vähän vakavampaa asiaa.

”Siitä lähti vyörymään sellainen lumipallo, ettei sitä pysäyttänyt enää mikään”, Antti sanoo.

Tilalle iski salmonella

Anju ja Antti vilkaisevat toisiaan.

”Tätä emme ole kertoneet kenellekään edes tällä kylällä.”

Näytteestä löytyi salmonellaa. Harvinaista, vaaratonta ja oireetonta lajia, mutta yhtä kaikki: Suomessa on salmonellalle nollatoleranssi.

Tila suljettiin ja eristettiin täysin. Vasikoiden välittämisestä elävät yrittäjät eivät saaneet viedä eläimiä omaa laidunta kauemmaksi. Vierailla ei ollut lupaa ajaa pihaan. Pihapiirin laitamilla sijaitsevassa lehmien pihatossa käydessä piti joka kerta vaihtaa kengät ja vaatteet ja desinfioida kädet.

Koko valtava rakennus täytyi tyhjentää lannasta, pestä ja huuhdella perusteellisesti. Pienimmätkin kolot ja kulkuväylät käsiteltiin kalkilla.

Osa lehmistä eristettiin muista, ja aina kun niille vietiin ruokaa, traktori höyrytettiin painepesurilla ja de­sinfioitiin. Samoin silppuri, jolla pienitään lehmien kuivikkeena käytettäviä olkia.

Näytteitä otettiin kahden viikon välein.

”Useita kertoja kävi niin, että ensimmäiset näytteet olivat puhtaat, mutta kun kahden viikon varoaika oli kulunut, laboratoriosta tuli positiivinen tulos”, Anju kertoo.

Kovin paikka oli taluttaa itse kasvatettuja vasikoita häkkiin ammuttaviksi. Antti tappoi 13 eläintä ennen kuin pyysi apua.

”Olimme tehneet hommia kaksi vuotta jokaisen eläimen eteen. Valinneet sopivan emän ja sonnin. Olleet mukana poikimisessa, hoitaneet ja kasvattaneet, ja yhtäkkiä jouduimme tappamaan eläimet ilman näkyvää syytä”, Anju sanoo.

”Välillä mietin, voiko alemmas enää pudota. Olin varma, että emme selviä koskaan.”

Tilan vakuutus korvasi osan tulonmenetyksestä puolen vuoden ajalta. Kuluja tuli kuitenkin arvioitua enemmän, ja koko ruljanssi kesti lopulta vuoden ja kolme kuukautta.

”Emme vieläkään tiedä, mistä bakteeri tuli. Asialla saattoi olla naakka tai sisilisko, ehkä kuitenkin kottarainen”, Anju epäilee.

Viljelijöiden uupumus huomattiin MTK:ssa

Nevalaiset ovat pitäneet tilaa yhdessä kahdeksan vuotta. Heinolalainen kaupunkilaistyttö ja lapinlahtelainen maanviljelijä löysivät toisensa Maaseudun Tulevaisuuden ystävävälityksestä ja rakastuivat.

Tilansa pihavajassa heillä on huone, jota kutsutaan museoksi. Sinne on kerätty tilalla käytettyjä työkaluja. Omalla paikallaan on myös sairauskohtaukseen menehtyneen työmiehen lippalakki.

Esineitä on paljon, sillä historia on pitkä. Tilaa on pidetty jo kahdeksassa sukupolvessa vuodesta 1721 lähtien.

Antti ja Anju voisivat ripustaa seinälle korkin kuohuviinipullosta, jonka he avasivat, kun salmonella oli vihdoin selätetty. Sen viereen he saattaisivat nostaa valokuvan vaaleasta naisesta. Hän on Niina Suorsa. Nimi vilahtelee puheissa tämän tästä.

”En tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos emme olisi soittaneet hänelle”, Antti miettii.

Niina työskentelee projektipäällikkönä uupuneita pohjoissavolaisia viljelijöitä auttavassa MTK:n Voimaa arkeen -hankkeessa. Häntä on vaikea saada kiinni, koska hän istuu koko ajan autossa. Jos Niina ei ole matkalla jollekin tilalle, hän on palaamassa sieltä.

Asiakkaina on lähes 200 tilaa, maaseutuyrittäjiä, joilla on samankaltaisia ongelmia kuin Nevalaisilla.

Viljelijöiden väsymys huomattiin myös eduskunnassa

Ensimmäiset merkit ongelmista ilmaantuivat muutama vuosi sitten, kun terveyskeskuslääkäreiden vastaanotoille alkoi ilmestyä miehiä, jotka eivät koskaan käy lääkärissä. Moni valitti väsymystä.

Sitten levisi huoli maaseutuväestön itsemurhista. Eduskunnassa tehtiin kirjallinen kysymys, jossa vaadittiin keskustavetoista hallitusta toimiin ydinkannattajiensa itsemurhariskin pienentämiseksi. Kysymyksen tekijä oli perussuomalainen.

Pikkuhiljaa ympäri maata syntyi hankkeita viljelijöiden auttamiseksi. Henkisen tuen lisäksi viljelijä voi saada 500 euron maksusitoumuksen, jonka voi käyttää mielensä mukana esimerkiksi taloudelliseen neuvontaan tai terapiaan.

Tänä vuonna sitoumuksia myönnetään arviolta 1 300.

Jyväskylän ammattikorkeakoulussa viime vuonna valmistuneessa opinnäytetyössä kysyttiin, onko apu parantanut jaksamista.

Kyllä, vastasivat viljelijät ja arvioivat olonsa parantuneen kouluarvosanoilla vitosesta reiluun seiskaan.

Niina selvittelee uni- ja lainaongelmia

Niinalle kannattaa soittaa varhain maanantaiaamuna. Silloin hänet saa vielä kiinni.

Alkamaisillaan on päivä, jonka aikana hän käy kahdella uudella ja yhdellä ennestään tutulla tilalla. Jos tapahtuu jotain akuuttia, syttyy esimerkiksi tulipalo tai sattuu vakava tapaturma, päivä­järjestys menee uusiksi.

Normaalina työpäivänään Niina tapaa ihmisiä, joiden tarina kulkee tyypillisesti näin: ensin ahdistaa kauhea velka, sitten rupeaa olemaan liikaa työtä ja lopulta pettää parisuhde.

Niina selvittelee asiakkaittensa kanssa uniongelmia, masennusta, avioeroja, perheväkivaltaa ja lasten huoltajuus­ongelmia. Joskus aloitetaan pohtimalla, miten selvitään, kun pankki on sanonut lainan irti. Usein setvitään avaamattomia laskuja.

Auton käynnistäessään Niina ei aina tiedä, mikä perillä odottaa.

”Monesti käy niin, että vastapäätäni istuu ihminen, joka on ahdistunut ja jännittynyt ja aloittaa sanomalla: Tätä en ole kertonut kenellekään koskaan.”

Rakkaus auttaa Anjua ja Anttia jaksamaan

Ida Nevalainen täyttää loppuvuodesta kolme vuotta ja auttaa äitiä tilan töissä ahkerasti.

Ida Nevalainen täyttää loppuvuodesta kolme vuotta ja auttaa äitiä tilan töissä ahkerasti.

Antin ja Anjun tilanteessa Niina näkee paljon voimaa. Heillä on hyvä parisuhde, he puhuvat kaikesta yhdessä.

Antilla on kollegoita, joilta on vaimo lähtenyt, koska ei ole jaksanut pelkästään kodin ja navetan välillä kulkevaa elämää.

Moni lääkitsee surujaan juomalla. Antilla itselläänkin saattaisi olla heikkona hetkenä perimää ja vetoa sellaiseen.

”Saan kiittää vaimoa siitä, että pysyn ojennuksessa.”

Yhdessä on päätetty, että kaikesta puhutaan. Nukkumaan ei mennä äkäisinä. Tai jos mennäänkin, toinen saattaa herättää toisen puimaan asiat loppuun.

Lisäksi kummallakin on tilan ulkopuolella omat ystävänsä ja harrastuksensa, Antilla metsästys, Anjulla koira­näyttelyt.

Anjun mielestä parisuhdetta kuvaa Juha Tapion laulu Kaksi puuta, jossa puiden juuret kietoutuvat yhteen syvällä maan alla. Antti on samoilla linjoilla.

”Meillä on kuppi aina puoliksi täynnä.”

Masennus vie työstä motivaation

Synkimmistä ajoista on selvitty Niinan avulla. Ja vuorovedolla.

Anju hakeutui lääkäriin, kun heräsi siihen, että tärkeät asiat tuntuivat yhdentekeviltä. Lasten touhut eivät naurattaneet eivätkä linnut laulaneet. Tuli aamuja, joina hän ovesta astuessaan käänsi päänsä välttääkseen katsomasta pihaton suuntaan.

”Sitä vain käveli zombina laput silmillä, suoritti välttämättömät työt. Mikään ei huvittanut, en tuntenut surua enkä iloa. Ainoa, joka tuntui miltään, oli kireä pinna.”

Tilan muhkeat lehmät laiduntavat pihaa ympäröivillä pelloilla. Anjun nähdessään nuori ruskea otus lähtee tallomaan vakaasti emäntää kohti. Sillä on päässään riimu, josta sitä on orpona pikkuvasikkana talutettu juoma-astialle.

”Tuo on toinen minun terapialehmistäni”, Anju hymyilee.

Jokaisella lehmällä on nimi, pienimmillä vasikoillakin. Anju osaa tehdä seikkaperäistä selkoa myös niiden erilaisista persoonista.

Eläimet hoidettiin mustimpinakin päivinä, jolloin omalla hyvinvoinnilla ei ollut niin suurta väliä. Kokemuksistaan oppineena Anju sanoo kuitenkin ymmärtävänsä, miten hiuksenhieno on se raja, jonka jälkeen taloudellisista ongelmista tulee eläinsuojelurikoksia.

”Yhtäkkiä tulee aamu, jolloin et jaksa ruokkia eläimiä. Tai jos vielä ruokit, et jaksa kuivittaa. Et näe enää sitä järkeä, mikä työssä on.”

Kumpikin näkee, että etenkin vanhemmissa ihmisissä elää syrjäseuduilla edelleen sellainen henki, että kulissit on pidettävä pystyssä, jotta ”kylällä ei vaan tule sanomista”.

”Ei näissä meidän piireissä oikein ajatella, että masennus on sairaus”, Antti sanoo.

”Ajatellaan, että työ parantaa. Pitää painaa vaan entistä enemmän. Ei saa näyttää, että on vaikeaa, kunnes lopulta sairastutaan fyysisesti”, Anju jatkaa.

Tilan paperit nostettiin pöydälle

Koko perhe koossa, Ida, Anju, Antti ja Elli.

Anju meni lopulta lääkäriin. Sai diagnoosin ja lääkkeet masennukseen. Antti pyysi Niinalta apua, kun oma väsymys alkoi oireilla niin, että pöydälle kerääntyi avaamattomia laskukuoria.

”Sain lopulta maksuhäiriömerkinnän ihan muutaman satasen laskuista, jotka olisin saanut hoidettua, kun olisin ottanut puhelimen käteen. Mutta voimat eivät vain riittäneet.”

Antille myönnettiin 500 euron maksusitoumus psykoterapiaan. Anju käytti omansa talousneuvontaan. Kylään kutsuttiin Niinan lisäksi pankin edustaja ja asiantuntija maatilojen talousneuvontaa antavasta Wikli Groupista.

Kaikki talon paperit levitettiin pöydälle ja katsottiin yhdessä läpi. Laadittiin budjetti ja suunnitelma.

Neuvonpidon jälkeen Nevalaiset huomasivat, että tilalla meni paremmin kuin he olivat arvelleet. Anjusta oli tärkeää, että joku täysin ulkopuolinen sanoi sen ääneen.

”Ja Niinan avussa oli parasta juuri se, että saimme avuksi ihminen, joka oikeasti kuunteli meitä ja pystyi vakuuttamaan, että muutkin ovat selvinneet vastaavista ongelmista.”

Laidun hiljenee ensi kesänä

Laitumella lepäilevät rouvat katselevat levottomina pihan suuntaan. Isäntäväki vain höpöttää, vaikka alkaa olla välipalan aika.

Antti ja Anju silmäilevät viittäkymmentä emolehmäänsä ja niiden vasikoita haikein silmin, sillä ensi syksynä laitumella pitää ääntä vain tuuli.

He ovat päättäneet lopettaa tilan. Myydä eläimet ja osan pelloista ja aloittaa toisenlaisen elämän.

Jos yrittämistä jatkettaisiin, tilan rakennukset pitäisi uusia. Olisi kasvatettava eläinten määrää, palkattava ulkopuolista työvoimaa ja otettava lisää velkaa, joka lopulta saattaisi kuitenkin jäädä lasten niskoille.

”Päätös on todella iso ja raskas, mutta parin vuoden pyörittelyn jälkeen tuntuu myös helpottavalta, että se on nyt tehty”, Anju sanoo.

Pellon toisella puolella näkyvä naapuritila lopetti jo viisi vuotta sitten. Kymmenessä vuodessa saman päätöksen on tehnyt kylällä viisi tilaa. Vielä on kuusi jäljellä. Koko maan luvut hämmentävät: 2010-luvulla on hiljentynyt neljä tilaa päivässä.

Molemmat opiskelevat uuden ammatin

Kuuman ja kuiva kesän vuoksi uutisissa on syksyn aikana puhuttu taas paljon maatalouden kannattavuudesta, vaikka kaikilla tiloilla ei suinkaan mene huonosti.

Kaksi täysin samankokoista ja samaa tuotantosuuntaa edustavaa taloa voi pärjätä aivan eri tavalla. Luonnonvarakeskuksen selvityksen perusteella 20–30 prosenttia kannattavuudesta selittyy isännän tai emännän liikkeenjohtotaidoilla, kasvaa pellolla tai navetassa mitä tahansa.

Anju kuvailee, että pärjätäkseen viljelijän pitää venyä toimitusjohtajaksi, markkinointipäälliköksi, tilitoimistoksi, konekorjaamoksi, eläinlääkäriksi ja ennustajaksi. Antti arvelee, että tulevaisuudessa jäljelle jäävät valtavat tilat, jotka ovat myös valtavia yrityksiä.

Varmaa on, että viljelijöiden auttajilla riittää jatkossakin töitä.

Heidän etujärjestönsä MTK kysyy joka toinen vuosi jäsenistöltään, miten he itse arvioivat jaksavansa.

Tuorein gallup valmistui helmikuussa, ennen ennätyskuivaa kesää ja päätöstä laskea maidon hintaa. Tutkimuspäällikkö Juha Lappalaisen mukaan tunnelmat ovat synkentyneet kahden vuoden takaisesta. Puolet viljelijöistä kertoo jaksavansa hyvin, puolella on ongelmia. Erittäin huonoksi olonsa arvioi kolme prosenttia. Se tarkoittaa tuhansia ihmisiä.

Lappalainen tiivistää, että isoilla tiloilla väsytään byrokratiaan ja työn määrään. Pienet kärsivät velasta ja synkistä näkymistä.

”Nyrkkisääntönä voi sanoa, että kun velkaa alkaa olla tuplasti liikevaihtoon verrattuna, se näkyy jaksamisessa.”

Työ on viljelijälle myös koti

Mutta miksi viljelijöitä autetaan, kun monella muullakin alalla menee huonosti? Tähän kysymykseen Niina törmää usein ja vastaa aina samalla tavalla.

”Siksi, että heidän työpaikkansa on myös heidän kotinsa.”

Maatilalla työyhteisön ongelmia ei voi paeta kotiin eikä parisuhdeongelmia töihin. Kaikki, mitä tilalla tapahtuu, säteilee koko elämään.

”Ja lisäksi työtä tehdään elävien eläinten kanssa. Niistä on pidettävä huolta, ja kun on puintiaika, pellolla pitää olla, muuten menettää vuoden työn ja sadon.”

Ja sitten on vielä historian taakka, joka painaa myös Antin harteilla. Päätettyään lopettaa tilan hän pohti paljon sitä, häpäiseekö sukunsa katkaistessaan kahdeksan sukupolven pitkän ketjun.

”Jos toimisin perinteisesti, taistelisin oman aikani, kunnes saisin lykättyä koko homman seuraavalle sukupolvelle.”

Toisaalta hän miettii nyt kolmekymppisenä ensimmäistä kertaa, mitä elämältään oikeasti haluaa. 19-vuotiaana piti alkaa isännäksi sen suuremmin ajattelematta, mihin ryhtyi.
”Panin nimen lainapaperiin, jotta sain ostaa siemeniä. En siinä iässä ymmärtänyt lainaehdoistakaan yhtään mitään.”

Tilasta luopumisen jälkeen jää velkaa sen verran kuin sitä on kolmekymppisillä palkansaajillakin, asuntolainan verran.

Päätöstä helpottaa se, että maailma on muuttunut. Ajatus ei ole enää raataa itseään hengiltä, elää niin kuin Anjun mielestä maalla on totuttu elämään, edelliselle tai seuraavalle sukupolvelle.

Nevalaiset kiittävät sosiaalista mediaa.

”Kun maailma tulee kotiovelle, on helppo alkaa ajatella, että voi elää toisinkin”, Anju sanoo.

Omassa lähiympäristössään Nevalaiset ovat huomanneet, että kun tilan pitäjä jää eläkkeelle, hän ei elä kovin pitkään. He haluavat itse olla hyvässä kunnossa seitsemänkymppisinäkin.

”Joku voi ajatella, että onpa laiska maajussi, mutta ajatelkoot sitten niin”, Antti toteaa.

Vasikan tuoksua tulee ikävä

 

Antti on opiskellut tilanpidon ohella kokiksi. Hän käy osa-aikaisesti töissä parinkymmenen kilometrin päässä Iisalmessa. Anju aloitti syyskuussa matkailualan opinnot.

Suurin osa vasikoista myydään syksyllä. Keväällä lähtevät vielä viimeiset emot ja tänä kesänä syntyneet vasikat.

Anju liikuttuu kertoessaan, mitä viime syksynä vasikoita hakenut tuttu autokuski totesi tilan eläimistä.

”Hän sanoi, ettei ole koskaan nähnyt yhtä pulleita ja hyvinvoivia vasikoita. Siitä tuli sellainen olo, että olemme onnistuneet tekemään jotain oikein.”

Eikö tätä kaikkea sitten tule ikävä?

”Tietysti”, Anju vastaa ja keksii heti ainakin kaksi asiaa, joita tietää varmasti vuoden päästä kaipaavansa. Pikkuvasikan tuoksua ja tähtikirkkaita aamuja.

”Varhaisen aamun hetket ovat ihania, kun hengitys höyryää ja pakkashanki narisee jalan alla. Navetassa on hiljaista, lehmät torkkuvat tyytyväisinä korvat lurpallaan. Kuuluu vain tasaista märehtimisen hurinaa. On niin unisen hämärää, ettei viitsi vielä sytyttää valoja, katselee vain otsalampun valossa, että lehmillä kaikki on hyvin. Sitä tulee ikävä”, hän sanoo hiljaa.

Antti vastaa hetken tuumattuaan, että hän keskittyy nyt ajattelemaan tulevaisuutta.

Volvolla on mukavampi ajella töihin kuin Valmetilla. Hommaa on rajallinen määrä päivässä ja aina tietää, että palkka tulee tilille myös ensi kuussa, jos vain töitä riittää.

”Koskaan ei tiedä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Mutta tällä erää tämä oli tässä.”

Avainsanat

Keskustelu

Kommentoi juttua: Viljelijöiden väsymys piinaa maatiloja – Antti ja Anju kertovat, miten he välttivät romahduksen

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X