Ex-ministeri Jari Lindström kertoo vaikeasta lapsuudestaan – isällä remmi, äidillä pullo ja koulussa kiusattiin, koska kotona ei ollut suihkua
Entinen työ- ja oikeusministeri Jari Lindström kasvoi kodissa, jossa kasvatettiin remmi kädessä. Koulukiusaamisesta ja työpaineista selvinnyt mies menetti terveytensä, mutta sai jotain muuta tilalle.
Kuusankosken taajama täyttyy tavallisena tiistaina tyhjyydestä. Keskustassa leveänä virtaavan Kymijoen vartta tallaa lippalakkiin ja tuulitakkiin pukeutunut Jari Lindström. Taluttimen päässä kulkee kaksi kissan kokoista koiraa.
Miehen tunnistaa, vaikka parta on kasvanut ja paino pudonnut niistä ajoista, jolloin hän oli harva se päivä televisiossa.
”Pukua en ole päälleni laittanut sen jälkeen, kun olin viimeistä päivää ministerinä”, Jari toteaa.
Ilmekin on rennompi. Paiskaamme kättä turvallisesti hanskat käsissä ja päätämme kipaista pahvikahvit R-kioskilta.
Kahvilat on suljettu, mutta ei entinen ministeri normioloissakaan piipahtaisi kotikaupungissaan mihin tahansa kuppilaan.
Moni työnsä menettänyt, perussuomalaisia äänestänyt duunari pitää häntä herranperkeleenä, joka petti äänestäjänsä. Tappouhkauksiakin on tullut, eivätkä kaikki puolitutut enää tervehdi.
Kovin toisenlaista on meno nyt kuin silloin, kun ministerillä oli autonkuljettaja, kaksi sihteeriä ja joukko avustajia.
Paras päivä ministerinä ei ole se viimeinen, vaan…
Istumme puistonpenkille silmiä hellivään maisemaan, jossa lähes järveksi levittäytyvä joki välkehtii auringossa.
Tänään ilmestyy kirja, jossa Juha Sipilän hallituksessa sekä oikeus- että työministerinä ollut Jari Lindström kertoo, miten täällä joen varrella syntyneestä, ammattikoulun käyneestä paperimiehestä tuli ministeri ja mitä sitten tapahtui.
Lue lisää: Ministeri Annika Saarikko ja perheen tragediat: ”Suru tiivisti avioliittoani”
Jonkinlaista kohua on taatusti luvassa, koska hän kirjoittaa kokemuksistaan kiertelemättä, nimiä mainiten. Muun muassa sen, ettei Erkki Tuomioja koskaan suostunut tervehtimään häntä. Ja sen, ettei hän ymmärrä, miksi kukaan äänestää Laura Huhtasaarta.
Onko ollut ikävä ministeriaikoja?
”Ei lainkaan, ei ensimmäistä kertaa. Kun ministerin työ loppui, päällimmäinen tunne oli helpotus”, Jari vastaa.
Hän kertoo neuvosta, jonka sai heti ministerinimityksensä jälkeen: nauti nyt, ensimmäinen päivä on paras.
”Tästä olen eri mieltä. Kyllä viimeinen päivä oli paras.”
Kotiinsa Jari Lindström ei mediaväkeä päästä koska…
Puistonpenkin sijaan voisimme hörppiä kahvia kilometrin päässä Jarin kotipihassa, mutta siinä kulkee hänen ehdoton rajansa. Kotiin ei mediaväkeä päästetä.
Sen verran karvaita ovat menneen elämän kokemukset. Ankara julkisuus, oman perussuomalaisen eduskuntaryhmän kolmannen asteen kuulustelut ja valtava työpaine.
Jari Lindström kertoo huomanneensa hyvin nopeasti, että politiikka valtakunnan huipulla on niin rankkaa työtä, ettei sitä olisi uskonut paperitehtaan hiomossa kolmivuorotyössä.
”Hallitustaival on katastrofista toiseen etenemistä. Aina kun saa selvitettyä jonkun asian edes jollain tavalla, seuraava on jo odottamassa, ja tämä toistuu päivästä toiseen.”
Alkuviikosta oikeusministeri, loppuviikosta työministeri ja sillä välillä…
Julkisuudessa Jarista tuli se ministeri, joka uupui. Tästä hän on itse eri mieltä. Kroppa väsähti, ei mies.
Lähellä se oli tosin miehelläkin, sillä kahden suuren ministeriön vetäminen oli arkijärjelläkin ajateltuna täysin kahjo urakka.
Lokkien säestyksellä Jari kertoo, miten hän yritti pyhittää alkuviikot oikeusministeriölle, loppuviikon työministeriölle. Ja hoitaa tarpeen vaatiessa päällekäyviä asioita yhtä aikaa.
”Oikeusministeriön asioissa olin vähän epämukavuusalueella enkä ihan vähääkään. Onneksi en ole koskaan pelännyt kysyä.”
Aiemmin lentämistä karsastaneena Jari Lindström oppi pikkuhiljaa nauttimaan siitä, koska lentokoneessa sai hetken omaa aikaa. Kukaan ei vaatinut mitään.
Lue myös Annan juttu: Ex-poliitikko Ulpu Iivari on pitkäaikaisessa tuttavapiirissään ainoa eronnut: ”Olen hyvin tietoinen siitä, että vanhenen yksin”
Ministerinä pahin viikonpäivä oli…
Kun Jarilta kysyy, mikä oli kaksi vuotta kestäneellä uralla pahinta, hän vastaa hetken mietittyään: torstait, päivät, jolloin oli ensin koko eduskunnan kyselytunnit ja sitten oman eduskuntaryhmän kokous.
Erityisen paha oli sen viikon torstai, kun tuhoon tuomitun aktiivimallin karmeus tuli julki ja työministeristä sen keulakuva.
Jari kertoo vuolaasti, ettei aktiivimalli ollut millään tavalla hänen ideansa, mutta hän sen allekirjoitti.
”Siinä oli monia hyviä pointteja, mutta sellaisena kuin se lopulta hyväksyttiin, niin aivan paskahan se oli”, hän toteaa.
Kirjassaan hän kutsuu aktiivimallia suurimmaksi virheekseen ja epäonnistumisekseen. Ja pyytää anteeksi.
Kroppa oireili, mutta burn outista Jari Lindstörm ei halua puhua, sillä…
Mutta se burnout, tai siis se väsähtäminen, mitä Jari Lindström ei itse halua kutsua burnoutiksi.
Ehkä siihen vaikuttaa edessämme virtaava joki. Täällä Kymenlaaksossa miehillä ei ole tapana voivotella fyysisiä vaivojaan. Eikä Jari sitä paitsi halua kuulostaa siltä, että vallan kahvassa oleminen oli pelkkää surua ja murhetta.
”Mutta minulla on aina ollut helvetin kova velvollisuudentunto ja yritys tehdä työni niin, ettei kukaan pääse sanomaan, että en hoida hommiani. Sille en voinut mitään, etteivät tunnit meinanneet vuorokaudessa riittää, ja menetin yöunet.”
Jari kertoo myös jatkuvasta vessassa ramppaamisesta ja ankarista päänsäryistä.
Lopulta yhtenä maaliskuisena aamuna, kun valtioneuvoston kuljettaja lipui Jarin Pasilassa sijainneen vuokra-asunnon pihaan, suunta otettiinkin eduskuntaan lääkärille ja sieltä Meilahden sairaalaan.
Verenpaine oli 200, diagnoosissa diabetes, korkea kolesteroli ja muutama muu sana, jotka korjaavat suomalaisia miehiä ennenaikaiseen hautaan.
Tämän jälkeen, kolmannella pyynnöllä, pääministeri Juha Sipilä uskoi, ettei kahden ministeriön vetäminen yhdeltä ihmiseltä onnistu.
Kun Jari Lindström oli kolmasluokkalainen, elämä muuttui, koska…
Nyt Kymijoen varrella istuu laihempi, terveempi ja kovakuntoisempi mies, joka on palannut vanhan intohimonsa punttien pariin.
Ei hän muutenkaan halua vain voivotella, vaan kirjoittaa kirjassaan satoja sivuja myös siitä, miten hienoa on päästä vaikuttamaan asioihin. Ja totta kai valta myös hiveli ammattikoulupohjalta ponnistaneen itsetuntoa.
Jari Lindström palasi kahdeksan eduskuntavuoden jälkeen synnyinseudulleen aivan eri miehenä, monta kokemusta rikkaampana, suvaitsevaisempana ja itsekriittisenä. Mutta ennen kuin pääsemme suurimpaan opetukseen, on puhuttava vähän siitäkin, millaisena hän täältä lähti.
Jari nimittäin eli aikuiseksi mieheksi saakka Kuusankoskella, jossa toimi vielä kolme paperitehdasta. Nyt yläjuoksulla puskee savua ilmaan enää yksi.
Nykyisin Kouvolaan kuuluva taajama jakaantuu leveän joen kahta puolta. Vuoteen 1809 asti joki erotti toisistaan Venäjän ja Ruotsin. Jako jäi asukkaiden kieleen. Kun Jari oli kolmannella luokalla, perhe repesi kylän tavoin kahtia ja koti vaihtui ”Venäjältä Ruotsiin”.
Muuton syynä oli se, että isä löysi uuden naisen ja jätti perheensä, vaimon ja kolme poikaa, joista Jari on vanhin.
Isällä remmi, äidillä pullo ja koulussa jokainen päivä oli…
Välit eivät tosin siihenkään asti olleet kovin lämpimät, sillä pienimmätkin erheet oli käsitelty remmi kädessä. Äiti työskenteli siivoojana ja teki poikien silmissä parhaansa. Pian hän kuitenkin alkoi hakea lohtua pullosta.
Pieni Jari murehti ja kasteli öisin sänkynsä. Ongelmaa ratkonut lääkäri yritti lohduttaa: yökastelijat ovat usein hyviä koulussa.
Sitä Jari oli, mutta suihkuttomassa talossa asunut poika haisi päivisin siltä, mitä yöllä tuli sänkyyn, ja koulusta tuli painajaisten paikka.
Koulukiusaamisesta puhuessaan kovissa liemissä keitelty mies liikuttuu. Raitilla kävelee yhä vastaan samoja koulutovereita, jotka tekivät elämästä muutamaksi vuodeksi helvettiä.
”Kun kohtaan näitä ihmisiä, ajattelen, että eipä se tuokaan muista, millainen oli, mutta minä muistan. Minä en pysty unohtamaan ikinä, vaikka niistä ajoista on tietysti jo tosi pitkä aika. Aina kun kuulen tai luen aiheesta, omat tuntemukset palaavat mieleen.”
Välit isään ja äitiin ovat nykyään …
Kirjassaan Jari Lindström puhuu nuoruuden kokemuksistaan ensimmäistä kertaa. Itsekseen hän on miettinyt lapsuuttaan tietysti paljon.
Välit isään ovat tällä hetkellä hänen sanoillaan neutraalit, äidin kanssa lämpimämmät.
Jari ei halua olla vihainen, koska katkeruus ja viha eivät johda mihinkään.
”Mutta edelleenkään en ymmärrä, miksi isä käyttäytyi niin kuin käyttäytyi, enkä tiedä, onko hän koskaan itsekään ymmärtänyt, mitä teki väärin.”
Jari miettii, että remmi viuhui muissakin työläisperheissä tyyliin, josta nykyisin seuraisi pahoinpitelysyyte.
”Isän kasvatusmetodit eivät ole tätä päivää, mutta eivät ne rehellisesti sanottuna olleet kyllä sitäkään päivää.”
Jari puhuu puoliksi itsekseen sanoessaan, että ajokortti täytyy suorittaa, mutta lapsia voi hankkia kuka tahansa.
Omia lapsia hänellä ei ole, mutta vaimon tytär ja lapsenlapset ovat hyvin läheisiä. Niin läheisiä, ettei hän koe jääneensä lapsia paitsi.
”Mutta varmasti minulla on ollut taustani vuoksi sellainen tunne, että olen ollut aika kriittinen omien lasten tekemisessä”, hän sanoo.
Kymenlaaksossa syntyneen ihmisen perusluonne on epäilevä ja …
Edessämme virtaava joki tunkee tekstiin toiseksi päähenkilöksi, sillä virtaavaa vettä katsellessaan Jari tietää olevansa itsekin jokivarren tuotetta.
Kymenlaaksossa uudet ideat torpataan helposti ja valitetaan, jos on pienintäkin syytä.
”Kymenlaaksolainen perusluonne on ehdoton ja perusnegatiivinen. Jos joku keksii jonkin uuden idean, ajatus on se, että eihän siitä mitään tule tai että toivottavasti ei tule”, Jari naurahtaa.
Hän sanoo yrittäneensä hankkiutua tästä ominaisuudesta eroon ja on osin onnistunutkin.
”Kahdeksan vuotta teki siinä mielessä hyvää, että sain pikkuisen etäisyyttä tähän mielenmaisemaan.”
Jarin selviytymiskeinot nuorena olivat…
Luonteessa on onneksi aina ollut myös positiivista kiukkua. Jo koulukiusaamisen vuosina Jari sanoo taistelleensa epäoikeudenmukaisuutta vastaan.
”Siksi olenkin saanut monta kertaa turpaani. Koulussa oli aina jokin kahakka tai tappelu menossa, koska en halunnut pelätä ja vältellä vaikeita tilanteita.”
Ensimmäinen selviytymiskeino oli urheilu ja nuoruusvuosista näihin päiviin jatkunut painonnosto.
”Se alkoi ajatuksesta, että pian loppuu se mossuttaminen, että jonain päivänä vielä perkele heittelen teidät kaikki seinälle.”
Sama asenne johti lopulta politiikkaan. Ärhäkkä ja kirjoitustaitoinen paperimies kuumeni nähdessään, mihin paperiteollisuuden alasajo kotiseudulla johtaa.
Hän alkoi kirjoitella Kouvolan Sanomien yleisönosastolle, ja pikkuhiljaa hänen tekstinsä alkoivat herättää huomiota.
Demareihin Jari ei halunnut. Perussuomalaiset tuntuivat parhaalta vaihtoehdolta. Ja loppu on historiaa. Kaksi kertaa hänet äänestettiin eduskuntaan vaalipiirinsä ääniharavana.
Suurin oppi politiikassa on ollut se, että …
Mutta se suurin oppi. Alkaisiko nyt olla sen aika?
Ainakin Jarin kaksi chihuahuaa ovat sitä mieltä, että rupattelu saisi riittää. Tassuja palelee.
Jarilla ei itsellään ole kiire. Mihinkäs sitä työttömällä miehellä.
Hän sanoo, että lähtiessään politiikkaan ja perussuomalaisiin hän ajatteli maailmasta jotakuinkin niin, että kaikki on päin helvettiä.
”Jos joku sattui kysymään, että mitä tekisit itse, tuli melko hiljaista.”
Tämä ajatus on matkan varrella muuttunut. Muutenhan emme istuisi tässä eikä Jari olisi kirjoittanut yli 400 sivua käsittävää kirjaa.
Ja tässä se tulee: Jos asiat ovat pielessä, niille pitää pyrkiä tekemään jotain. Yhdessä!
”Politiikassa ei riitä, että on omia ajatuksia. Pitää olla valmis tekemään kompromisseja eri tavalla ajattelevien kanssa. Fakta on se, että itse ei ole aina oikeassa.”
Kahdeksassa vuodessa Jari on siis oppinut kuuntelemaan ja kunnioittamaan muun muassa ydinvoiman tai turkistarhauksen vastustajia. Jopa vihreitä.
Se ei ole pelkästään hyvä periaate. Se on jopa hyödyllistä.
”Politiikan paras anti itselleni on ollut ymmärtää, että olemme kaikki ihmisiä, päättäjätkin. Meillä on vain erilaisia mielipiteitä.”
Jarin elämän tärkein ihminen ja suurin tukija on …
Näine oppeineen Jari on nyt siis työtön. Sekin ärsyttää monia, että hän pystyy suunnittelemaan tulevaisuuttaan eduskunnan sopeutumiseläkkeen turvin.
Toimeton hän ei silti ole.
Kun entinen työministeri saa puhua työllisyydestä ja työttömyyden hoidosta, kroppaan tulee uutta ryhtiä, silmiin paloa ja käsiin eloa.
Jari vetää parhaillaan työryhmää, joka suunnittelee Kouvolan kaupungin kanssa pienet yritykset ja oppisopimuskoulutuksen yhdistävää hanketta.
Tosin vapaaehtoispohjalta. Ilmaiseksi.
Tulevaisuudessa hän saattaisi tehdä konsultin töitä. Ehkä perustaa yrityksen.
”Monen mielestä joutaisin kesäksi mansikkapellolle, ja ehkä joudankin.”
Ajatuksia ja intoa yhteiskunnallisiin asioihin riittää edelleen, mutta konstit ovat muuttuneet.
”Ainoa, mikä on varmaa, on se, että politiikan tekeminen on nyt nähty”, hän sanoo.
Kuulostaa siltä, että näihin sanoihin on hyvä lopettaa haastattelu.
Jari armahtaa palelevia koiria ja lähtee kohti kotiaan, jossa odottaa koirien emäntä ja Jarin nykyisen elämän keskipiste, ystävä, tuki ja turva, vaimo Outi.
Hänelle Jari Lindström omistaa poliittisen uransa summaavan kirjan päätössanat.
”Koko yhteisen matkan olet kannustanut minua silloinkin, kun oma usko on hiipunut. MRS.”
Lyhenne tulee sanoista minä rakastan sinua.
Joki välkehtii, ja kaksi hyvin pientä koiraa lähtee seuraamaan mustaan ja harmaaseen pukeutunutta isäntäänsä hännät pystyssä.
Juttu on julkaistu alun perin Kotiliedessä 11/20.
