Kaari Utrio koki nuorena häirintää puhujamatkoilla: ”Yöllä isäntä pyrki sänkyyni vierashuoneessa”
Kaari Utrion uskoo, että naisviha on sekä miesten että naisten ominaisuus eikä se häviä mihinkään. Ahdistelijat hän oppi taltuttamaan lauseella, joka pisti hiljaiseksi äijän kuin äijän.
Kaari Utrio seisoo ryhdikkäänä kotitalonsa portailla. Saman rakennuksen suojissa Somerniemellä sijaitsee perheen Amanita-kustantamo.
Katse vahvojen silmälasien takana on terävä. Takissa pilkottaa sininen rintanappi Kirjailijaliiton viestin kera: Eläköön kirjailijat.
Kun nainen on 81-vuotias ja häneltä on ilmestynyt yli kolme miljoonaa kirjaa ensi- ja uusintapainoksina, ei tarvitse kumarrella tai niiailla kenenkään edessä.
”Tämän ikäinen voi sanoa mitä tahansa, mielipiteensä ja ajatuksensa. Rohkeus kasvaa. Se on mainiota. Kokonaisnäkemys maailmasta alkaa olla avara, kun ajattelee, mitä kaikkea elämän aikana on jo tapahtunut.”
Kaarin koti on kulttuurin aarreaitta. Tauluja on kaikilta vuosikymmeniltä. Kuvataidetta voi ihailla jopa WC-käynnillä samalla, kun selailee pikkulaan pinottuja Historiallisen Aikakauskirjan niteitä.
Tärkeintä ovat tietenkin kirjat. Kotikirjaston hyllyissä on noin kuusituhatta teosta. Yhdellä seinällä ovat kaikki Keltaisen kirjaston romaanit ja toisella Amanitan jykevät nahkakantiset tietokirjat. Keittiön viereisellä seinällä kohoaa Kaarin oma mittava tuotanto.
Lue myös: Tarja Halonen samastui lapsena Peppi Pitkätossuun – nämä kirjat ovat hänelle kaikkein rakkaimpia
Facebookissa Kaari Utrio kirjoittaa 32 000 seuraajalle
Kaari Utrio kirjoitti viisikymmenvuotisen uransa aikana uutta romaania aina ”kuin huumetta”. Hän on ollut onnellisin istuessaan rauhassa tietokoneensa äärellä. Kirjailijan uralta hän jäi eläkkeelle seitsemän vuotta sitten, kun romaani Hupsu rakkaus ilmestyi.
Kirjoittamisen koukuttavasta nautintoaineesta ei kuitenkaan pääse. Kaari julkaisee yhä Facebookissa lyhyitä historia-aiheisia kirjoituksia. Seuraajia on 32 000.
”Facebookissa aikataulu ei paina päälle. Saan valita itse aiheet. En kirjoita fiktiota vaan faktaa. Säilytän samalla kontaktin lukijoihini. Se on äärettömän tärkeää.”
Muualle sosiaaliseen mediaan kirjailija ei ole lähtenyt seikkailemaan. Nuorin poika, Amanitan toimitusjohtaja Lauri Linnilä varoitti, että sinne ei ehkä kannata mennä.
”Olen saanut nimettömiä kirjeitä elämäni aikana aivan riittävästi, eikä se ole yhtään kivaa. Tunnen syvää myötähäpeää niiden puolesta, jotka haukkuvat toisiaan tai ihmisiä, jotka tekevät vain työtään.”
Lue myös Anna.fi: Laita puhelin hetkeksi syrjään ja pidä somepaasto: 5 välitöntä positiivista vaikutusta
Kaarin mielestä länsimainen maailma on muuttunut ääri-individualistiseksi. Ihmisen perustarve on kuitenkin kuulua joukkoon.
”Somessa ihmiset tulevat entistä yksinäisemmiksi. Jokainen elää omassa kuplassaan eikä tavata toisella tavalla eläviä ja ajattelevia.”
Somerollakin pitäjäseuran ja vapaapalokunnan väki vanhenee eikä nuoria tule tilalle.
Historioitsija vertaa digitaalistumista edellisiin käännekohtiin. Elämme saman suuruusluokan murrosta kuin teollistumisen aikana. Digiaikaa voi verrata myös kirjapainotaidon leviämiseen.
Kukaan ei tiedä, mitä tästä kaikesta seuraa. Vauhti on hurja.
”Edelliset aikakausien vaihdokset veivät satoja vuosia.”
Kirjailija aisti murroksen jo 1990-luvun puolivälissä, kun hän siirtyi käyttämään sähköpostia. Konkari ei ole koskaan kavahtanut uutta teknologiaa. Hän oli ensimmäisiä suomalaisia kirjailijoita, joka työskenteli tietokoneella.
Kaari sanoo olevansa luonteeltaan pragmaattinen, käytännöllinen. Jos laitteesta on apua ja hyötyä, hän ottaa sen haltuun.
Isännät menivät hiljaisiksi
Naisten aseman parantaminen on aina ollut Kaarille tärkeää. Tietokirja Eevan tyttäret vuonna 1985 muutti asenteita. Kaikki palaute ei ollut suitsutusta. Kirjailija sai ”kiilusilmäfeministin” maineen.
Kaari määrittelee itsensä naisasianaiseksi, ei niinkään feministiksi. Ideologiaa tärkeämpää on ollut käytäntö, lasikattojen rikkominen, naisten itseluottamuksen vahvistaminen ja keskinäinen solidaarisuus.
Naisasia on kulkenut sukupolvelta toiselle. Äidinäiti Anni Vitikainen ponnisti oman äitinsä tarmokkuuden ansiosta ylioppilaaksi Kotkan sataman ahtaajasuvusta.
Tädit olivat Kaarille vahvoja esimerkkejä. Toinen oli kouluhallituksen ylitarkastaja, toinen, asemakaava-arkkitehtina työskennellyt täti ei mennyt koskaan naimisiin.
”Hänen ainoat huvinsa olivat viski ja vihreä nortti.”
Naisten asema paranee Kaarin mukaan vaiheittain: kaksi askelta eteen ja yksi taakse. Me too -liike merkitsi kahta rohkeaa harppausta eteenpäin. Nykyinen abortin vastainen politiikka maailmalla taas on askel taaksepäin. Kaarin mielestä miehillä ei pitäisi siinä olla sananvaltaa. Se ei koske heidän kehojaan.
Kirjailija koki puhujamatkoillaan monenlaista häirintää. Nuorena sitä oli vain siedettävä. Oudoin kokemus on jäänyt mieleen Länsi-Suomesta. Kaari yöpyi lukijatilaisuuden järjestäneen miehen perheen kotona.
”Yöllä isäntä pyrki sänkyyni vierashuoneessa. Opin silloin hyvän vastauksen: Olen uskollinen vaimo. Lause pisti hiljaiseksi äijän kuin äijän. Heille tuli mieleen oma vaimo.”
Naisvihan, misogynian, suhteen Kaari on pessimistinen. Se on sekä miesten että naisten ominaisuus eikä häviä mihinkään.
”Kyseessä on itseluottamuksen puute. Jos luottaa itseensä, ei tarvitse vihata ihmistä siksi, että hän on nainen.”
Kaari Utrio kaipaa edesmennyttä puolisoaan koko ajan ja joka päivä
Kaari Utrio tarjoilee kahvin kanssa kinkkupiirakkaa. Kirjailija ei ole taikinaa vaivannut. Hän ei leivo eikä tee ruokaa. Kaari ei erityisemmin innostu myöskään puutarhan ruopsuttelusta.
Sen sijaan kirjailija ahmii paperi- ja äänikirjoja sekä lehtiä. Parhaillaan kiinnostavat Venäjän historia ja Stalinin vainot. Kodissa soi vanha klassinen musiikki: gregoriaanista, barokkia ja renessanssin säveliä.
Piirakan on leiponut kustantamon työntekijä, joka kokkaa kirjailijalle maittavaa kotiruokaa.
Aiemmin puoliso Kai Linnilä valmisti perheen ateriat. Pariskunta muutti Somerniemelle kolmikymppisinä Helsingin ytimestä. Pääkaupungin ilmapiiri ahdisti.
”Kulttuurielämää hallitsivat stalinistit. Se oli meikäläiselle erityisen raskasta, koska kirjoitin tämmöistä roskaa, joka esti naisia lukemasta Leninin koottuja.”
Onneksi suhtautuminen naisten naisille kirjoittamaan kirjallisuuteen muuttui 1990-luvulla uuden akateemisen ikäpolven myötä.
Maallemuutto oli Linnilän idea. Hän oli viihtynyt liiankin hyvin Helsingin humussa. Kai oli alkoholisti, ”klassinen tuurijuoppo”. Kun pariskunta oli asunut Somerniemellä viitisen vuotta, mies havahtui. Hän hakeutui AA-ryhmään ja oli raitis elämänsä loppuun asti.
Rakas puoliso kuoli elokuussa 2017. Kun Kaari seisoo kotinsa ulkoportailla, hän voi melkein nähdä miehensä viimeisen leposijan 400 metrin päässä hautausmaalla. Puut ja pitäjän viljamakasiini ovat hieman edessä.
”Kaipaan koko ajan ja joka päivä. Ei siitä tahtomalla pääse pois. Sama ikävä on ikäisilläni leskillä aina seurana. Se on alistumista, ei siinä mitään hyvää ole. Tunteen kanssa on vain opittava elämään.”
Kaari sytyttää savukkeen ja silmäilee ikkunoista peltomaisemaa. Keväinen traktorin ääni kuuluu jo.
Kaari Utrio: Ruoskiminen ei auta
Pari vuotta sitten Kaari Utrio piti itsenäisyyspäivänä puheen, johon hän oli koonnut kymmenen asiaa, joista suomalaisten kannattaa olla ylpeitä. Joukossa olivat neuvolat, kansakoulu, kirjastot ja naisten äänioikeus ensimmäisenä Euroopassa, toisena maailmassa.
Pienellä kansakunnalla on omat etunsa. Suomella ei ole synkkää siirtomaavaltahistoriaa, josta pitäisi tuntea syyllisyyttä.
”Meidän ei tarvitse haikailla menetettyä suurvaltaa kuten brittien tai ranskalaisten. Ei tarvitse pullistella ja osoittaa, kuinka suuria ja mahtavia olemme kuten venäläisten tai amerikkalaisten.”
Nykyinen ilmapiiri Suomessa harmittaa Kaaria, pelko ja pessimismi.
”Tällä systeemillä kaadetaan pikkufirmat. Ihmiset eivät uskalla kuluttaa eivätkä he edes jaksa lähteä mihinkään.”
Suomi on myös perinteisesti ollut sopimusyhteiskunta.
”Miten valtiontalouden kriisi hoidetaan, jos asioista ei saada sovittua? Tarvitaan kannustusta, joka puuttuu nyt kokonaan. Laivaa on vaikea kääntää, kun kaikki on tallottu maan mutiin. Tämä on monumentaalinen virhe.”
Myös sana kestävyysvaje saa kirjailijalta kyytiä.
”Koko sana potuttaa. Ikäisiini ihmisiin, jotka ovat syntyneet sodan aikana, kestäneet pulavuodet, kylmän sodan ja rakentaneet pohjoismaisen hyvinvointivaltion, viitataan nyt tällä termillä.”
Sukupolvien välillä on ollut ristiriitaa toki aina. Silti tiedettiin vuosikymmenet, että suuret ikäluokat vanhenevat.
”Se ei voi olla yllätys. Silti siihen ei varauduttu millään tavalla.”
Onko pakko elää?
Kirjailija on sanonut asiat suoraan ennenkin. Vuonna 2009 lööppi julisti: ”Kaari Utrion raju ehdotus: Kuolinpillerit vanhuksille!”
Asia on jälleen ajankohtainen. Kansalaisaloite eutanasian laillistamiseksi etenee eduskuntaan. Kaarin ajatukset eivät ole muuttuneet.
”Minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että saisin kuolinpillerin, kun pitkään ja perusteellisesti harkittuani päätän, että elämäni on eletty ja valmis.”
Kaari ihmettelee, mikä instanssi on päättänyt, että ihmisen on pakko elää. Historioitsija näkee taustalla kristinuskon vaikutuksen, yleisen asenteen ja kuolemanpelon. Elämän rajallisuutta on vaikea myöntää.
Kirjailija ei pelkää kuolemaa. Hän suhtautuu siihenkin käytännöllisesti. Silti asia kannattaa pitää mielessä.
”Me säilymme muistoissa. Jos ihmiset ajattelisivat vähän enemmän sitä, millainen muisto heistä jää, he käyttäytyisivät ehkä hieman eri tavalla.”
Kaari tarkastelee elämäänsä tyytyväisenä. Kannustava lapsuudenkoti tarjosi mainiot eväät. Helsingin kaksoistyttökoulussa ja tyttölukiossa opetus oli korkeatasoista. Kaari oppi muun muassa sujuvaa latinaa ja venäjää.
Nuorella historian maisterilla ja kustantajan tyttärellä oli vahva itsetunto.
”Siihen saattoi miekka kalskahtaa, mutta haavaa se ei tehnyt.”
Omat valinnat tuntuvat oikeilta.
”Olen päättänyt, etten kadu mitään. Helppo päättää, kun ei ole juuri mitään sellaista. Kenenkään elämä ei parane sillä, että sureskelee menneitä. Se ei auta ympäröivää yhteisöäkään millään tavalla.”
Juttu on julkaistu Kotiliedessä 11/2024.
Kommentoi
Kommentoi juttua: Kaari Utrio koki nuorena häirintää puhujamatkoilla: ”Yöllä isäntä pyrki sänkyyni vierashuoneessa”