kolumnit

Hilkka Olkinuora: ”Suomalaisnainen on suoriutuja, joka sinnittelee”

”Tulevaisuutesi on nyt sementoitu”, hymyili tohtori nukutuksesta heräävälle. Nyt on lonkat uusittu, nyt paraneminen on itsestä kiinni.

Suomalaisnainen on suoriutuja, joka sinnittelee. Apteekista haetaan itsehoitolääkkeitä, kaverilta kuullaan hieronnoista, hoitojonoihin kun kuulemma kuollaan. Kukaan ei halua olla nuoren lääkärin kauhupotilas, ”vanha nainen jolla on kremppoja”.

Lue myös:  Johanna Vuoksenmaa kärsii yhä kylmästä isäsuhteesta: ”Olen yrittänyt ansaita rakkautta suorittamalla”

Lue myös: Tekonivel ja leikkaus edessä? Lue tietopaketti nivelleikkauksesta

Kunnes on ihan pakko todeta, että kroppa ei enää kestä. On siis ruvettava potilaaksi: jonohoitaja, lääkäri, tutkimukset, diagnoosi, makusitoumus, hoitotakuu, jono…

Odottaessaan ehtii tehdä kysymyksiä. Miksi juuri minä? Mitä olen tehnyt väärin tai jättänyt tekemättä? Miksi kukaan ei kertonut, että luun haurastumisen ehkäiseminen olisi pitänyt aloittaa jo yläasteella? Miksi en hoitanut määräaikaishuoltojani ajallaan? Miksi en ymmärtänyt, että terveyttä ylläpidetään pienillä, tylsillä päivittäisillä teoilla, ei näyttävillä kertarykäisyillä, dieeteillä ja murskamaratoneilla?

Eihän vanheneminenkaan ala niin, että yhtenä päivänä vain heräät kauttaaltaan vähän vanhempana ja mummoudut siitä eteenpäin tasaisen lempeästi. Ei, yhtenä aamuna et vain saa sukkahousuja jalkaasi. Toisena aamuna ripsiväri ei osu paikalleen. Kolmantena löydät silmälasisi jääkaapista.

Olet vihainen. Ruumiisi ei enää olekaan liittolaisesi. Ennen saatoit huoleti siirtää saunan maalauksen ensi viikkoon tai vuoteen; nyt ymmärrät että et silloin ehkä enää jaksakaan.

Olet ymmälläsi. Kirjailija Jaakko Syrjän sanoin: Tiedät toki, että peilissä näkyy seitsenkymppinen vanhus, mutta olet silti hämmästynyt: sinua vastaanhan katsoo seitsenvuotias lapsi.

Vanhuus ja nuoruus. Ruumis ja mieli. Terveys ja sairaus. Niiden sovittautuminen yhteen on elämän mittainen tehtävä. Tämän tomumajan on kestettävä elämäni loppuun, vaihtokappaletta ei ole. Jopa saattohoitokodeissa on sekä pappi että fysioterapeutti. Eläminen ja kuoleminen ovat kovaa työtä.

Yhtenä aamuna et vain saa sukkahousuja jalkaasi. Toisena aamuna ripsiväri ei osu paikalleen. Kolmantena löydät silmälasisi jääkaapista.

Hyvinvointi ja elämän laatu ovat paljolti kiinni mielen ja kehon toimintakyvystä. Ilmankos ikääntyneet ystävättäret aloittavat keskustelut vaivavartilla. Kun kaikkien krempat on käyty myötäeläen läpi, voidaan siirtyä itse elämään.

He ovat tärkeitä, että jaksat olla sinä. Yksinäisyys voi olla tappava tauti. Ystäviä tarvitaan, kun uppoat oireinesi nettiin: Ummetus on Parkinsonin oire? Kahvi ehkäisee Alzheimeria? He ovat tukenasi, jos saat elämää uhkaavan sairauden – mutta myös, kun tarvitset oikeasti vain kävelyseuraa, kuuntelijaa, kanssaihmistä.

On perin vaikeaa jaksaa kuntouttaa itseään yksiössä yksiraajaisena yksin elettävää tulevaisuutta varten. On liikaa vaadittu, että vain sinä pidät huolta itsestäsi.

Kun nyt taaperran uusine lonkkineni, en kaipaa ukkosen jylyä ja taivaallisia ihmeitä. Ihmeeksi riittää se siunaukseksi annettu ihmisviisaus, joilla tutkijat, tohtorit ja hoitajat parantavat sairauksia, joihin isovanhempamme menehtyivät.

Pitää huolta itsestään on pitää itsestään. Olla oma ystävänsä.

Ja olla tämä ihme, tämä ihminen, joka olen.

Keskustelu

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.