”Saanko minä puhua tätä kieltä?” Karjalan kieli on vaarassa kadota – nuoret aikuiset Suomessa miettivät nyt, miten isovanhempien kieli siirtyisi jälkipolville
Karjalan kieli on uhanalainen. Valtaosa puhujista on iäkkäitä. Viime vuosina karjalaiset nuoret ovat kiinnostuneet ottamaan haltuun kieltä, jota eivät lapsena oppineet.
Punaisessa mekossa oli mustat, kantatut helmat. Mekon alle mummo teki valkoisen rätsinä-paidan ja päälle valkoisen esiliinan. Aina, kun Joanna Heinonen kasvoi, mummo ompeli kansantansseja harrastaneelle lapsenlapselleen uuden feresin, karjalaisen kansanpuvun.
Vieraille mummo keitti kouffit. Joannan kuppiin hän kaatoi čuajun. Pöytään mummo kattoi päivällistä varten aterimet, veičet ja vilkat.
Kun mummo puhui sisarustensa kanssa puhelimessa, kieli pehmeni. Se kuulosti Joannan mielestä ihanalta. Puhetta hän ei kuitenkaan ymmärtänyt.
Yksittäisiä sanoja lukuun ottamatta mummo ei opettanut karjalaa lapsilleen tai lapsenlapsilleen.
Miksi? Joanna kysyi kerran.
Päätin, että minun lapsiani ei ryssiksi haukuta, mummo vastasi, lykki keinutuolia varpaalla ja vaikeni.
Viime vuosina Joanna on ymmärtänyt, miksi mummo teki niin kuin teki.
”Tarina kielensä menettäneistä karjalaisista on surullisen tavanomainen.”
Karjalan kieli on vaarassa, puhujien määrä vähenee
Karjala on uhanalainen kieli. Asiantuntijat ovat arvioineet, että kieliyhteisöön kuuluu Suomessa noin 30 000 ihmistä. Heistä 11 000 puhuu kieltä hyvin tai erittäin hyvin. 5 000 käyttää kieltä päivittäin.
Kun Venäjällä asuvat karjalankieliset lasketaan mukaan, koko kieliyhteisön kooksi on arvioitu noin 50 000 ihmistä. Molemmissa maissa on paljon ihmisiä, jotka osaavat vain yksittäisiä sanoja tai lauseita karjalaksi.
”Heidän vanhempansa ovat ehkä puhuneet karjalaa tai he ovat lapsuudessaan kuulleet kieltä ja sen takia jonkin verran osaavat sitä”, sanoo Milla Tynnyrinen Itä-Suomen yliopistosta. Hän työskentelee karjalan kielen elvytyshankkeessa projektikoordinaattorina.
Todellisuudessa kieliä puhuvia saattaa olla arvioitua vähemmän, sillä tuorein arvio kieliyhteisön koosta on vuodelta 2017.
”Vähemmistökielen mittakaavassa karjalan kielellä on verrattain paljon puhujia. Valtaosa karjalaa puhuvista on kuitenkin iäkkäitä”, vähemmistökieliin erikoistunut kielentutkija Tuomo Kondie sanoo.
Vaarana on, että lähivuosien aikana kieltä taitavien määrä tippuu radikaalisti. Kieltä osaavia kuolee enemmän kuin uusia syntyy, sillä kielen luontainen siirtymä vanhemmalta lapselle on katkennut sukupolvia aiemmin.
Syyt ulottuvat historiaan.
Karjalaisten sukunimiä alettiin suomalaistaa 1800-luvulla
1800-luvun loppupuolella elettiin kansallisen heräämisen aikaa. Syntyi suomalaisuutta korostava nationalistinen aate, joka heijastui niin asenteisiin, kirjallisuuteen ja taiteisiin kuin politiikkaankin.
Zacharias Topelius kuvailee Maamme-kirjassa (1875) karjalaisia tunteikkaiksi, iloluontoisiksi ja musikaalisiksi mutta henkisesti lapsen tasoisiksi ihmisiksi, jotka eivät kykene pitämään huolta itsestään.
Karjala oli takapajuinen paikka, jossa ei elänyt tarpeeksi hyviä suomalaisia. Siksi karjalaisia oli sivistettävä. Yksi sivistyksen väline oli kieli.
Karjalaisten sukunimiä suomalaistettiin järjestelmällisesti.
Sukunimensä vaihtoi myös Tuomo Kondien isänisänisän perhe Suistamolla, Raja-Karjalassa. Paikallinen kansakouluopettaja oli sitä mieltä, että Dorofejev oli ”ryssänimi”, jonka tilalle piti keksiä parempi nimi, suomalainen.
Nimeksi tuli Salonen. Kansakouluopettaja keksi nimen perheen kotitilan läheisestä Šailoinojasta.
Suomalaistaminen ei jäänyt sukunimeen. Kun Tuomon isoisä syntyi vuonna 1915, hän sai nimekseen Ivan. Myöhemmin etunimi muuttui muotoon Johannes.
”Hyvin lyhyessä ajassa nimi, joka olisi ollut Ivan Dorofejev, muuttui muotoon Johannes Salonen”, Tuomo sanoo.
Sotien jälkeisessä Suomessa karjalan puhumiseen suhtauduttiin kielteisesti
Toinen historiallinen käännekohta osuu toisen maailmansodan jälkeisiin vuosiin. Sota oli sokki karjalaiselle yhteisölle. Karjala muuttui Suomen ja Neuvostoliiton väliseksi taistelutantereeksi.
Vuonna 1944 seurasivat alueluovutukset Neuvostoliitolle. 400 000 ihmistä joutui jättämään kotinsa. Luovutettuihin alueisiin kuuluivat muun muassa suomenkielinen ja pääosin luterilainen Karjalankannaksen pohjoisosa sekä ortodoksinen ja karjalankielinen Raja-Karjala.
Karjalankieliset evakot asutettiin pääosin Pohjois-Savoon, Pohjois-Karjalaan ja Oulun seudulle.
Joanna Heinosen isänäiti Mirjam oli 17-vuotias, kun koti Suojärvellä oli hyvästeltävä. Uudeksi asuinpaikaksi osoitettiin Valtimo Pohjois-Karjalassa.
Mummo ei puhunut alkuvaiheistaan uudella paikkakunnalla. Joanna uskoo, että tapahtumat olivat niin kipeitä.
Ortodoksi Mirjam nai suomenkielisen ja luterilaisen miehen. Lapsilleen Mirjam ei halunnut siirtää äidinkieltään tai uskontoaan.
Sellainen oli tyypillistä.
Sotien jälkeisessä Suomessa karjalaisia pidettiin venäläisinä, pahoina. Kouluissa karjalaisia oppilaita saatettiin kiusata. Opettajat vaativat puhumaan suomea. Paine luopua karjalasta kasvoi.
Osa karjalaisista pystyi käyttämään kieltään ortodoksisissa seurakunnissa. Moni kuitenkin luopui uskonnostaan, kun avioliitot suomenkielisten luterilaisten ja karjalankielisten ortodoksien välillä lisääntyivät.
Karjalan kieli ja kulttuuri painuivat piiloon.
”Olenko minä riittävän karjalainen? Saanko minä puhua tätä kieltä?”
Tuomo Kondie
Karjalan puhuminen pelotti
Tuomo Kondie tiesi, että ukki oli rajan takaa tulleita karjalaisevakoita. Hän kuitenkin yllättyi, kun isä kertoi, että ukin äidinkieli ei ollut suomi.
Miten niin ei ollut suomi? Tuomo mietti. Hän oli 16-vuotias.
Isän sanat karjalan kielestä jäivät pyörimään päähän. Tuomo halusi tietää lisää.
Internetissä tietoa oli vain vähän eikä kirjastostakaan ollut juuri apua. Oli hakeuduttava vanhempien karjalaa puhuvien ihmisten seuraan. Isän ystävä, näyttämötaiteilija Timoi Munne käänsi lukion vanhojen tansseihin Tuomon puheen karjalaksi ja auttoi ääntämisessä.
18-vuotissyntymäpäivälahjaksi Tuomo sai karjalan sanakirjan ja oppikirjan. Siviilipalveluksen hän suoritti Karjalan kielen seurassa.
Itä-Suomen yliopistossa sivuaineeksi valikoitui karjalan kieli ja kulttuuri. Pian hän käänsi karjalaksi ja työskenteli tverinkarjalaa tutkineessa tutkimushankkeessa.
Kielen hän oppi nopeasti. Henkinen prosessi otti aikansa. Puhuminen pelotti.
Olenko minä riittävän karjalainen? Saanko minä puhua tätä kieltä? Tuomo kipuili.
Ratkaiseva tekijä oli yhteisön hyväksyntä.
”Kun aloin tapaamaan karjalankielisiä enemmän, rohkaistuin puhumaan karjalaa. Muut karjalankieliset suhtautuivat puheeseeni kannustavasti ja myönteisesti. Se auttoi paljon”, Tuomo sanoo.
Karjalan kieli kiinnostaa nuoria
Tuomo Kondie ei ole ainoa, jota oman suvun kielen oppiminen kiinnostaa. Reilun kymmenen vuoden aikana etenkin nuoret aikuiset ovat alkaneet ottaa kieltä ja kulttuuria haltuun.
Nuorten heräämiseen vaikuttaa moni tekijä. Yksi niistä on aika.
”On kansainvälisesti tavanomaista, että vähemmistökielen ja -kulttuurin sulauttamiseen liittyvät traumat heijastuvat yhteisöön parin sukupolven ajan”, Tuomo Kondie sanoo. Hän tekee väitöskirjaa Johannes Guttenbergin yliopistoon karjalan kielen elvytyksestä nuorten identiteetin näkökulmasta.
Myös henkinen ilmapiiri on Suomessa muuttunut. Ihmisiä ei enää pelota omaa tuoda ilmi karjalaisuuttaan.
Se näkyy myös institutionaalisella tasolla. Yle aloitti karjalankieliset käännösuutiset vuonna 2015. Itä-Suomen yliopistossa on ollut karjalan kielen ja kulttuurin professuuri ja sivuainekokonaisuus vuodesta 2009.
Yhä enemmän on karjalankielisiä nuoria asiantuntijoita – sellaisia kuten Milla Tynnyrinen, 26, ja Tuomo Kondie, 30.
Sosiaalisen median ansiosta karjalaiset nuoret ovat löytäneet muita karjalaisia nuoria. Milla Tynnyrinen kiinnostui karjalan kielen opiskelusta 20-vuotiaana, kun hän näki Instagramissa karjalaisen nuoren kirjoittavan karjalaksi. Myös hän päätyi opiskelemaan karjalan kieltä ja kulttuuria Itä-Suomen yliopistossa.
Myöhemmin Milla on esiintynyt karjalaksi ystävänsä Tiktok-videoilla.
Sosiaalinen media mahdollistaa järjestäytymisen. Tuomo Kondie oli perustamassa Karjalazet nuoret Suomes -nimistä yhdistystä vuonna 2019. Ajatuksena oli tarjota muille nuorille yhteisö, jossa nuoret voivat tukea toisiaan karjalaisuuteen liittyvissä asioissa.
Vuosien aikana yhdistys on tullut tunnetuksi myös kieliaktivismistaan.
Lapset herättivät pohtimaan omia juuria
Joanna Heinonen törmäsi Karjalazet Nuoret Suomes -järjestöön sosiaalisessa mediassa alkuvuodesta 2021. Hän näppäili nimen Googleen ja päätyi järjestön nettisivuille.
Siellä puhuttiin assimilaatiopolitiikan vaikutuksista – siitä, että suomalaistamisen takia harva tunnistaa itseään karjalaiseksi.
Se kolahti.
”Tajusin, että hyvänen aika, näinhän on minullekin käynyt”, Joanna sanoo.
Samoihin aikoihin Joanna odotti toista lastaan. Hän oli 36-vuotias, keski-iän kynnyksellä ja herännyt pohtimaan juuriaan ja sitä, millaista perintöä haluaa lapsilleen välittää.
Mummolta karjalaisuudesta ei voinut enää kysyä. Hän oli kuollut yhdeksän vuotta aiemmin.
Nuorisojärjestön sivuilla Joanna törmäsi kohtaan: Kuka on karjalainen? Määritelmä kuului kutakuinkin niin, että ihminen, joka identifioituu karjalaiseksi, on karjalainen eikä kukaan voi viedä sitä pois.
Aivan kuin Joanna olisi tullut kotiin.
Vuonna 2022 hän otti virkavapaata opettajan työstään ja aloitti kirjallisuuden maisteriopinnot Jyväskylän yliopistossa. Sivuaineeksi hän valitsi karjalan kielen ja kulttuurin, jota pystyi opiskelemaan etänä Itä-Suomen avoimessa yliopistossa.
”Se on suvun kieli, buabon kieli”, Joanna sanoo.
”Olen pohtinut sitä, kuinka paljon arkailussani on mummon perintöä. Hänhän ei julkisesti karjalaa puhunut.”
Joanna Heinonen
Joanna puhuu omille lapsilleen karjalaa
Jotta karjalan kieli säilyisi elinvoimaisena, on synnyttävä lapsia, joiden äidinkieli on karjala. Joanna toivoo, että tulevaisuudessa hänen lapsensa, neljävuotias Hilppa ja kaksi ja puolivuotias Elli, puhuisivat karjalaa.
”En todellakaan osaa puhua kieltä täydellisesti, mutta niillä resursseilla ja tiedoilla, joita minulla on, pyrin omille lapsilleni puhumaan karjalaa”, Joanna sanoo.
Toistaiseksi lapset eivät puhu karjalan kieltä itse mutta ymmärtävät sitä.
Aluksi Joanna huomasi arkailevansa kielen puhumista julkisella paikalla. Kun hän vei lapsia päiväkotiin, eteisessä teki mieli vaihtaa kieli suomeksi.
Mitä muut vanhemmat ajattelevat, jos kuulevat? Joanna mietti.
”Olen pohtinut sitä, kuinka paljon arkailussani on mummon perintöä. Hänhän ei julkisesti karjalaa puhunut”, Joanna sanoo.
Päiväkodin henkilökunnan reaktiot kuitenkin rohkaisivat. He kannustivat Joannaa jatkamaan kielen puhumista.
Enää Joanna ei arastele puhua lapsilleen karjalaa. Mutta paineita hän tuntee. Pikkulapsiperheessä katkonaisilta öiltä ei voi välttyä. Silloin tulee turvauduttua suomen kieleen, koska sen puhuminen ei vaadi ponnisteluja.
”Toivoisin, että lapsille olisi luonnollista kuulla karjalaa muissakin yhteyksissä kuin minun puhumanani.”
Vastuu lasten kielten oppimisesta valuu vanhemmille
Lasten kielen oppiminen jää vanhempien harteille, sillä karjalankielisiä kerhoja tai lastenohjelmia ei juurikaan ole. Ryhmä Haun julkaiseminen karjalaksi ei ole taloudellisesti kannattavaa. Monet kääntäjät työskentelevät vapaaehtoisesti.
Myös kielen opiskelumahdollisuudet ovat rajalliset. Karjalaa voi opiskella lähinnä parissa kansanopistossa ja Itä-Suomen yliopistossa.
Peruskoulussa oppilaalla on lähtökohtaisesti oikeus saada opetusta omalla äidinkielellään pari tuntia viikossa. Vanhempien pitäisi kuitenkin tietää vaatia opetusta – ja usein myös löytää opettaja.
Jos opettaja löytyy, haasteina voivat olla etäopetuksen järjestäminen tai opetusmateriaali. Koska eritasoisia karjalankielisiä oppikirjoja ei juurikaan ole, opettajat saattavat joutua tekemään oppimateriaalit itse.
”Se, että lasta pystyy tukemaan kielen oppimisessa, vaatii vanhemmalta älytöntä vaivannäköä. En ihmettele ollenkaan sitä, miksi on monia sukupolvia, joissa kielen opettamista ei ole harkittukaan”, Milla Tynnyrinen Itä-Suomen yliopistosta sanoo.
Karjalan kieli tarvitsee lainsäädännöllistä tukea säilyäkseen
Karjalan kielen haasteena on se, ettei kielen asemaa ole turvattu lainsäädännössä. Karjalan kieltä ei mainita perustuslaissa eikä sillä ole omaa kielilakia kuten saamen kielellä. Mikään ei velvoita valtiota turvaamaan karjalan kielen opetusta tai elvytyksen tarvitsemaa rahoitusta.
Taustalla ei ole pahantahtoisuutta – pikemminkin tietämättömyyttä, asiantuntijat painottavat. Karjalaan liittyvät kielipoliittiset kysymykset hukkuvat muiden päätösten joukkoon, koska moni suomalainen ei tiedä karjalan kielen olemassaolosta tai sekoittaa sen Suomessa puhuttavaan karjalan murteeseen.
”Kyse ei ole siitä, että joku aktiivisesti haluaisi jarruttaa karjalan kielen laillista turvaamista vaan yksinkertaisesti siitä, ettei päätöksenteon piirissä ole ihmisiä, joilla olisi henkilökohtaista kosketusta karjalan kieleen”, sanoo Tuomo Kondie, joka on itse ollut ehdolla eduskuntaan vihreiden riveistä.
Viime vuosina karjalan kielen asemassa on tapahtunut edistystä. Karjalan kieli tunnustettiin Suomessa virallisesti vuonna 2009.
Milla Tynnyrinen työskentelee Itä-Suomen yliopistossa karjalan kielen elvytyshankkeessa, jolla on opetus- ja kulttuuriministeriön myöntämä rahoitus vuoden 2024 loppuun.
Elvytyshanke tuottaa karjalankielisiä materiaaleja ja luo uudissanoja karjalaksi. Oman sanastonsa on saanut esimerkiksi sosiaalinen media.
”Aiheet tulevat usein suoraan kieliyhteisöltä. Nuoret ovat sanoneet, että he toivoisivat, että karjalassa olisi enemmän sanoja, joilla he voisivat kuvata omia perheitään. Tarpeeseen on vastattu perhe- ja sateenkaarisanastolla”, Milla sanoo.
Tuomo Kondie toimii karjalan kielen asiantuntijatyöryhmässä, jonka tehtävänä on laatia karjalan kielen elvyttämiseen liittyviä toimenpide-ehdotuksia valtioneuvostolle. Työryhmä on opetus- ja kulttuuriministeriön asettama, ja sen toimintaa koordinoi Kotimaisten kielten keskus.
Myös sen toiminta päättyy vuonna 2024.
Asiantuntijat peräänkuuluttavat karjalan kielelle pysyvää instituutionaalista tukea, joka turvaisi elvytystyön rahoituksen ja karjalan kielen opetuksen peruskouluissa.
”Kielen elvytys on pitkäjänteistä työtä, jossa ajatellaan aikajänteiden sijaan sukupolvia. Sitä ei voi tehdä järjestötoiminnassa tai parin vuoden projektirahoituksilla”, Tuomo sanoo.
”Karjala on ainutlaatuinen ja korvaamaton kieli. Jos se häviää, niin tästä maailmasta ja ihmisyydestä katoaa pysyvästi jotain.”
Tuomo Kondie
Karjalan kielen kuolema olisi tragedia
Joanna Heinonen tekee pro gradu -tutkielmaa karjalan kielestä ja karjalaisista kuolinitkuista luovan kirjoittamisen materiaalina. Hän on huomannut, että karjalan kieli ja kulttuuri valuvat enenemissä määrin myös hänen kirjoittamiinsa kaunokirjallisiin teksteihin.
Tulevaisuudessa hän toivoo voivansa opettaa kirjoittamista karjalaksi. Kieli ei voi säilyä, jos sillä ei ole puhujia ja kirjoittajia.
Kielen kuoleminen olisi tragedia mille tahansa yhteisölle, alleviivaavat Milla Tynnyrinen ja Tuomo Kondie.
”Karjala on ainutlaatuinen ja korvaamaton kieli. Jos se häviää, niin tästä maailmasta ja ihmisyydestä katoaa pysyvästi jotain”, Tuomo sanoo.
Sukunimi Dorojefev katosi Tuomon suvusta. Hän ei halua, että niin käy suvun kielellekin.
Oman sukunimensä Tuomo vaihtoi Salosesta Kondieksi. Kondie tarkoittaa karjalaksi Karhua. Se oli isänäidin tyttönimi.
”Suvullamme on ensin ollut sukunimenä venäläistyyppinen patronyymi, sen jälkeen suomalaistettu sukunimi. Mutta me olemme aina olleet karjalaisia”, Tuomo sanoo.
Miksi nimi ei siis olisi karjalankielinen.
Lue myös Seura.fi: Evakkopojan koti jäi Laatokan Karjalaan – Armoton pommikoneiden jyly säestää Erkki Pellikan, 81, varhaisinta lapsuusmuistoa
Kommentoi
Kommentoi juttua: ”Saanko minä puhua tätä kieltä?” Karjalan kieli on vaarassa kadota – nuoret aikuiset Suomessa miettivät nyt, miten isovanhempien kieli siirtyisi jälkipolville