Laura_1

Kirjailija Laura Lindstedt: ”Minut on rakastettu vahvaksi”

Melankolia on Finlandia-palkinnon saaneesta kirjailija Laura Lindstedtistä vallankumouksellinen tunne tässä nopeaa tulosta piiskaavassa yhteiskunnassamme. Melankolia pakottaa etsimään olennaista.

Vaalea, pitkä nainen astuu ulos mustasta toppahaalarista. Kummallista, olen tottunut näkemään Finlandia-voittaja Laura Lindstedtin, 39, televisiossa ja valokuvissa aina naisellisissa mekoissa. No, kai hän Kajaanista kotoisin olevana on tottunut pukeutumaan pakkasella järkevästi. Kohta puhuisimme siitä, mitä melankolia merkitsee kirjailijalle, joka on viettänyt kahdeksan vuotta seitsemän kuolevan naisen kanssa kirjoittaessaan palkittua teostaan Oneiron.

Lindstedt on varmasti melankolian superasiantuntija, sillä kai kainuulainen tulee vähemmästäkin kuolemisesta surumieliseksi.

Sitten huomaan: ei, se ei olekaan haalari, vaan takki. Tavallinen, polvipituinen toppatakki, josta Lindstedt kiemurtelee pois kuin haalarista, sillä takin vetoketju on rikki eikä sitä voi aukaista alas asti. Pitkän takin vetoketjun vaihtaminen ompelimossa maksaisi 60 euroa. Se on iso raha sellaiselle, joka on elänyt kymmenen kuukautta työttömyyskorvauksella. Kuulen Laura  Lindstedtiltä, että hän saisi vetoketjun korjatuksi vain kympillä, vetoketjun hinnalla, sillä anoppi auttaa ompeluksissa.

Jos ei voi olla kirjoittamatta, on oltava kekseliäs ja rahattomuuden kanssa on opittava elämään. Onnistuuko päivän työ, sitä kirjoittaja ei voi tietää etukäteen. Siksi tulot ovat epävarmat. Tämä tuottaa ahdistusta, ei melankoliaa.

Laura_2

Kirjailija Laura Lindstedt säilyttää toisen maailmansodan ajoilta peräisin olevassa pääkallotuhkakupissa lyijykyniään. Se muistuttaa häntä kuoleman olemassaolosta ja sen tasa-arvoisuudesta.

”Melankolia on turvallinen tunne verrattuna ahdistukseen, joka on repivä tunne. Tunnen pelkoa ja ahdistusta silloin, kun joudun miettimään, millä elämme loppukuun”, Laura Lindstedt sanoo.

Kirjailijan puoliso, taiteentutkija Martti-Tapio Kuuskoski, on myös ollut työttömänä opetus- ja päätoimittajatöidensä jälkeen. Finlandia-palkinnon 30 000 euroa ratkaisee rahapulan joksikin aikaa.

”Tällä hetkellä en onneksi joudu ajattelemaan toimeentuloa. Pullat ovat nyt hyvin uunissa, kun sain Finlandia palkinnon ja kolme apurahaa, jotka riittävät koko tälle vuodelle. Pitkästä aikaa minulla on myös kirja ulkona ja saan siitä myyntituloja.”

Melankolia pysäyttää

Melankoliaa pidetään meille suomalaisille ominaisena alakuloisuutena, johon liittyy aloitekyvyttömyyttä ja innostuksen puutetta.

Lindstedtille melankolia ei ole vain surumielisyyttä, vaan se on jopa positiivinen tunne, josta voi seurata monenlaista toimintaa.

”Melankolia on tila, jossa antaudun vakaville ajatuksille, sellaisille, joille ei ole patenttiratkaisuja”, Laura Lindstedt sanoo.

”Melankolia on kielletty tunne siinä mielessä, että yhteiskunta korostaa nykyään tsemppihengen tärkeyttä. Melankolia on vastakkainen tunne nopealle suorittamiselle.”

Melankolia vaatii meitä pysähtymään, jotta emme vain juokse rastilta toiselle ja suorita pikkuetappeja, joita joku muu laittaa eteemme.

Laura Lindstedt on hitaasti puurtava kirjoittaja, joka on työstänyt molempia romaanejaan kahdeksan vuoden ajan. Toki jatko-opintojen ja töiden ohessa. Esikoisteos Sakset ilmestyi 2007 ja päätyi heti Finlandia-ehdokkaaksi sekin.

Kirjailijalle ei voi sanella, että kirjoita nopeasti ja vain pelkkiä menestysromaaneja. Taide ei toimi niin.

”Taide on etsimistä. Tällaisessa maailmassa on yhä vaikeampaa ottaa itselleen oikeus käyttää aikaa, tehdä hitaasti ja sinnikkäästi sitä, mihin vain minä uskon – koska kukaan muu ei vielä tiedä, mitä teen!”

Melankoliaa ei pidä sekoittaa masennukseen. Masennus on tila, jossa merkitykset lakkaavat täysin.

”Tunnen masennusta sen verran lähipiiristäni, että vakava masennus on ihan jotain muuta kuin melankolia. Masentunut keskittyy siihen, että hengittää ja jaksaa jatkaa edes jotenkuten päivästä toiseen.”

Kuoleman kanssa kulkien

Äiti vilkaisee välillä mummolan ikkunasta pihalle, missä pikkutyttö keinuu ja puhuu itsekseen. Tuntikausia.

”Olen aina liikkunut raisuissa pihaleikeissä muiden lasten kanssa, mutta uppouduin myös omiin maailmoihini. Olen halunnut olla paljon rauhassa, käyttää mielikuvitustani ja puhua itselleni”, Laura Lindstedt sanoo.

Kuudennella luokalla tyttö – opettajien lapsi – tunsi itsensä yksinäiseksi, oli koulukiusattu ja kieltäytyi lopulta menemästä kouluun.

Yläasteella hän kirjoitti päiväkirjaa, ahmi huumeita käsitteleviä kirjoja ja eli – päässään – vaarallista, kuolemaa kosiskelevaa elämää. Ja kävi sitten taas juoksulenkeillä tyhjäämässä mielensä liiasta vaarasta, lakkasi syömästä makkaraa ja alkoi puolustaa eläimiä sulkeutumalla häkkiin muiden Animalia-aktivistien kanssa.

”Teini-iässä jouduin euforisten ja melankolisten tunteiden sekamelskaan, kiikuin heilurin ääripäissä.”

Laura_5

”Melankolia on siinä mielessä kielletty tunne, että yhteiskunta korostaa nykyään tsemppihengen tärkeyttä. Melankolia on vastakkainen tunne nopealle suorittamiselle, kirjailija Laura Lindstedt sanoo.”

Jo lapsena kuolema askarrutti, koska suvussa kolme nuorta miestä oli riistänyt itseltään hengen. Ensimmäinen itsemurha oli tapahtunut ennen hänen syntymäänsä ja toinen hänen ollessaan vauva. Kolmas tapaus sattui hänen ollessaan kymmenvuotias. Laura kyseli vanhemmiltaan asiasta, ja nämä vastasivat kysymyksiin rehellisesti.

Siitä lähtien hän on ollut kiinnostunut kuolemasta ja halunnut nähdä suvun vainajat arkussa viimeisen kerran. Kuten linnunnokkaiseksi muuttuneen isotätinsä kymmenen vuotta sitten. Tuolloin 27-vuotias Laura Lindstedt liikuttui syvästi arkun äärellä, vaikka vanhan ihmisen kuolemaan ei liittynyt mitään tragediaa.

”Tajusin ensimmäisen kerran, miten ihminen lakkaa olemasta. Että et voi tavata häntä etkä sanoa hänelle yhtään mitään. Kun ihminen, josta olet kovasti pitänyt, on poissa, sen syvällinen ymmärtäminen tekee kipeää.”

Lapsena kuolema oli outo tapahtuma ja arvoitus. Aikuisena suru on ymmärryksen myötä lisääntynyt.

”Outouden ja surun vyyhti on saanut aikaan sen, että halusin kirjoittaa tämän kirjan, Oneironin. Minusta on parempi, että pysähdyn minua askarruttavan surun äärelle, kuin että painan sen syrjään.”

Kovat piipussa

Laura Lindstedtillä on nyt työn alla ranskalaiskirjailija Nathalie Sarrautea käsittelevä tohtorinväitöskirja. Sen kieli vaihtui matkalla suomesta ranskaksi.

Älylliset haasteet eivät näytä pelottavan häntä.

”Menen asioihin kokonaisvaltaisesti ja haluan heittäytyä pelotta.”

Nuorempana hän arvioi usein voimansa väärin.

”Se on osa temperamenttiani ja kiihkeyttäni, elämänjanoa. Nyt alan ymmärtää omat voimani ja sen, missä kohtaa kannattaa laittaa kovat piippuun ja missä ottaa taka-askelia. Vääristä valinnoista ei liioin enää väsähdä niin helposti kuin nuorena.”

Rehellisyyden ja oikeudenmukaisuuden tarve saa edelleen Laura Lindstedtistä esiin hänen melankoliansa toisen, toiminnallisen puolen.

Näin tapahtui Finlandia-palkintogaalassa, kun kirjailija marssi lavalle mustassa juhlamekossaan ja puhui solidaarisuudesta, vastusti veroparatiisipuljauksia ja kritisoi hallituksen tempoilevaa, turvallisuudentunnetta murentavaa politiikkaa.

Samalla Lindstedt suomi ankarasti yhteiskuntaa, jossa tyhjä tsemppihenki on ottanut sivistyksen paikan.

Puhe oli vuoden huomatuin.

”Tunnistan itsessäni ihmisen, jonka täytyy sanoa ääneen, kun havaitsee jonkin epäkohdan. Palkintojuhlassa kaikki kuuntelivat minua. Miksi silloin puhuisin pelkkää pumpulia? Tällaisessa tilanteessa melankolia on minusta kaukana.”

Mistä ujo, ei-esiintyjänä itseään pitävä taiteilija kerää voiman ja rohkeuden, että uskaltaa mennä ison yleisön eteen?

”Mietin sanottavani ja panen sitten itseni syrjään. Ajattelen vain teknisiä asioita, kuten kroppaani: pidä ääni avoimena ja vapaana, että se kuuluu. Tunnen olevani välikappale, annan sillä hetkellä itseni asian käyttöön.”

Musiikkia, voimaa ja unta

Laura Lindstedt uskoo melankolisen taipumuksensa juontuvan osin kainuulaisista juuristaan. Isovanhempien puolella on körttitaustaa, ja Siionin virsien surumielinen maailma tuntuu läheiseltä: Sinua kaipaa sydämeni, sun puolees huutaa mun henkeni. On yksin tästä, sen ikävästä kyyneleeni.

Vaikka hänen elämänsä musiikki on nykyään toisentyyppistä, surumielisyys, portugalilaisittain saudade tai espanjalaisittain duende, on vahvasti mukana.

”En oikeastaan siedä reipasta musiikkia. Aina pitää olla ripaus outoutta mukana, tai jos olisikin iloista musiikkia, siinä täytyy olla myös jotain muuta: vaaran tunnetta, haikeutta tai vaikkapa psykedeeliselle tasolle vietyä hyvänolontunnetta, euforiaa.”

Laura_3

”Miksi emme voisi rakentaa mielekästä maailmaa ja etsiä kauneutta? Miksi en haluaisi luoda taideteoksia, jotka vaikuttavat toisiin ihmisiin”, Laura Lindstedt sanoo.

Edes itseään älyllisesti haastava ihminen ei voi elää kaiken aikaa päänsä sisällä. Laura Lindstedt on nuoresta asti tottunut liikkumaan reippaasti. Hän harrastaa bodypumpia ja muita lajeja, jotka kohottavat kuntoa ja voimaa.

Liikkuminen on aina ollut hänelle yksi keino katkaista hedelmättömiä ajatusratoja. Hän myös nukkuu paljon. Uni antaa ajatuksilta rauhan.

”Uni tuottaa vapauden tilan, voin leijua mielikuvieni kanssa. Unessa löydän uusia mielleyhtymiä.”

Unen tärkeys kirjailijoille on ymmärretty myös kirjailijatalo Villa Kivessä, jossa Laura Lindstedtillä on työhuone. Jokaisessa huoneessa on sohva. Ne ovat kovassa käytössä.

”Unennäkö on lahja, se ei tule suorittaen ja ponnistellen. Uni tuottaa mielikuvia niin paljon kuin mieli vaatii, ei niin paljon kuin yhteiskunta vaatii. Yhteiskuntahan yrittää vahtia jopa sitä, missä vaiheessa pitäisi nukkua, jotta olet hyvä kansalainen.”

Kotona Laura Lindstedt kietoo itsensä peiton sisälle huppukuuruun. Pään alla pitää olla yksi tyyny ja toinen, unityyny, korvan päällä.

”Olen kuin pieni hampurilainen siellä tyynyjeni välissä. Hautautuminen on tärkeää, minun täytyy olla joka suunnasta pehmeän aineen ympäröimänä. Ostoslistalla on unelmieni peitto. Sen tulisi olla pehmyt, lämmin ja kevyt, jollakin tavoin hyvin totaalinen peitto.”

Solidaarisuutta

Laura Lindstedt voi lähes nelikymppisenä todeta, että hänen melankoliansa on kanavoitunut koko ajan järkevämpään suuntaan. Ehkä työteliään, haasteisiin heittäytyvän tyttärensä jaksamisesta aina huolestunut äitikin voi jo hieman rentoutua.

”Vanhempani ovat nähneet, miten tärkeää kirjoittaminen minulle on, eivätkä he ole koskaan kysyneet, milloin hankin järkevän ammatin.”

”Jos ihmistä on rakastettu, sen huomaa tässä iässä. Minulla on tuo rakastamisen antama voima, ja se antaa minulle uskallusta. Voin järjestää mielenosoituksen, pitää puheen ja koota ihmisiä yhteen miettimään, mitä ongelmille voisi tehdä.”

Aviomies on tukenut koko kirjoittamisprosessin ajan.

”Minulla on nyt paljon turvaverkkoja ympärilläni, enkä koe olevani yksin. Taiteilijat ovat useimmiten hyvin solidaarisia, ja jos on pulassa, toisilta saa apua.”

Hän tunnustaa olleensa aiemmin paljon ihmisvihamielisempi. Laura Lindstedt uskoo sen johtuneen siitä, että hänellä itsellään oli jokin asia pahasti kesken.

Nyt hän näkee, että ihmisen paras osa on se, että ihminen voi rakastaa toista ihmistä. Mielen mustien voimien tuotokset menevät kuin haulit mihin sattuvat, mutta ihmisen parhaat voimat suuntautuvat olennaiseen. Esimerkiksi taide voi auttaa ihmisiä suhtautumaan nykyistä tolkullisemmin toisiinsa. Kirjallisuuden valtava voima tulee juuri siitä, että se auttaa ajattelemaan asioita monesta eri näkökulmasta, toisten näkökulmasta.

Kuten Laura Lindstedt Finlandia-gaalan juhlapuheessaan sanoi:

”Solidaarisuus on käytettävä tässä elämässä. Toista tilaisuutta emme saa.”

Melankoliasta: 

• Kuuntele mitä melankolisella tunteella on kerrottavana. Torjumisen sijasta kannattaa mieluummin pysähtyä, avautua ja kuunnella melankolian viesti. Kirjallisuudesta suosittelen alan klassikkoa, Julia Kristevan Mustaa aurinkoa.

• Melankolia on monimutkainen tunne. Sen kautta voi oppia itsestään lisää, ja itsetuntemus vahvistaa ihmistä.

• Melankolian kanssa voi päästä sinuiksi, kun kanavoi sitä taiteen, vaikkapa musiikin kautta. Minulla toimivat muun muassa Paavoharju-bändi ja laulaja Islaja. Hienojen kotimaisten artistien kuunteleminen saa minut nauttimaan melankoliasta, se ei ole enää musertava tunne, vaan pakahduttavan kaunis. Kun saa melankolian kääntymään kauneuden kokemisen suuntaan, se on olennaista. Musiikin voima on tutkitusti ja koetusti juuri siinä, että se tervehdyttää tunteita.

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 3/16

Lue lisää: 

Kauko Röyhkä: ”Olen joutunut olemaan isä itselleni”

Kirjailijat Milja Kaunisto ja Emmi Itäranta: ”Rakensimme yhteisen kuplan”

Miki Liukkonen: Vimmainen romantikko

Keskustelu

Kommentoi juttua: Kirjailija Laura Lindstedt: ”Minut on rakastettu vahvaksi”

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X