Arto, 51, kutsuu ahkerasti vieraita yksiöönsä – miksi iso osa suomalaisista häpeää kotiaan eikä kutsu kyläilijöitä?
Kyläily on vähentynyt ja sille on syynsä. Helsinkiläinen Arto Sivonen ei kuitenkaan kestäisi Suomea ilman kyläilyä. Pohjoiskarjalainen Sirpa Rautiainen on kestinnyt vieraita puoli vuosisataa.
Arto Sivonen on keksinyt tavan selviytyä. Hänelle, syntyperäiselle kuopiolaiselle, Suomi on sosiaalisesti hankala paikka. Luonteva sosiaalisuus ja ihmisten seura ovat Artolle ilon, energian ja hyvinvoinnin lähteitä. Mutta täällä jäyhässä pohjolassa hän kokee olevansa outo lintu.
”Kyläily on minun selviytymismenetelmäni.”
Niinpä tänään, tavallisena sunnuntai-iltana, Arto Sivosen ovikello kilahtaa vähän väliä. Eteiseen kertyy kuusi kenkäparia, kun vieraat siirtyvät ruokapöydän ääreen.
Kaikki kutsutut eivät tunne toisiaan, mutta tällaista se on usein Arton luona. Jos vieraat eivät pöytään tullessaan ole tuttuja, siitä noustessa ovat. Arto on ihmisenä kuin tienristeys: tyyppi, joka yhdistää kulkijoita eri suunnista.
”Täksi illaksi pyysin kaikkia niitä ihmisiä syömään, joiden kanssa satuin viestittelemään viikolla. Osa pääsi tulemaan, osa ei.”
Arto kutsuu muutaman kerran kuukaudessa ihmisiä kylään, ja yhtä mielellään hän itsekin kyläilee. Hän on koko aikuisikänsä tehnyt niin. Kyläilyjen sisällöt vaihtelevat: joskus syödään yhdessä niin kuin tänään, välillä on bileet, toisinaan vieraita on vain pari. Arton kyläkutsuja estää vain se, että hän on paljon työn takia ulkomailla.
Kyläily lakkaa aikuisena
Arto Sivonen asuu nyt, 51-vuotiaana, ensimmäistä kertaa yksin. Edelliset parikymmentä vuotta hän asui kimppakämpissä myös oman perheensä, eli lapsensa ja silloisen puolisonsa, kanssa.
Hiljakkoin Arto luopui pyörittämästään suuresta yhteisasunnosta ja muutti tähän 40-neliöiseen yksiöön. Se tuntui järkevämmältä asumismuodolta, kun lapsi on lentänyt pesästä ja hän itse on paljon pois kotoa.
”Nykyisin kyläilen enemmän eri puolilla maailmaa, missä pääsen usein visiitille muiden kotiin.”
Arton tärkein huonekalu, suuri jatkettava ruokapöytä, täyttää hänen nykyisen yksiönsä. Se on sama, joka on matkannut hänen mukanaan lukaalista toiseen, ja sitä myös käytetään samaan tarkoitukseen, vieraiden ruokkimiseen.
Kyläilijänä Arto ui vastavirtaan, kertovat tutkimukset. Suurin osa suomalaisista tapaa ystäviä tiiviisti ja myös kyläilee näiden luona noin 35-vuotiaaksi asti, mutta ei niinkään sen jälkeen.
Mitä vanhemmaksi suomalainen tulee, sitä vähemmän hän tapaa ystäviään. Viisikymppisinä alamme tavata sukulaisia huomattavasti useammin kuin nuorempana.
Valmiina kahvinkeittoon
Sirpa Rautiainen tuli 55 vuotta sitten miniäksi Rääkkylän Rasivaaraan maatilalle, jota hän yhä emännöi. Kylällä asui tuolloin paljon sukua ja pihan läpi kulkenut yleinen tie toi satunnaiset kulkijat ensimmäiseksi heidän porstuaansa. Ovi kävi Rautiaisessa taajaan läpi 1970-, 80- ja 90-lukujen.
”Vieraita kävi ihan päivittäin. Siihen aikaan ei ilmoiteltu tulosta etukäteen.”
Emäntänä Sirpa oli jatkuvassa valmiudessa keskeyttää omat työnsä kiehauttaakseen kahvit ja laittaakseen pöydän koreaksi. Ainoa tilanne, jossa hän ei lykännyt työntekoa vieraiden jälkeiseen aikaan, oli silloin, jos kyläilijät saapuivat iltalypsyn hetkellä. Sirpa painui navettaan katettuaan ensin kahvipöydän vieraille ja Taisto-isännälle, ja liittyi seuraan vasta lypsyn jälkeen.
Arjen lomassa Sirpa piipahti itsekin etukäteen ilmoittamatta turisemassa lähellä asuvien emäntäkavereiden luona.
Tapana oli, että vain läheisimmät yllätysvieraat saattoivat käydä peremmälle ilman käskyä. Muuten nämä vierailut alkoivat ihan omalla dramaturgiallaan. Sisään tultuaan vieras istahti penkille oven viereen. Siinä hän istui, kunnes käskettiin pöytään.
”Pohjoiskarjalaisessa maalaistalossa ei ole mahdollista tarjota paljasta kahvia. Pöydässä pitää olla itse tehtyä pullaa, kuivakakkua, pikkuleipää ja karjalanpiirakoita. Näitä on aina pakkasessa vierasvarana. Jos vieraat ilmoittivat tulostaan etukäteen, ehdin pyöräyttää vielä marjapiirakan.”
Saapi tulla ilmoittamatta
Kännyköiden tulo muutti Sirpa Rautiaisen elinpiirissä kyläilyä siihen suuntaan, että yllätysvierailut vähenivät. 2000-luvun mittaan ne loppuivat tyystin. Kännykällä on helppo kysäistä, sopiiko tulla.
”Vierailusta ilmoittaminen on nykyajassa hyvä juttu, parempi kuin entinen. Lähikavereille olen tosin sanonut, että saapi tulla ilmoittamatta. Silti he yleensä tarkistavat, sopiiko tulla.”
Erikoistilanteissa tullaan yhä kylään varoittamatta. Jokunen vuosi sitten iäkäs lankomies ilmestyi vieraaksi jo aamukahvin aikaan.
”Hän oli vasta jäänyt leskeksi. Parhaana päivänä keitin hänelle useammat kahvit, koska ymmärtäähän sen, että toinen tarvitsi yksinäisyyteensä seuraa.”
Jos yllätysvierailut ovat ehtyneet, niin myös kaikenlainen kyläily on vähentynyt Rasivaaran kylässä. Syy on Sirpalle selvä.
”Täällä asuu paljon vähemmän ihmisiä kuin ennen. Ja me jäljelle jääneet olemme vanhentuneet.”
Silti 78-vuotiaan Sirpan pöydän ääressä käy yhä vieraita viikoittain. Useimmin kahvipannu porisee, kun joku lähiystävistä piipahtaa asian kanssa tai ilman.
Kyläilyn asema muuttui
Kyläilyn väheneminen on ilmiö, joka näkyy Rasivaaran lisäksi koko Suomessa ja läntisessä maailmassa.
Tilastokeskus on kartoittanut kyläilyä ajankäyttötutkimuksilla jo 45 vuoden ajan, ja ystävien ja sukulaisten tapaamista elinolotutkimuksilla melkein 30 vuotta. Tutkimuksista näkyy, että kyläilyn lisäksi myös ihmisten tapaaminen kodin ulkopuolella on tasaisesti vähentynyt. Kun vuonna 1994 ystäviään kerran viikossa tapaavia oli 67 prosenttia, vuonna 2022 enää 45 prosenttia kertoi tapaavansa ystäviään vähintään kerran viikossa. Korona selittää vain pienen osan laskusta.
”Kasvokkain näkeminen vähenee, mutta puhelimessa tai somessa yhteydenpito ei vastaavasti lisäänny, vaikka mahdollisuudet siihen ovat parantuneet”, Tilastokeskuksen tutkija Riitta Hanifi summaa.
Kyläilyn vähenemisen taustalla vaikuttavat kaupungistumisen ja teknologian kehityksen kaltaiset isot ilmiöt. Ovatko ne muuttaneet meidät epäsosiaalisemmiksi?
”En usko. Kyllä meillä on tarve kohdata toisiamme, mutta se tapahtuu yhä enemmän eri tavoilla kuin kyläillen”, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistotutkija Marja-Leena Jalava sanoo.
Siihen antaa uusia mahdollisuuksia se, että ihmisten vapaa-aika on lisääntynyt. Elämää täytetään harrastuksilla ja muilla menoilla – joiden parissa usein tavataan myös ihmisiä. Kyläilyn asema arjessamme on muuttunut perinpohjaisesti.
”Kyläilystä on tullut spesiaalia ja latautuneempaa. Jos se oli ennen hyvin mutkatonta ohimennen naapurissa poikkeamista, sitä se ei enää ole”, Jalava sanoo.
Suomalaiset ovat vuosikymmenten kuluessa vaurastuneet ja se on Jalavan mielestä paineistanut kyläilyä. Kun on mahdollisuus panostaa vierailun puitteisiin, kuten putipuhtaaseen kotiin ja houkutteleviin tarjoiluihin, siitä on tullut vähitellen normi.
Kotihäpeän juuret
Ammattijärjestäjä Ilana Aalto törmää työssään siihen, että ihmiset häpeävät kotiaan eivätkä siksi halua kutsua vieraita kylään.
”Jo se voi olla vaikea tilanne, että pattereiden ilmaaja pääsee näkemään kodin. Koti koetaan kauhean intiimiksi ja yksityiseksi alueeksi Suomessa.”
Kotihäpeä kumpuaa juuri tästä intiimiydestä. Koti on persoonallisuuden jatke ja siksi asuntoon kohdistuvat kriittiset katseet pelottavat. Kodista on helppo tuntea riittämättömyyden ja kelpaamattomuuden tunteita.
Kotihäpeällä on pitkät juuret. Kunnollisen kodin standardeja juurrutettiin suomalaisiin jo 1800-luvun lopulta lähtien. Bakteerit ja hygienian merkitys oli tuolloin juuri keksitty. Kun tämä yhdistettiin yhteiskunnallisissa kampanjoissa siihen ajatukseen, että vain siisteissä kodeissa varttui terveitä kansalaisia, likaisista lattioista ja epäjärjestyksestä tuli naisten häpeä. Yhä edelleen siisti koti on elämänhallinnan ja hyvinvoinnin mittari esimerkiksi viranomaisten silmissä.
On monia syitä, miksi koteja on vaikea pitää järjestyksessä. Yksi on tavarapaljous, jonka keskellä elämme.
Rakennusyhtiö Sato teetti selvityksen, jossa ilmeni, että puolet ihmisistä kokee ainakin joskus kotihäpeää. 70 prosenttia siivoaa aina tai usein ennen vieraiden tuloa. Yli puolet suomalaisista ei pidä yllätysvieraista. Asuntosäätiön Kotionnellisuus-tutkimuksessa vain 8 prosenttia kertoo itse vierailevansa ilmoittamatta.
Ilana Aallon järjestelykursseilla asiakkaiden yleinen toive on oppia saamaan koti vartissa kuntoon yllätysvieraiden varalle.
”Yllätysvieraat ovat monelle painajainen, mutta samalla unelmoidaan siitä, että koti olisi aina valmiina heitä varten.”
Kylään tuntemattomille
Arto Sivonen tekee konsultin töitä siinä osassa maailmaa, jossa kyläily ei ole vähentynyt. Hänen työnsä liittyy ilmasto- ja ihmisoikeusasioihin, joiden parissa hän tekee paljon töitä Intiassa, Lähi-idässä ja eri Afrikan maissa.
”On ihan parasta, kun ulkomailla pääsee kylään jonkun luo. Niin käy usein. Työkontaktien lisäksi ihan tuntemattomat kutsuvat koteihinsa.”
Edellisellä Intian-reissulla paikallinen yhteistyökumppani pyysi Arton luokseen teelle palaverin jälkeen. Arto ilahtui kutsusta.
”Tajusin suomalaisuuteni siinä kohtaa, kun ehdotin, että hän ilmoittaisi perheelleen tulostani. Miksi ihmeessä, hän kummasteli.”
Arton mielestä kyläilykulttuurin elvyttäminen lisäisi Suomessa hyvinvointia ja vähentäisi yksinäisyyttä.
”Voisi aloittaa siitä, että söisimme muiden seurassa, oman perheen tai kavereiden kanssa. Suomessa syödään Euroopan maista tutkitusti vähiten yhdessä.”
Lue myös Anna.fi: Texmex on helppoa, nopeaa ja koko perheelle mieluista – poimi mojovan mausteiset reseptit arkeen ja illanistujaisiin
Arto kertoo vasta Suomeen muuttaneesta ranskalaisesta kaveristaan. Mies halusi antaa hyvän ensivaikutelman vaimonsa savolaiselle perheelle ja valmisti aterian. Hän seurasi hämmästyneenä, kuinka perheenjäsenet saapuivat pöytään eri aikoina, yksi kerrallaan, söivät ja poistuivat.
Tuntuu että välitetään
Viime aikoina Sirpa Rautiaisen omat kyläilyt ovat vähentyneet, kun terveys on reistaillut. Hän on ilahtunut siitä, miten ystävät ovat tarjonneet käytännön apua arkeen. Kun Sirpa ei esimerkiksi pääse enää pyöräilemään kirkonkylän kaupalle, ystävä kyyditsee hänet tarvittaessa.
Siitä hän on erityisen onnellinen, että ihmiset tulevat vielä kylään.
”Se on henkireikä, kun naapurin emännän kanssa saadaan juoda kahvit ja jutella ihan kasvokkain. Se tuntuu siltä, että minusta välitetään.”
Juttu on julkaistu Kotiliedessä 13/2024.
Kommentoi
Kommentoi juttua: Arto, 51, kutsuu ahkerasti vieraita yksiöönsä – miksi iso osa suomalaisista häpeää kotiaan eikä kutsu kyläilijöitä?