Nostalgia

Hurmaavat kuvat näyttävät, miten kaupunkien työläiset viettivät kesää 100 vuotta sitten

Kun herrasväki vetäytyi viettämään kesää huviloilleen, kansa suuntasi omille virkistysalueilleen. Kesämajojen ja leirintäalueiden historia ulottuu jo yli sadan vuoden taakse.

Kuvittele kuuma kesälauantai Helsingin Kallion työväenluokkaisessa kaupunginosassa 1900-luvun alussa. Toisin kuin nykyään, puistoja oli paljon vähemmän. Musta asfaltti hohkasi kuumuutta ja aurinko oli lämmittänyt kivitaloissa sijaitsevat pienet asunnot hiostavan kuumiksi – asuihan tuohon aikaan työväen asuinalueilla yksiössä tyypillisesti noin 3,5 henkilöä. Elo kaupungissa tuntui siis tukalalta.

Tällaisena viikonloppuna niin herrasväki kuin keskiluokka olivat jo paenneet huviloilleen, äiti ja lapset mahdollisesti koko kesäksi, kun taas isä sai painoi töitä konttorissa kesäleskenä viikkojen ajan.

Tehtaiden sulkiessa ovensa lauantai-iltapäivänä työtätekevän kansan ei kuitenkaan tarvinnut jäädä pölyiseen kaupunkiin, sillä työväenyhdistykset olivat vuokranneet jäsentensä virkistäytymistä varten saaria ja muita ranta-alueita. Tunnetuin niistä lienee Helsingin Vanhankaupunginlahdella sijaitseva Kivinokka, jossa on vietetty kesää jo noin sadan vuoden ajan.

Aluksi asuttiin itse kyhätyissä havumajoissa

Alkuun kesänvietto luonnonhelmassa sujui sangen vaatimattomissa tunnelmissa. Läheskään kaikilla leiriytyjillä ei ollut telttoja, joten yö saatettiin viettää itse kyhätyssä havumajassa tai näppärä perheenisä sai loihtia teltan pyykkinarusta ja muutamasta lakanasta.

Vaikka viikonloppu leirintäalueella merkitsi yleensä lapsille ja isälle rentoutumista, perheen äidille se tarkoitti työleiriä. Aikana, jolloin puolivalmisteita ei ollut saatavilla, aterioiden valmistaminen oli nykyistä työläämpää.

Perheen retkeillessä piti hoitaa samat työt kuin kotonakin, mutta tavallistakin askeettisemmissa olosuhteissa. Ateriointi luonnonhelmassa vaatii avotulen virittämistä,­ jotta saatiin keitettyä perunat tai kiehautettua kahvit.

Lue myös Anna.fi: Jari ja Kati Tervo: ”Olemme kesämökillä aistillisempia kuin kotona”

Vähitellen leiriytymisestä tuli vakinaisempaa ja innokkaat kesänviettäjät alkoivat varata leirilleen tietyn paikan. Niinpä 1930-luvulla monin hankki pahvista tai puukuidusta tehdyn kojun, joka sai jököttää paikallaan koko kesän. Talveksi se piti purkaa, joskin sota-aikana sääntöön tehtiin poikkeus.

Sodan jälkeen virkistysalueille alkoi nousta pysyviä lautamökkejä eli kesämajoja. Ihan mitä hyvänsä rakennelmaa niille ei kuitenkaan saanut pystyttää, vaan mökit piti nikkaroida mallipiirustusten mukaan.

Esimerkiksi kaupunginarkkitehti Hilding Ekelund laati juuri Kivinokkaan tyyppimajan piirustukset, joita jokaisen tuli noudattaa. Tästä syystä kesämaja-alueet ovat edelleen ulkonäöltään sangen yhtenäisiä, vaikka toki esimerkiksi maalien väreillä voi leikitellä.

Vaikka kesämajat oli tarkoitettu vain lomaviettoon, 1940-luvun asuntopulan kurimuksessa moni asettautui asumaan niihin pysyvästi kielloista huolimatta. Se aiheutti monia vaaratilanteita, sillä eristämättömät mökit olivat liian kylmiä talviasumiseen. Niinpä erilaiset kamiinaviritykset saattoivat sytyttää lautamökin liekkeihin.

Kukin ammattikunta lomaili omalla alueellaan

Kivinokan ohella kesämajoja nousi myös muualle pääkaupunkiseudulle, kuten Lauttasaareen ja Varsasaareen. Moni alueista oli tarkoitettu tietyn yhdistyksen tai ammattikunnan jäsenille. Esimerkiksi posteljoonit lomailivat Kivinokassa, kun taas poliisit, linja-autonkuljettajat ja sotainvalidit perheineen nauttivat suven suloisuudesta Lauttasaaressa.

Nykyään suuri osa tällaisista säännöistä on purettu ja kesämajan voi lunastaa, vaikkei kuuluisi tiettyyn ammattikuntaan. Osaa säännöistä on kuitenkin vaalittu, ja niinpä kesämajan omistaminen voi edellyttää Helsingissä asumista.

Kesämaja-alueiden ohella kaupunkeihin nousi myös siirtolapuutarhoja pikkumökkeineen. Niiden tarkoitus oli alusta asti pyhitetty hyötykasvien ja kukkien hoitamiselle – ei pelkälle nauttimiselle.

Mitä kaikkea retkiviikonloppuun entisaikaan sitten kuului? 1900-luvun alussa esimerkiksi Kivinokkaan matkattiin työväen keskittymänä tunnetun Hakaniemen Säästöpankinrannasta suurilla soutuveneillä, jotka lähtivät matkaan tehtaiden sulkeuduttua. Soutamisen ohessa saatettiin pitää palopuheita ja laulaa vallankumoushenkisiä lauluja.

1920-luvulla soutuveneet vaihtuivat höyrylaivoihin ja moottoriveneisiin. Jälkimmäiset pitivät usein niin kovaa ääntä, ettei vallankumouslaulujen esittämisestä enää tullut mitään. Osalla oli toki oma soutuvene. Nämä onnekkaat hyödynsivät sitä usein siten, että he kävivät viikolla töissä leirintäalueelta käsin.

Paikan päällä keskityttiin useimmiten yhteisöllisesti tervehenkisiin harrastuksiin. Työväen urheiluseurat kihisivät tuolloin voimissaan, ja niinpä varsinkin lapsille ja nuorille oli tarjolla erilaisia urheilukilpailuja. Saaren pussijuoksumestaruuden voitto olikin kova juttu!

Loppukesästä huvi vaihtui usein työhön, kun koko perhe etsi metsästä marjoja ja sieniä säilöttäväksi muuten niukan ravinnon lisukkeeksi. Koska retkeilijöitä oli paljon, jouduttiin sadosta välillä liki kilpailemaan, jotta oman sieni- tai marjasangon sai täyteen.

Lue myös: Puolukka-Aimo on poiminut jo 2500 ämpärillistä marjoja

Dallapé tanssitti Kivinokassa jatsin tahtiin

Vaikka raittiusseurat, kuten Lammassaareen kesämajayhteisön perustanut Koitto, olivat aktiivisesti toiminnassa mukana, ei virkistysalueilla silti aina vietetty niin siivoa elämää. Moni mies ujutti taskumatillisen kirkasta povitaskuun antamaan rohkeutta esimerkiksi tansseihin suunnatessa.

Jarl Hemmerin Kivinokkaan sijoittuvassa novellissa Den blå veckan (1928) humalaansa pois nukkunut nuori mies myöhästyy yhteiskuljetuksesta ja jää leirintäalueelle koko viikoksi. Nuorukainen päätyy salaiseen suhteeseen Siirin kanssa, joka elää intohimottomassa avioliitossa vanhemman miehen kanssa.

Traaginen rakkaustarina siirtyi Matti Kassilan ohjaamana valkokankaalle nimellä Sininen viikko (1954). Elokuvaa ei kuitenkaan kuvattu Kivinokassa vaan Bromarvissa Länsi-Uudellamaalla, sillä sittemmin Kivinokkaan kohonneet lautamökit poikkesivat alkuperäisen tarinan telttakylästä.

Nuorille tanssit ja toisten kohtaaminen edustivat virkistysalueviikonlopun tärkeintä antia. Monella alueella oli tanssilava, toisinaan hyvinkin komea, kuten Lammassaaressa arkkitehti Vilho Penttilän suunnittelema, vuonna 1905 rakennettu Pohjolan Pirtti. Se säilytti asemansa yhtenä Helsingin suosituimmista tanssilavoista 1960-luvun loppuun asti, jolloin tanssilavakulttuuri alkoi hiipua uusien musiikkimuotien virratessa Suomeen.

Virkistysalueilla syntyi myös täysin uutta kulttuuria. Tunnetuin esimerkki on haitarijatsiyhtye Dallapé, joka perustettiin Kivinokassa tahdittamaan sen tansseja vuonna 1925. Yhtyeen jäsenistä eli Georg Malmsténista, Kauko Käyhköstä ja Vili Vesterisestä sukeutui ajan myötä Suomen suosituimpia kevyen musiikin esittäjiä. Kivinokassa voi yhä ihailla muistolaattaa, joka kunnioittaa Dallapén muistoa.

Kesämajoista on tullut tämän päivän citymökkejä

Kesämaja-alueet ovat usein olleet uhattuina ja jäämässä uusien asuinrakennusten alle. On vaatinut kansanliikettä, kuten tapahtui Kivinokassa, jotta ne on saatu suojeltua. Toisaalta usein alueet on suojattu jo perustamishetkenään. Esimerkiksi Varsasaari päätyi Helsingin kaupungille testamenttilahjoituksen myötä. Sen ehtona oli, että saari tulee säilyttää virkistysalueena eikä sinne saa rakentaa asuintaloja.

Se harmittanee ahneimpia, sillä saari sijaitsee Espoon Westendin edustalla, joka kuuluu pääkaupunkiseudun kalleimpiin asuinalueisiin.

Nykyään kesämajakulttuuri voi hyvin. Majat ovat haluttuja, ja hyväkuntoisimmista voi joutua pulittamaan miltei 100 000 euroa. Niinpä kesämajakulttuuri on jo erkaantunut kauas alkulähteiltään.

Nyt kyse on urbaanista citymökistä, jonne pääsee helposti julkisilla kulkuvälineillä.

Lähteet: Viikki. Helsingin Vanhankaupunginlahden historiaa ja luontoa. Tammi 2000. Kivinokka, kesäinen keidas. Kivinokkalaiset ry:n 70-vuotishistoriikki 2001.

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 12/2024.