Lehmä on ollut paljon muutakin kuin kotieläin – kokosimme lukijoiden hersyvät muistot navetasta ja pellolta
Kun suomalaisia pyydettiin osallistumaan kilpailuun ja kertomaan tarinoita lehmistä, vastauksia tuli lähes 3000. Myös Kotilieden lukijat innostuivat muistelemaan lehmiään. Tutkijakin todistaa, että lehmä on ollut paljon muutakin kuin kotieläin.
Mummolla oli lehmä, jonka nimi oli Almuke. Se oli selkeästi mummon lehmä, eikä päästänyt ketään muita lähelleen. Kun mummo joutui sairaalaan, piti keksiä, miten Almuke saadaan lypsettyä. Onneksi äitini osasi lypsää. Hän puki mummoni navettatakin päälleen ja pääsi rapsuttamaan Almuketta. Lasten piti olla tuppisuuna, ettei lehmä pelästynyt. Kaikkia jännitti, myös äitiä.
Näin lapsuutensa jännittävää hetkeä navetassa muistelee Kotilieden lukija, joka vastasi kyselyyn, kun pyysimme teitä kertomaan lehmiin liittyviä muistojanne. Niitä kertyi lähes 200 ja niissä kaikissa näkyy, että lehmät synnyttävät lähellään elävissä ihmisissä suuria tunteita.
Eräs 1950-luvulla lapsuuttaan viettänyt lukija muistelee ihaniksi luonnehtimiaan Nuppua, Pulmua ja Leikkiannikkia.
”Parasta kesässä oli olla paimenessa. Vaikka koti melkein näkyi, tuntui kuin olisi ollut eri maailmassa vapaana olleiden lehmien kanssa ahon laidassa. Sitten äiti sairastui ja lehmistä piti luopua. Itku tuli!”
Ei auta, sano nauta -kirjoituskilpailuun lähetettiin lähes 3000 tarinaa
Akatemiatutkija Taija Kaarlenkaski Itä-Suomen yliopistosta tutki väitöskirjassaan suomalaisten suhdetta lehmiin ja huomasi sen olevan hyvin lämmin.
”Tätä selittää varmasti se, että Suomi on vasta niin hiljattain kaupungistunut. Monella on juuret maaseudulla ja muistoja kotitilan, mummolan tai naapurin lehmistä”, hän sanoo.
Itsekin 14-vuotiaaksi karjatilalla kasvanut Kaarlenkaski ajattelee, että lapsuusmuistoilla on myös taipumus nostalgisoitua.
”Itsekin olen vasta nyt aikuisena osannut ajatella, miten omassa lapsuudessani 1980-luvulla vanhemmillani oli aivan järkyttävä määrä työtä. Siihen aikaan ei vielä käytetty kovastikaan koneita lypsykonetta lukuunottamatta”, hän miettii.
Kaarlenkaski kävi tutkimuksessaan läpi Suomalaisen kirjallisuuden seuran ja Maaseudun sivistysliiton keräämiä lehmiä käsitteleviä kirjoituksia. Niitä kertyi vuonna vuonna 2004 järjestettyyn Ei auta sano nauta -kirjoituskilpailuun lähes 3 000.
© Otavamedia
Moni emäntä on itkenyt itkunsa lehmän lämmintä kylkeä vasten
Näissä kirjoituksissa ja Kotilieden lukijoiden tuoreissa muistoissa lehmät ovat tunteellisia ja persoonallisia otuksia, joilla kaikilla on omanlaisensa luonne. Laumasta nousee esiin muita tärkeämpi, oma lempilehmä.
Oli esimerkiksi ruskea ja sarveton Mellilä, joka oli omistajansa mukaan oikea lempeyden symboli. Lempeä Lumikki kulki mielellään kylkimyyryä Tähti-nimisen hevosen kanssa. Nuorella Kukalla oli vahva temperamentti, mutta kun sen kylkeä vasten nyyhkytti, se kääntyi katsomaan nyyhkyttäjää kohti lempeästi.
Erään lukijan kymmenvuotiaana kumminlahjaksi saama lehmä nimettiin Omenaksi. Se seurasi omistajansa mukana myöhemmin myös anoppilaan, missä se sai useiden lehmien navetassa erikoiskohtelun ja seurasi omistajansa liikkeitä tarkasti.
”Todellakin sain itkeä ikäväni monet kerrat Omenan kyljessä.”
Eivätkä lehmät ole olleet tärkeitä ainoastaan maaseudun ihmisille. Moni kaupunkilainen muistelee maalla kohtaamiaan eläimiä mielellään.
”Itse olen kaupunkilainen, mutta anoppilassa oli lehmiä. Joskus hain niitä kesäisin iltalypsylle pellolta navettaan pitkin metsäpolkua. Kiltisti ne seurasivat vierastakin.”
Teini-ikäiset kaverit naureskelivat, kun kertoi osaavansa lypsää ja viettäneensä kesän navettahommissa.
”Ei sitä oikein tajunnut, että lehmät eivät kuuluneet kaikkien lasten normaaliin kesänviettoon.”
Ihmiset kokevat, että lehmä on ymmärtänyt heidän tunteitaan
Lehmiä on kosketeltu, rapsuteltu, taputeltu, silitelty, harjattu ja halattu. Monen muistelijan mieleen on jäänyt lehmän karhea kieli ja pienen vasikan sormia imevä suu.
”Se ihana lämmin ja pehmeä turpa – tunnen sen kädessäni vielä 50 vuoden jälkeen.”
”Isän systerillä oli maatila Kauhajoella. Navetan karsinassa olivat vasikat Batmann ja Robin. Kun rapsutin toista niin toinen pukkasi kylkeen turvallaan, minua kanssa.”
Ihmiset myös kokevat, että lehmä ymmärtää ihmistä.
Nimimerkki Kati muistelee hetkeä laidunpellolla, joka sijaitsi kilometrin päässä kotoa. Pieni tyttö pantiin viemään lehmiä laitumelle, mutta ne eivät sillä kertaa meinanneet mennä, vaan juoksentelivat ympäri metsää.
”Lopulta kävin istumaan kivelle ja melkein itkin. Silloin lehmät tulivatkin metsästä ja kulkivat nätisti laitumelle. Ne ymmärsivät lapsen mielipahan”, hän kirjoittaa.
Maatalous tehostui niin, että 1960-luvulla puhuttiin jo voivuorista
Lehmä on ollut tärkeä eläin myös Suomen taloudelle. Kaarlenkasken mukaan lehmiä pidettiin ennen muinoin lähinnä lannan takia, mutta viimeistään 1800-luvun nälkävuodet osoittivat, ettei pelkästään viljan viljelyyn perustunut maatalous ollut kovin varma ruuan ja tulonlähde.
Sotien jälkeen, kun Karjalasta lehmineen paenneille evakoille järjestettiin elintilaa, Suomeen syntyi lukemattomia uusia pientiloja ja karjataloutta tuettiin voimakkaasti. 1960-luvulla puhuttiinkin jo ylituotannosta ja voivuorista.
”Meillä soitettiin lehmille musiikkia radiosta, niin maitoa herui enemmän. Siitä on yli 70 vuotta”, nimimerkki Mummeli muistelee.
Kaarlenkaski huomauttaa, että lehmä oli pitkään leimallisesti naisten hoidokki. Koska hevonen auttoi raskaissa töissä, siitä huolehti mies.
Lehmät eivät kuitenkaan olleet lemmikkejä, vaan tuotantoeläimiä
Vaikka lehmät ovat olleet tärkeitä, ne eivät kuitenkaan ole olleet lemmikkejä, vaan tuotantoeläimiä. Siksi niistä on pitänyt aika ajoin luopua, ja se onkin ollut usein surun paikka. Eräs 1970-luvulla äidin apuna navetassa ollut nainen muistaa erityisesti äitinsä lauhkean lempilehmän Kaisan, joka sairastui ja joutui teuraaksi.
”Se oli surullinen päivä ja kaikki itkimme, kun jouduimme hyvästelemään Kaisan.”
Maatalon tyttö kuvailee lehmiä kauniiksi ja kilteiksi eläimiksi.
”En syö lihaa, koska ajatukseni ovat heidän kauniissa silmissään. Enhän minä voi heitä ruokalautasella katsella”, hän kirjoittaa.
Lehmiä seuraamalla lapset ovat tutustuneet elämän ihmeisiin
Lapsille oli varattu lehmien hoitamisessa omat puuhansa. Näihin kuului lehmien vieminen ja hakeminen kesälaitumelta sekä hyttysten ja paarmojen hätistely.
”Hyvän sään aikaan lehmät lypsettiin laitumella. Silloin tehtiin lehmitulet. Se oli semmonen kevyistä leppäpuista tehty pieni nuotio, josta tuli paljon savua. Se esti pörriäisten tulemisen lehmiä kiusaamaan.”
”Meillä oli lehtipuun oksia, joilla hosuimme kärpäsiä ja paarmoja sekä lehmän että lypsijän kimpusta pois. Ne ovat mukavia muistoja.”
Lehmien parissa pienet ihmiset saivat tutustua myös syntymän ihmeeseen. Yksi muistaa valvoneensa lehmän synnytyksen hetkeä, kun talon väki oli heinätöissä pellolla. Kun synnytyksen aika tuli, anoppi riensi auttamaan lehmää vetämällä komean sonnipojan maailmaan.
Toinen lukija pääsi mukaan, kun lehmä vietiin sonnille astuttavaksi.
”Näin sen, mitä siinä tapahtui. Se oli minusta luonnollista.”
Yksi lukija kertoo kasvaneensa navetassa. Kun aikuiset lypsivät, hänet pantiin vasikoiden tyhjään karsinaan.
”Kerran, 1960-luvun alussa kävellessäni syöttöpöydällä, lehmä nosti minut punaisten kurahousujeni lenkeistä sarviinsa. Siitäkin selvisin karjakon ja itseni säikähdyksellä.”
Lehmät ovat kadonneet maisemasta
Kaikki nekään, joiden kotona lehmiä oli, eivät koskaan itse halunneet oppia lypsämään, mutta lehmillä on kuitenkin oma paikkansa muistoissa.
”Lehmien pitoon liittyi olennaisesti heinän teko. Kesäpäivät hikoiltiin heinäpellolla, välillä käytiin uimassa. Elämä oli silloin aika mukavaa.”
Tansseista kotiin tullut lukija muistelee, että joku näppärä nuori tai vanhempikin konkari onnistui toisinaan tekemään laitumen aitaan eläimen mentävän aukon ja niin lehmät olivat kylätiellä vastassa kotiin palaajaa.
Lehmät ovat kuuluneet suomalaiseen maisemaan. Mökkeilevä lukija kertoo tykänneensä aina lehmistä, vaikka sellaista ei ole kotona koskaan ollut. Onneksi naapurissa on.
”Ne juttelevat minulle ja minä juttelen heille. Mökillä olon tekee kodikkaaksi lehmien läsnäolo piha-aidan takana.”
Moni suree sitä, ettei lapsuuden ja nuoruuden maailma enää ole kuin omissa muistoissa ja mielikuvissa. Suurten navettojen lehmät eivät välttämättä pääse ulos kertaakaan elämänsä aikana.
Yksi lukija muistelee lapsuuttaan, jolloin lehmät saivat vielä olla ja elää kuin lehmät.
”Nykyisin niistä on tullut tuotantolaitoksia.”
Lue myös Seura.fi: Unelma alkoi yhdestä lehmästä – Nyt nuoren Jasperin pihassa on jo 21 kyyttöä: ”Minun on aina ollut helpompi olla eläinten kuin ihmisten kanssa.”
Juttu on julkaistu Kotiliedessä 18/2023.
Kommentoi
Kommentoi juttua: Lehmä on ollut paljon muutakin kuin kotieläin – kokosimme lukijoiden hersyvät muistot navetasta ja pellolta