Kaukokaipuuta tihkuvat iskelmät tarjosivat aikoinaan nojatuolimatkoja kuulijoille – nykyihmistä sanoitukset kummastuttavat
Kaukokaipuu muihin maanosiin kukki ennen sadoissa iskelmissä. Niissä elettiin alkuasukaselämää, ja naisilla oli vaara tulla kaapatuiksi haaremiin.
Taiskan Mombasa on hittisuosikki 1970-luvulta: ”Jäi Mombasaan vain päivä elämää. Ja elämään nyt Mombasa vain jää. Kuuman kostean minä tunsin Mombasan ja meren, taivaan Afrikan.”
Mies kantaa Taiskan aaltoihin, ja leopardi huutaa yössä. Kappale sijoittuu Keniaan. Laulajan mukaan sanoittaja Jyrki Lindström siirsi Mombasaan oman kokemuksensa paikasta.
Näin ei todellakaan ollut 1930–50-luvuilla, jolloin eksoottisista maista tehtiin Suomessa valtavasti iskelmiä mitä ihmeellisimmän mielikuvituksen varassa.
”En usko, että yksikään suomalainen tekstinikkari oli käynyt Havaijilla. Kuitenkin Havaiji-kappaleita oli yli 70”, sanoo Yleisradion toimittaja Harto Hänninen.
”Havaiji on iskelmissä palmujen huojuntaa ja paratiisia. Kaislahameet ja hulahula mainitaan, mutta ne ovat ainoat kulttuuriset viitteet. Havaijin asukkaat ovat kaislahameissa tanssivia naisia rannalla. He eivät tee biiseissä mitään muuta.”
Hännisellä on podcast Iskelmien maantiede. Se on ajankohtainen uudelleenarviointi vanhan viihteen arvoista.
© Otavamedia
Villit rummuttavat
Sotaa edeltävän ajan iskelmien perusteella luulisi, ettei Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa ollut kaupunkeja ollenkaan.
Afrikka-laulut viljelivät säännöistä vapaata alkuasukaselämäntapaa. Laulujen rasistinen maailmankuva on vahingollinen, toteaa Hänninen.
”Iskelmien Afrikka on valtava viidakko, jossa stereotyyppiset villi-ihmiset rummuttavat ja kommunikoivat yksinkertaisilla kielillään: Bingo-bango-bongo, Daiga-daiga-duu, Bulu-bulu-bulu”, Hänninen sivaltaa sarjansa oheisartikkelissa.
Daiga daiga duu on Reino Helismaan hittiralli, jossa ihmisten lisäksi apinat ja papukaijat käyttävät samaa ihmeen toisteista kieltä. Vanha Bingo Bango Bongo nousi uudelleen pinnalle Hullujussin parodiaversiona.
”Bingo Bango Bongo, aina rakas ompi Kongo. Täällä viihdyn mä vaan. Muitten riemun tähden täältä poies minä lähden tuskin milloinkaan. En kaipaa paitaa, patjaa, kenkää, sukkaa. Harmaat ne on. Ompi houkutukset turhaa, mä tänne jään.”
Ajattelemattomimmillaan sanoittaja laittoi laulussa merimiehen panemaan paksuksi ihmissyöjäheimon kuningattaren ja luistamaan maisemista. Laulu on Usko Kempin kynäilemä Merkillinen juttu 1930-luvulta.
Nojatuolimatkoja
Harto Hänninen on käynyt Iskelmien maantieteessä läpi Afrikan, Lähi-idän ja Kaukoidän. Loogista olisi jatkaa Etelä-Amerikkaan, mutta Hänninen ei ole vielä päättänyt jatkosta.
”Sanoittajat ovat koristelleet lauluja termeillä, joilla ne sidotaan tiettyyn paikkaan. Intiassa siihen liittyvät kobrat, huilut ja maharadjat, Japanissa geishat”, Hänninen sanoo.
Kuuntelijoilta tulee tunnustuksia: vaikka osaa jopa laulaa mukana, ei tuttujen sanojen sisältöä ole silti tullut koskaan todella ajateltua. Matka iskelmiin on muuttanut myös Hännisen omaa ajattelua.
”Kuuntelin eksotisoivia lauluja alun perin paljon camp-mielessä: ovatpas hullunkurisia. Sen jälkeen tuli vaihe, jossa nousi suuttumus ja myötähäpeän puna monien tekstien suhteen. Miten olen voinut kuunnella näitä niin neutraalisti!”
Suomenkin väestö on muuttunut monikulttuuriseksi, miksi siis loukata? Syyllisyyden potemista Hänninen ei kuitenkaan vaadi kuulijoilta.
”Laulut ovat nojatuolimatkoja. Ihmisillä on taipumus haaveilla kaukaisista paikoista. Eksotisoinnin päämäärä oli tuottaa sellaista mielihyvää, jota oma arki ei tarjonnut.”
Dallapé esiintyi fetsit päässä, ja heillä oli orientaalinen setti keikoillaan. Brita Koivunen taas kiersi lavoja haareminaiseksi pukeutuneena.
Tytöt kirsikankukkia
Harto Hännisen oma lempikappale eksotismin asteikolta sijoittuu Japaniin. Se on Vieno Kekkosen Sakura no hana 1950-luvulta.
”Vaikka laulu on jälleen yksin jätetyn japanilaisen naisen tarina, tekstin nokkeluus ja myös koskettavuus on aina kutkuttanut minua.”
Japani-iskelmien henkilönä oli lähes aina yksin jätetty japanitar. Sakura no hana merkitsee kirsikan kukkaa. Helismaan sanoitus kuuluu:
”Pienen hetken hehkuu kukka kirsikan. Pienen hetken hehkuu kukka kaunis kirsikan, kunnes tuuli riipii kukan valkean. Kukan lailla kuihtui myöskin neitonen. Kukan lailla kuihtui myöskin hento neitonen. Huojuu kaisla lammen hiljaa laulaen: Sakura no hana, sakura no hana, kukka kirsikan.”
Madame Butterfly -ooppera oli jo aikaisemmin yleistyttänyt myytin länsimaisen miehen hylkäämästä japanittaresta.
”Aiheen juuret ovat hirveän julmat. Ne liittyvät todelliseen käytäntöön. Länsimaisilla miehillä, joilla oli 1800–1900-lukujen taitteessa asemapaikka Japanissa, oli oikeus ottaa niin kutsuttu perhosvaimo eli nuori japanitar”, Hänninen taustoittaa.
Tuskansa kätkevästä, yksin jääneestä geishasta kertoo myös Brita Koivusen Sukiyaki, Saukin sanoin. Sukiyaki tarkoittaa lihapataa, mikä tässä yhteydessä on tietysti absurdia. Eri maihin liittyvien kömmähdysten lista olisi pitkä.
Kestomoka oli, että maanosasta riippumatta oudot kansat soittelivat iskelmissä banjoa. Eläimetkin tuppasivat menemään sekaisin. Metro-tyttöjen viisussa Aba-daba viidakkoromantiikkaa löivät kättä niin Kongon simpanssi kuin kaakkoisaasialaisen Borneon oranki.
Eroottinen vaaran tunne
Eksotisoivissa iskelmissä oli kaksi suosikkikohdetta hiukan lähempääkin; Turkki ja Unkari.
Vetävä Turkki-kappale on Istanbul, jonka Olavi Virta lauloi. Kipale tarttui maailmanpoliittisesti erikoiseen aiheeseen, siihen kun presidentti Kemal Atatürk lanseerasi Konstantinopolille uuden nimen Istanbul.
”Amerikkalaisessa alkuperäisversiossa leikitellään nimenvaihdoksella: jos sovit treffit tytön kanssa Konstantinopoliin, niin hänpäs odottaakin Istanbulissa. Suomeksi taas kerrotaan kaupungin historiaa, mikä ei ole iskelmälle tyypillinen tarinamuotti.”
Laulussa kerrotaan myös Turkin länsimaistamisesta: ”Neito kaunis Konstantinopolissa enää illoin ei tanssi haaremissa, hällä paikka on pikkubaletissa Cabarét-kahvilan.”
”Turkkilaiseen kulttuuriin suhtauduttiin uteliaasti. Toki eroottinen vaaran tunne liittyi lauluihin. Niiden mukaan milloin tahansa nainen saattoi tulla kaapatuksi haaremiin. Siellä oli laulujen mukaan vain ryöstettyjä naisia”, Hänninen kertoo.
Unkari-lauluista tunnetuin on Usko Kempin Tulipunaruusut, joka on 1930-luvulta, mutta keikkuu yhteislauluiltojen vakiona. Mielellään maalailtiin sukulaiskansan meitä tulisempaa temperamenttia:
”Niin kuin virran nielee meri, kuohuu luonas kuuma veri, Rozi, pustan tyttö tulinen! Heijaa, ruusut tulipunaiset sua varten vain on kukkineet!”
Lue myös Seura.fi: Katri Helena: ”En voisi jäädä menneille vuosikymmenille roikkumaan”
Leimoja passiin!
Laulelmien sävy muuttui 1960-luvulla. Suomalaisilla alkoi olla ensi käden kokemuksia vieraista kulttuureista. Juha Vainio ja Vexi Salmi sanoittivat ryppään kappaleita aurinkorannoilla, lähinnä Espanjassa, grillautuvista härmäläisturisteista.
Nyt syntyi iskelmiä myös naisten matkakokemuksista. Marion ikuisti levylle El Bimbon. Kyseinen herra on San Juanin Don Juan. Pertti Reposen sanoittama kappale ilmestyi samana turismihittien yllätysvuotena 1975 kuin Taiskan Mombasa.
Ei eskapismi täysin tyssännyt rockissakaan. Dingo kajautti: Rio ohoi. Samassa suunnassa kaahaili Sleepy Sleepers.
Viime vuoden hitissä, Bessin Ram pam pamissa, tutustuttiin nykyhetken reissunaiseen, joka on valmis hyppäämään spontaanisti yölennoille:
”Anna mä meen tekee leimoja passiin.”
Lähteitä: Harto Hänninen: Iskelmien maan-tiede (Yle Areena); Jukka Lindfors: Bulu bulu bulu teoksessa Suomi soi 1 (Tammi 2004).
Juttu on julkaistu Kotiliedessä 15/2023.
Kommentoi
Kommentoi juttua: Kaukokaipuuta tihkuvat iskelmät tarjosivat aikoinaan nojatuolimatkoja kuulijoille – nykyihmistä sanoitukset kummastuttavat