”Uimakoulusta on vieläkin hyytävät muistikuvat” – menneiden vuosien uimaopetus jätti monille traumoja
Muistatko lapsuuden uimakoulun, kun hytisit rannalla tai nautit äidintekemiä eväitä auringonpaisteessa? Niin moni muukin. Uimakouluissa on käyty jo 1800-luvun lopulta lähtien.
Miehillä on kuvassa lehväseppeleet ja vyötäisillä valkoiset nauhat. Lisäksi on pelkät uimahousut, mutta ilmeet kertovat, että tilaisuus on arvokas. Kuva on otettu 1890 ja siinä poseeraavat tuoreet uimamaisterit.
Tuohon aikaan uimamaisterit oli helppo laskea. Uinti oli alkanut Suomessa kiinnostaa vasta 10 vuotta aiemmin. Ensimmäinen uimaseura Aura Simsällskapet perustettiin Turkuun 1881. Pari vuotta myöhemmin Helsingfors Simaktiebolag aloitti uimaopetuksen Helsingissä.
Ensimmäiset uimakandidaatit ja -maisterit seppelöitiin Katajanokan uimalaitoksella 1884.
Hukkumiset olivat yleisiä
Suomalaisten uimataito oli 1800–1900-lukujen vaihteessa surkea. Vaikka merenrantaa ja järviä riitti, vain joka kymmenes osasi uida.
Kehnon uimataidon takia hukkumiskuolemat olivat surullisen yleisiä. Kun nykyisin hukkuu vuosittain noin 150 ihmistä, tuolloin hukkuneita oli satoja. Uimataidon kehittämisen puolesta puhui sekin, että liikunnan opittiin edistävän terveyttä.
Ajatus merestä oli muutenkin muuttumassa. Sitä ei nähty enää pelkästään pelottavana ja vaarallisena, vaan myös terveyttä edistävänä. Äveriäät viettivät aikaa muodikkaissa merikylpylöissä, vaikkei niissä varsinaisesti uitukaan.
Upea Ursinin uimala oli uinnin kehto
Vuonna 1887 Helsingin Merisatamaan aukesi uusi upea Ursinin uimala. Se oli ajan tavan mukaan puurakenteinen ja siinä oli pukukopit, altaat, hyppytorit ja katsomot. Uiminen oli maksullista, ja naisille ja miehille oli omat puolensa.
Uimalaa alkoi pyörittää samana vuonna perustettu uimaseura Helsingfors Simsällskap, jonka perusajatuksena oli levittää uima- ja hengenpelastustaitoa. Kilpailujakin järjestettiin, mutta ne nähtiin enemmänkin huvina, joilla saatiin katsojia uimanäytöksiin.
Ursinin uimalasta tuli suomalaisen uinnin kehto, josta käsin uimataitoa markkinoitiin muuallekin Suomeen. Uimaseuroja perustettiin ja uimaloita nousi eri puolille maata 1900-luvun alussa.
Uimakoulut olivat tärkeä osa seurojen toimintaa ja niitä tukivat myös kaupungit. Helsinki sitoi rahoituksensa uimakoulutoimintaan. Uimaseurojen tuli järjestää kesän kaupungissa viettäville kansa- ja alkeiskoululaisille maksutonta uintia ja uinnin opetusta.
Pää edellä veteen, vai sittenkin jalat edellä?
Uimakoulut olivat varsin suosittuja. Esimerkiksi 1916 perustetun Helsingin Uimareiden uimakoulussa Humallahden uimalaitoksella kävi kesällä 1919 yli 950 oppilasta.
Uimakoulut pidettiin ulkona luonnonvesissä, sillä uimahalleja tai maauimaloita ei ollut. Ensimmäinen uimahalli saatiin 1928 Helsingin Yrjönkadulle.
Alkuaikojen uimaopettajat olivat useimmiten uimamaistereita. Uintiliikkeitä harjoiteltiin ensin kuivalla maalla, ennen kuin siirryttiin veteen. Niin kehotettiin uimaopettajien tueksi julkaistuissa oppaissa.
Ajan myötä opetukseen tuli joitakin muutoksia. Kun 1870-luvulla neuvottiin, ettei veteen koskaan saanut hypätä jalat edellä, 1900-luvulla veteen jo kehotettiin hyppäämään jalat edellä, jos veden syvyys ja pohjan laatu olivat tuntemattomia.
Uimataitoa kaikille, myös tytöille
Uinnista tuli yhä suositumpaa, ja uimaohjaajia alkoivat kouluttaa myös monet kansalaisjärjestöt, kuten Mannerheimin lastensuojeluliitto. Aluksi uimaopetusta koordinoi vuona 1906 perustettu Uimaliitto, mutta kun kilpauinti alkoi yleistyä, uimaopetukselle päätettiin perustaa oma liittonsa.
Vuonna 1956 perustetun Suomen Uimaopetus- ja Hengenpelastusliiton tehtäväksi tuli yhtenäistää eri tahojen antamaa opetusta ja kehittää koko kansan uimataitoa. Työsarkaa riitti, sillä uimataitoa ei edelleenkään pidetty kaikkialla kovin tärkeänä eikä sitä tyrkytetty varsinkaan tytöille, joiden apua tarvittiin kotona.
Hytinää hyisellä rannalla
Olosuhteet 1950- ja 1960-lukujen uimakouluissa eivät välttämättä olleet kaksiset.
”Kävin uimakoulua 1950-luvun alussa Espoon Laaksolahdessa Pitkäjärven rannalla olevassa uimalassa. Uimala tarkoitti kahta laituria. Rannalla hökkeli pukukoppina. Muuten luonnontilainen kallioinen ranta”, kertoo eräs Kotilieden lukija.
Myös sää saattoi koetella. 1960-luvun alussa Helsingin Uunisaaressa uimakoulua käynyt muistelee kokemustaan näin:
”Sää oli meren rannalla kylmä, merivesi hädin tuskin 10–12 astetta. Uimakoulusta on vieläkin hyytävät muistikuvat.”
Ryhmät olivat suuria. Uimakouluun saattoi osallistua kymmeniä lapsia, jotka tulivat rannalle kävellen, pyörillä tai bussilla. Leikki kuului jo tuolloin uimakouluun.
”Parhaiten mieleen ovat jääneet leikit rannalla, täti Monika ynnä muut, ja eväiden syöminen! Uitiin toki paljon, mutta mieleen ei ole jäänyt yksityiskohtia, miten meitä opetettiin uimaan”, kertoo useana kesänä Heinolan Kylpylän uimarannalla uimakoulussa ollut.
Eväinä saattoi olla ruisleipää, keltaista Jaffaa tai vaikkapa Rymd-mehua. Monelle on jäänyt uimakoulusta mieleen ennen kaikkea tunnelma.
”En yhtään muista, kuka opetti. Vain se paineettomuus, hauskuus, aurinko ja turvallinen olo ovat jääneet mieleen, ja kaverit. Parhaimpia lapsuusmuistoja!”
Uimamaisterin vaatimukset olivat kovat
Uimamerkkejä saivat alkujaan vain uimakandidaatit ja -maisterit. Ryhmän paras saatettiin nimittää priimusmaisteriksi.
Uimamaisterin vaatimukset olivat alkujaan varsin kovat, samaa luokkaa kuin hengenpelastajilla nykyisin. 1900-luvun alun uimamaisterin piti uida 3 kilometriä rintauintia ja 1,5 kilometriä selkää ja sukeltaa 30 metriä. Lisäksi piti uida vaatteet päällä 1 350 metriä ja pelastettavan kanssa 75 metriä.
Maisterin taitoihin kuului myös talvivaatteista riisuutuminen vedessä. Haastetta lisäsi, että uimataito piti usein osoittaa viileissä vesissä.
1950-ja 1960-luvuilla uimamerkkijärjestelmää laajennettiin, ja siitä muodostui kannustin uimareille ja tärkeä tulonlähde Suomen Uimaopetus- ja Hengenpelastusliitolle.
”Joella oli uittopuomeja, joiden rajoissa sai kokeilla taitojaan. Ne olivat hyviä uintikohteita ja apuja varsinkin sukeltamiseen. Uintimerkkejä suoritettiin joka kesä kykyjen mukaan”, kertoo Kokemäenjoella uimakoulussa käynyt.
Roikotettiin rottinkirenkaassa
1970-luvulla suomalaisten uimataidossa otettiin iso harppaus, kun peruskoulu-uudistus toi uimisen koulujen opetussuunnitelmaan. Nyt kaikki lapset pääsivät osalliseksi uimaopetuksesta.
Onnekkaimmat pääsivät upouusiin uimahalleihin, joita oli noussut eri puolille maata. Uudet opetusmetodit sen sijaan jättivät monille traumoja.
”Meitä roikotettiin ns. rottingilla, joka oli pitkä rottinkinen varsi, jonka päässä oli lenkki. Se pujotettiin kainaloiden alle. Sitten uimakoulun opettaja kuljetti sinua rottingin päässä ja piti tehdä uintiliikkeitä. Uimaopettaja ei kertaakaan astunut itse veteen. Inhosin uimista koko kouluajan”, kertoo eräs 1970-luvulla uimahallissa koulun yhteydessä uimakoulua käynyt.
Samanlaista rottinkirengasta käytettiin myös rantauimakouluissa laiturilta käsin.
Toinen lukija muistelee, että uima-altaiden vahvat kemikaalit häiritsivät niin, ettei hän pystynyt keskittymään uimiseen.
”Sain voimakkaasta kloorivedestä allergiaoireita nilkkoihini. Altaaseen mentiin jalkojen puhdistusaltaan kautta, ja se oli liikaa atooppiselle iholleni.”
Nykyisin uimakouluja järjestetään kesät talvet. Rottingeista on luovuttu, vaikka niistä saattaa nähdä jäänteitä vanhojen uimahallien seinillä.
Luonnonvesistä sen sijaan ei ole luovuttu, sillä uimahalleja ei edelleenkään ole kaikkialla ja luonnonvesiin tottumisella on hyötynsä. Jos uimataito on hankittu vain uimahallissa, luonnonvesissä uiminen voi olla hätätilanteessa vaikeaa. Tänäkin kesänä tuhannet lapset siis oppivat uimaan rannoilla, aivan kuten vuosikymmeniä sitten.
Lähteitä: Suomen Uimaopetus- ja Hengenpelastusliitto; Riitta Vienola (pro gradu): Tie rantapelastajaksi; Helsingin kaupunginmuseon Nokea ja pilvenhattaroita – Helsinkiläisten ympäristö 1900-luvun vaihteessa.
Juttu on julkaistu Kotiliedessä 13/2024.
Kommentoi
Kommentoi juttua: ”Uimakoulusta on vieläkin hyytävät muistikuvat” – menneiden vuosien uimaopetus jätti monille traumoja