Nostalgia

Vielä sata vuotta sitten vanhapiika oli kertakaikkisen epäonnistunut ihminen – nainen ei ollut miehen tavoin täysivaltainen kansalainen, vaan isänsä tytär tai puolisonsa vaimo

Esa Pekarisen rillumarei-ajan sketsihahmo Impi Umpilampi kuvastaa aikaa, jolloin nainen oli naimaton, koska ei ollut kenties rumuuttaan tai laiskuuttaan päässyt naimisiin.

Pekka Puupää on tuttu hahmo useimmille suomalaisille, mutta muistatko Esa Pakarisen toisen sketsihahmon, neiti Impi Umpilammen? Hän oli hameeseen ja olkihattuun sonnustautunut parrakas vanhapiika, nainen, joka kiersi iltamissa esittämässä Reino Helismaan laatimia pikkutuhmia, rakkaudenkaipuisia lauluja.

1940-luvun Suomessa jo pelkästään naiseksi pukeutunut mies riitti virittämään nauruhermot. Impi Umpilammesta teki kuitenkin erityisen koomisen hänen voimakas flirttinsä. Esiintyessään hän keimaili ja iski silmää miespuolisille katsojille. Impi oli naimaton ikäneito, vanhapiika, jonka miehenkipeys oli silmiinpistävää.

Impi ei suinkaan ollut ainoa laatuaan, sillä kaikkihan me tiedämme, millaisia vanhatpiiat ovat.

Kun Ilse Niekka ja Päivi Petrelius alkoivat 1990-luvulla laatia tutkielmaa siitä, miten vanhojapiikoja kuvataan, he yllättyivät. Asiaa ei ollut juurikaan tutkittu, mutta mielikuvat olivat hyvin vahvat. He pyysivät ikätovereitaan Jyväskylän yliopistossa kertomaan, millaisia mielikuvia sana vanhapiika heissä herätti.

Vastausten perusteella vanhanpiian tunnistaa kireästä nutturasta ja harmaista vaatteista. Hän on ikävä ja katkeroitunut naisihminen, joka on jäänyt vaille elämän suurimpia iloja. Ikuisena neitsyenä hän asuu äitinsä tai korkeintaan kissansa kanssa.

Lue myös: Kotilieden ensimmäiseksi päätoimittajaksi valittiin nuori ja kokematon Alli, vaikka toimitukseen kuului kovan luokan voimanaisia – syynä sovinistinen laki.

Työssään Suomalainen vanhapiikuus Niekka ja Petrelius huomasivat, että tämä sama stereotyyppinen käsitys tuli läpi kaikkialta, elokuvista, lehdistä, tarinoista, jopa lastenlauluista.

Hyvä esimerkki on tunnettu rallatus Meksikon pikajuna, jossa rosvot ryöstävät junan ja uhkaavat viedä naiset piiloluolaan vuorten taakse. Junassa matkustava herra yrittää estää rosvojen aikeet, mutta silloin esiin nousee vanhapiika muuan kas, viisikymmenvuotias, joka hiljentää herran sanomalla: mitäs herra suutaan soittelee ja hääräilee, me tehdään niin kuin rosvot määräilee.

Niekka ja Petrelius löysivät myös lyhyitä kaskuja, kuten tarinan vanhastapiiasta, joka oli koko ikänsä kehuskellut sillä, ettei hänellä ollut koskaan yhtään miestä. Niinpä ystävät hakkauttivat hänen hautakiveensä sanat: palautetaan avaamattomana.

Ja sanontoja tähän tyyliin: Urkoksi kutsuttu mies nakkasi vararenkaan autoonsa ja lausahti: Olkoov varalla ninkuv vanhanpiian tissit.

Vielä reilut sata vuotta sitten vanhapiika oli kertakaikkisen epäonnistunut nainen

Myös yhteiskuntatieteilijä Arja Mäkinen havaitsi väitöskirjassaan Vanhojapiikoja ja vapaita naisia, että vanhapiika on onneton, hyödytön, epänaisellinen ja katkera, siis kertakaikkisen epäonnistunut nainen.

Nykyisessä sinkkukulttuurissa voi olla vaikea ymmärtää, mistä tällainen maine on peräisin. Tutkimus kuitenkin muistuttaa, ettei ole kulunut kuin reilut sata vuotta siitä, kun maataloudesta elävässä Suomessa naiset elivät miesten varassa ja ehdoilla.

Nainen ei ollut miehen tavoin täysivaltainen kansalainen, vaan isänsä tytär, puolisonsa vaimo tai leski. Yksinäisellä naisella ei ollut mahdollisuuksia elättää itseään, joten naimattomaksi jäätyään hän jäi asumaan joko kotitaloonsa tai sukulaistensa hoiviin. Näissä oloissa hänen ainoa elinkeinonsa oli piikominen.

Tämä oli tietysti kohtalo, jota pyrittiin kaikin keinoin välttämään. Jo Kantelettaressa todettiin, että jopa kuolema oli parempi vaihtoehto.

Vaimo otettiin, mies saatiin, joten naisen piti olla myös ahkera

Nuoresta tytöstä tuli talonpoikaisessa Suomessa vanhapiika suurin piirtein 24–25-vuotiaana. Jos ei siihen ikään ollut päässyt naimisiin, ei voinut kuljeskella enää nuortenkaan joukossa.

Elämä on tietysti monin verroin kirjavampaa kuin luutuneet käsitykset, mutta Niekan ja Petreliuksen selvityksen perusteella vanhaksipiiak-si saattoi jäädä, jos oli ruma, epänaisellinen, huolimaton, epäsiisti tai liian äänekäs ja ilakoiva. Vanhapiika kärsi ylipäänsä jostain sellaisesta ulkoisesta tai sisäisestä puutteesta, joka suorastaan karkotti miehet hänen ympäriltään.

Ulkoisen viehättävyyden lisäksi sulhasmarkkinoilla vaikuttivat taidot ja ahkeruus. Koska vaimo otettiin, mutta mies saatiin, Karjalassa poikamiehelle sanottiin: Ota puura ja punainen, se on terve ja tekevä.

Längelmäellä puolestaan päiviteltiin: Vanhapiika tosta tulee kunnei se osaa mitään tehlä.

Kahvipöydässä rouvat ottivat ensin, naimattomat vasta sen jälkeen

Arja Mäkinen muistuttaa, että ajalla, jolloin yhteiskunnassa ei ollut kunnallista vanhustenhoitoa tai sosiaaliturvaa, vanhemmat saattoivat pakottaa yhden tyttäristään pysymään naimattomana.

Joka tapauksessa vanhapiikuuteen liittyvän epäonnen vuoksi heitä piti jopa hiukan vältellä. Saattoihan heidän levittämänsä huono onni olla tarttuvaa.

Tästä syystä vanhatpiiat olivat oivallinen naurun ja pilkan kohde. Naimattomaksi jääneitä naisia pilkkasivat paitsi miehet, myös kunniallisesti avioon päässeet naiset.

Ajatus kulki Mäkisen mukaan jokseenkin niin, ettei seksuaalisesti kokematon ja miehistä mitään tietämätön ikäneito ollut yksi ”meistä naisista”, vaan jonkinlainen aikuisen hahmossa elänyt tyttö.

Vanhanpiian asemasta arvoasteikossa kertoi sekin, että kahvipöydässä rouvat ottivat ensin, naimattomat vasta heidän jälkeensä.

Karkauspäivänä vanhapiika kiipesi lasista vuorta villasukat jalassa

Naimattomiin naisiin on liitetty myös monenmoisia älyttömiä uskomuksia. Suomalaisen kirjallisuuden seuran keräämistä kertomuksista löytyy muun muassa kertomus tarina karkauspäivän synnystä. Sen mukaan piru antoi naisille oikeuden kosia vain karkauspäivänä, joka neljäs vuosi. Silloin miehet karkasivat vuorten taakse metsään, koska vanhatpiiat ryhtyivät kosimaan.

Toisessa tarinassa vanhojenpiikojen piti karkauspäivänä kiivetä kyöpelin lasista vuorta villasukat jalassa. Jos vanhapiika jäi lisäksi ”hiekkakontin kantajaksi”, piti hänen tanssia nuorimman sisarensa häissä sukkasillaan.

Uskomuksen mukaan vanhanpiian oli vaikea kuolla, koska hän ei ollut saanut miestä. Siksi kuolevaa vanhaapiikaa piti huitoa miesten housuilla, jotta kuoleminen helpottuisi.

Vanhojenpiikojen uskottiin myös kummittelevan, koska he olivat jääneet eläessään vaille äitiyttä ja seksiä.

Kateuskin heräsi, koska naimaton nainen pääsi töihin, kun tehtaita alkoi nousta

Toisaalta vanhoillepiioille saatettiin olla myös kateellisia, koska ajateltiin, että heidän elämänsä oli helpompaa kuin naineen naisen. Heillä ei ollut miestä ja mukuloita riesana, eikä heitä pakotettu muuttamaan puolison sukulaisten luokse, missä nuori miniä saattoi joutua lähes orjan osaan.

Naisten naimattomuus synnytti vilkasta yhteiskunnallista keskustelua erityisesti viime vuosisadan alussa, kun kaupunkeihin nousseet tehtaat alkoivat tarjota työpaikkoja ja tuloja myös perheettömille naisille.

Samaan aikaan syntynyt naisliike ärsytti niitä, joiden mielestä naisen paikka oli miehen rinnalla ja uusien veronmaksajien synnyttäjänä. Esimerkiksi kansallisfilosofi J. V. Snellman kutsui naimattomia naisia katkeriksi vanhoiksipiioiksi, jotka olivat epäonnistuneet luonnollisessa kutsumuksessaan.

Naisliikkeen näkyvä hahmo, Suomen ensimmäinen naisministeri Miina Sillanpää tokaisi puolestaan: ”Mikään ei voita vanhanpiian elämää. Menen nyt minne tahansa, eikä koskaan tarvitse ajatella sitä toista.”

Vaikka naimattomien keskinäisiä seksisuhteita pidettiin salavuoteutena eli rikoksena aina vuoteen 1948 asti, yksinäiset naiset kokivat myös ahdistelua.

Kansanedustaja Hedvig Gebhard ajoi voimakkaasti naisten katurauhaa. Hän teki eduskunnassa aloitteeseen, joka tähtäsi ahdistelijoiden rankaisemiseen sakoilla.

”Kuka tahansa herra tai työmies pitää oikeutenaan puhutella meitä kadulla, tunkeutua seuraamme, tarjota meille erotiikkaansa”, Gebhard julisti. Tämä koski eritoten naimattomia naisia.

1930-luvulla naimattomat saivat kantaakseen isommat verot

Joissain asioissa yhteiskunnan muutos myös suosi naimattomia. Työelämään siirtyneet naimattomat naiset vapautettiin miehen holhouksenalaisuudesta jo 1800-luvulla. Avioliiton solmineet naiset saivat oikeuden hallita itseään ja omaisuuttaan vasta vuoden 1929 avioliittolaissa.

Mutta kun talous kääntyi laman jälkeen nousuun, huomattiin, että naimattomuus yleistyy huolestuttavaa vauhtia. Niinpä perheettömille rätkäistiin 1935 ylimääräinen vero.

Tulojensa suuruudesta riippuen he maksoivat 3-6 prosenttiyksikköä korkeampaa veroa kuin perheelliset. Tämä vero pysyi voimassa aina vuoteen 1975 asti ja sai nimekseen tietysti vanhanpiianvero.

Lue myös Anna.fi: Ketkä ovat nykyajan vanhojapiikoja? Malin Lindroth, 53, on rakastunut ainakin 15 kertaa, mutta on yhä yksin.

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 11/2023.