Näyttelijä Sari Siikander, 59, ei koskaan nähnyt vanhempiensa lukevan kirjoja – työläistausta jätti jäljen, joka riipii itsetuntoa
Näyttelijä, ohjaaja Sari Siikanderin lapsuudenkoti Valkeakoskella oli lämmin, mutta kulttuuria siellä ei harrastettu. Opiskeluaikana hän teki listan kirjoista, jotka piti lukea, jotta tuntisi itsensä yhtä älykkääksi kuin muut.
Helsingin kaupunginteatterin kabinetista avautuu näkymä talviseen Tokoinrantaan. Näyttelijä, ohjaaja Sari Siikander heittää takkinsa naulakkoon, riisuu kengät ja pyöräyttää jalkoihinsa villasukat. On perjantai-ilta, takana Ilmasta rahaa -näytelmän harjoitukset ja edessä pian koittava mökkiviikonloppu ikiomassa rauhansatamassa Valkeakoskella.
Ilmasta rahaa on Sarin ensimmäinen ohjaustyö Helsingin kaupunginteatterin suurelle näyttämölle. Yhteiskunnan tukia väärin perustein pumppaava huijari joutuu siinä Kelan tarkastajan syyniin ja härdelli on valmis. Ennakkomainonnan mukaan kyseessä on räjähtävä naurupommi, joka tarjoaa nopeita juonenkäänteitä, yllättäviä väärinymmärryksiä ja kohtuullisen määrän ovien pauketta.
”Komedia on lempilajini ja farssi sen kuningas. On jännittävää päästä ohjaamaan sellaista suurelle näyttämölle. Se on myös huvittavaa, koska kun kerrankin pääsisin sinne mellastamaan, en käytä tilan tarjoamia mahdollisuuksia mitenkään hyväkseni”, Sari sanoo.
Farssi perustuu rytmiin ja siihen, että ihmisten välillä tapahtuu nopeita muutoksia, hän selittää. Farssi on kuin mylly, joka lähtee liikkeelle ja kysymys on koko ajan siitä, mikä voi mennä vielä enemmän pieleen.
”Suurella näyttämöllä sellainen voisi mennä helposti pingisotteluksi. Siksi päätimme lavastajan kanssa tehdä näytelmän keskelle lavaa niin eteen ja niin pieneksi kuin mahdollista. On jännä nähdä, miten se toimii.”
Rohkea ratkaisu, mutta niitä Sari on tehnyt ennenkin.
Lapsuudenkodin kirjahyllyssä oli pelkkä ensyklopedia
Sari on kulkenut pitkän matkan valkeakoskelaisesta työläiskodista pääkaupungin kulttuuripiirien keskiöön. Lapsuudenkoti oli lämmin ja turvallinen, mutta kulttuuria siellä ei juuri harrastettu. Sari ei esimerkiksi muista, että hän olisi koskaan nähnyt kummankaan vanhemmistaan lukevan kirjaa.
”Äiti luki Reginaa ja isä Jerry Cottoneita, mitään muuta kirjallisuutta kotonamme ei ollut. Kirjahyllyssämme oli vain se ovelta ovelle -myyjältä ostettu perusensyklopedia, baarikaapissa viinapullo ja hyllyllä rivi maatuskoja. Seisomakorkeudella oli lasiovet, joiden takana säilytettiin niitä vähän hienompia laseja”, Sari muistelee.
Syynä kirjojen vähyyteen saattoi olla sekin, että Sarin äidillä on lukihäiriö, kuten on Sarilla itselläänkin. Kaksoiskonsonantit tuottavat hänelle vaikeuksia, samoin kuin vieraiden kielten opettelu.
Sari Siikander suhtautuu periytyneeseen ominaisuuteen tyypilliseen tapaansa rennosti ja huumorilla.
”Lapsuuteni valokuva-albumin ensimmäisellä sivulla on kuva minusta kastemekossani kummieni sylissä. Sen alle äitini on kirjoittanut kauniilla käsialalla Sarin kumit. Se naurattaa minua joka kerta kun näen sen.”
Teatteri tutustutti Sari Siikanderin kirjallisuuteen
Sari oli 14-vuotias, kun hän kuuli Valkeakosken harrastajateatterin etsivän tanssityttöjä Cabaret-musikaaliin. Hän haki mukaan, mutta sai teatterinjohtajalta tylyiltä tuntuneet, myöhemmin Sarin viisaiksi ymmärtämät pakit.
”Enhän minä tiennyt, millainen Cabaret on näytelmänä. Menin kokeisiin ja tanssin niissä iloisena, mutta johtaja sanoi, että menepä kuitenkin vielä kotiin kasvamaan, ei sinusta tehdä ilotyttöä tähän näytelmään.”
Sari tuli kotiin ovia paiskoen ja sanoi, että hän ei mene teatterille takaisin enää ikinä, saavat tulla kotoa hakemaan jos haluavat!
”Äiti ajatteli, että siinä meni se harrastus, ei ketään tulla kotoa hakemaan.”
Toisin kävi. Seuraavana syksynä teatteri valitsi näytelmäksi Niskavuoren nuoren emännän. Siihen tarvittiin nuori nainen näyttelemään Kustaavaa, ja Sari sai puhelinsoiton, jossa häntä pyydettiin osaan.
”Sille tielle minä sitten jäin.”
Teatteriharrastuksen ansiosta Sari tutustui kirjojen ja näytelmien maailmaan, muun muassa Virginia Woolfiin, Niskavuorten tarinaan ja Bernarda Alban taloon. Lukiossa hän meni jo ehdottamaan äidinkielenopettajalleen, että tekisi ehdotetun tylsän teoksen sijaan esitelmän Pirkko Saision Betoniyöstä. Opettaja oli vaikuttunut.
Lukion jälkeen seuraava tavoite oli Teatterikorkeakoulu. Sari muutti Helsinkiin, jossa uudet tuttavuudet tuntuivat hyvin sivistyneiltä, ihmisiltä jotka olivat lukeneet vaikka mitä.
”Siitä tuli valtava alemmuudentunne. Aloin tehdä listoja kirjoista, joita minun pitäisi lukea, että minustakin tulisi älykäs.”
Sari on työstänyt asiaa kauan, mutta myöntää sen yhä olevan heikko kohtansa.
”Jos itsetuntoni jostain romahtaa, se romahtaa siitä, etten tunne olevani tarpeeksi älykäs. Sen kyseenalaistaminen on ikuinen naksahduspisteeni, itseäni koskeva negatiivinen ajattelumalli. Kun joku siihen sörkkäisee, aina osuu ja uppoaa.”
Lue myös: Diagnosoimaton lukihäiriö piinasi Hanna Sumaria läpi kouluvuosien: ”Ajattelin, että olen tyhmä”
Sari Siikander: ”Kynnys ryhtyä ohjaamaan oli korkealla”
Samankaltaisesta itsensä aliarvioimisesta tai vähättelystä saattoi olla kyse siinäkin, että Sari väisteli viidentoista vuoden ajan ehdotuksia ryhtyä ohjaamaan. Lopulta eteen tuli vähän pakkorako, Kaunis Veera -näytelmä Lappeenrannan kesäteatterissa vuonna 2018.
”Siihen asti olin kieltäytynyt ohjaustarjouksista mielikuvapelkojeni vuoksi. Pelkäsin, että minulla ei ole tarpeeksi vahvaa kokonaisnäkemystä tai osaamista – etten osaisi auttaa näyttelijöitä parhaimpaansa.”
Kokemus kesäteatterista muutti kuitenkin kaiken.
”Ohjaaminen imaisi minut totaalisesti mukaansa. Herranjumala kun se oli ihanaa. En olisi ikinä voinut kuvitella, että nautin siitä niin paljon.”
Esitys sai loistavat arvostelut ja työryhmä kiitteli. Sari tajusi, että 30 vuotta näyttelijänuraa oli koulinut hänestä kyvykkään auttamaan ja tukemaan myös muita.
Nyt Sari sekä näyttelee että ohjaa, ja elää ehkä ammatillisesti antoisinta aikaansa. Kalenteri on täynnä televisio- ja teatteritöitä vuoteen 2025 asti.
”Se on freelancerille hieno ja harvinainen tilanne. Ei ole itsestäänselvää, että 59-vuotiaana naisena saa tehdä niin monipuolisia töitä. Vaikeiden koronavuosien jälkeen voin nyt hengittää ja olla iloinen.”
Kauan odotettu vapaus pudottikin tyhjyyteen
Kotioloissakin on tapahtunut isoja muutoksia, joihin Sari on totuttautunut pikku hiljaa. Tytär Josefiina muutti ylioppilaskirjoitusten jälkeen omilleen keväällä kaksi vuotta sitten. Samaan aikaan Sari luopui vuokra-asunnosta Helsingissä ja asettui pysyvästi Valkeakosken-mökilleen.
Sarin ja Josefiinan suhde on aina ollut hyvin tiivis ja läheinen – siksikin, että Sari oli yksinhuoltaja eikä hänellä ole ollut uutta kumppania eron jälkeen, joka tapahtui Josefiinan ollessa yksivuotias.
”Aloin jo odottaa Josefiinan itsenäistymistä. Ajattelin, että sitten kun hän muuttaa, niin jumalaare, enää ei tarvitse miettiä, koska hän tulee kotiin tai onko jääkaapissa ruokaa. Että sitten minulle aukeaa täydellinen vapaus.”
Taustalla vaikuttivat koronavuodet, jotka äiti ja tytär olivat viettäneet vuorokaudet ympäri nokatusten. Nurmijärvellä sijainnut koti oli vaihtunut vuokrakaksioon, koska juuri ennen pandemiaa Sari oli toteuttanut pitkäaikaisen haaveensa: Hän oli alkanut rakentaa 84-neliöistä talviasuttavaa mökkiä Valkeakoskelle. Tontin hän oli ostanut jo paljon aiemmin.
Kun kauan odotettu vapaus koitti, se ei näyttäytynyt sellaisena kuin Sari oli kuvitellut. Hän ei lähtenyt iltaisin elokuviin, teatteriin tai tapaamaan kavereitaan, vaan haahuili kotona miettien, mihin häntä nyt tarvitaan.
”Minusta ei tuntunut surulliselta, mutta käyttäydyin kuin olisin ollut surullinen. Lopsahdin ja pumpsahdin tyhjyyteen, jossa en reagoinut asioihin mitenkään.”
Kesti yli vuoden, ennen kuin Sari tunnisti käytöksensä ja tuntemustensa yhteyden. Vaikka hän ei potenutkaan varsinaista tyhjän pesän syndroomaa, sohvaperunana pyöriminen oli hänen tapansa tehdä surutyötä.
Oivalluksen jälkeen tilanne lähti aukeamaan.
”Nyt tarvitsen yksinoloa, suorastaan nautin siitä. Nuorempana en ehkä osannut kuunnella sitä tarvetta itsessäni yhtä hyvin kuin nyt.”
Kumppanin löytäminen ei ole hänen prioriteettilistallaan ensimmäisenä vieläkään.
”Jokainen meistä kaipaa läheisyyttä, rakkautta ja arjen jakamista, mutta sen edelle minulla menee työ. On suuri lahja, ettei minun tarvitse tehdä sitä pystyäkseni maksamaan asuntolainat, vaan siksi, että rakastan työtäni. Koen siitä valtavaa kiitollisuutta.”
Sari Siikander lepää ja rauhoittuu mökillään
Mökki valmistui viitisen vuotta sitten, ja siitä tuli juuri sellainen kuin Sari oli unelmoinut: puhtaan rauhan ja levon tyyssija, jossa ladata akkuja työviikon jälkeen. Päätös muuttaa Valkeakoskelle vakituisesti tuntui pitkään oikealta, mutta viime aikoina jokin on alkanut vaivata Saria.
”Jotenkin en pidä siitä, että mökin käyttötarkoitus on muuttunut, kun siitä on tullut koti. Kun se oli vain mökki, tunsin että sieluni lepäsi siellä totaalisesti.”
Nyt Sari näkee kotiin tullessaan kaiken sen, mitä pitäisi tehdä, siinä missä aiemmin mökki oli todellakin mökki. Paikka, jossa rentoutuminen oli pääasia.
Meneillään onkin jaakobinpaini sen kanssa, pitäisikö Sarin taas hankkia pieni tukikohta Helsingistä, jotta hän saisi tunteen mökistä takaisin.
Vaa’assa painavat myös vanhenevat vanhemmat. Palvelutalossa asuvaa isää ja kotona yhä pärjäävää äitiä Sari haluaisi tavata säännöllisesti. Valkeakoskella asuva sisko on kantanut tähän asti vanhemmista suuremman vastuun, ehkä Sarin olisi aika ottaa sitä enemmän itselleen? Sari ikääntyy itsekin ja kaipaa rauhaa eri tavalla kuin ennen. Helsingin hulinoiden viehätysvoima on heikentynyt.
Sari on antanut itselleen helmikuun puoleen väliin aikaa miettiä, mitä oikeasti haluaa.
Lue myös Anna.fi: Haluaisitko olla paremmin läsnä elämässäsi? Mentaalivalmentajan 8 vinkkiä sisäisen rauhan saavuttamiseen
Rikas, rakas elämä
Tänä vuonna kuusikymppisiään viettävä Sari on tyytyväinen tähän asti elettyyn elämäänsä. Hän ei olisi hän ilman välillä koukeroisiakin vaiheitaan.
”Uskon, että elämä menee niin kuin sen pitää mennä. Meille lähetetään ne ihmiset, jotka meidän pitää kohdata. He ovat oppiläksyjämme tai tukijoitamme tai vain käväisevät elämässämme.”
Sarilla on paljon tärkeitä ihmisiä, jotka ovat kulkeneet rinnalla koko elämän ajan. On lojaaleja ystävyyssuhteita ja ihana lapsi. Plussan puolella ollaan, ja vahvasti.
”Yritän olla miettimättä mennyttä tai huomista ja saavuttaa tämän hetken läsnäolon. Mitä paremmin siihen pystyn, sitä vähemmän väsyn.”
Positiiviseksi on kääntynyt sekin, että Sari pääsi Teatterikorkeakouluun vasta viidennellä yrittämällä. Nyt hän näkee sen jonkinlaisena kohtalon suojeluna.
”Olin nuoruudessani sellainen lapsellinen leija, että jos olisin heti ensi yrittämällä päässyt sisään, minusta olisi tullut täysi kusipää, aivan eri ihminen kuin olen nyt. Tarvitsin sen, että intohimoani testattiin.”
Kuvauspaikka The Hotel Maria, Helsinki.
Kuvausvaatteet: Vaalea neule ja t-paita Maranello, farkut My o My. Eläinkuosipaita Deb, ruskea neuletakki ja korut By Pias.
Juttu on ilmestynyt Kotilieden numerossa 3/2024.
Kommentoi
Kommentoi juttua: Näyttelijä Sari Siikander, 59, ei koskaan nähnyt vanhempiensa lukevan kirjoja – työläistausta jätti jäljen, joka riipii itsetuntoa