Ihmiset

Muusikko Tero Vesterinen ihastui tulevaan vaimoonsa jo teininä: "En ollut koskaan nähnyt niin kaunista ja luokseen vetävää tyyppiä"

Suosittu lauluntekijä Tero Vesterinen on vasta terapiassa oivaltanut, ettei hänen tarvitse hallita kaikkea. Tämän myötä myös paniikkikohtaukset ja taipumus katastrofiajatteluun ovat hellittäneet.

Tero Vesterinen muistaa, kuinka aina kesäisin koko perhe, isä, äiti, Tero ja häntä neljä vuotta nuorempi pikkuveli, pakkautuivat kuplavolkkariin. Sitten he ajoivat kohti Kultainen harmonikka -tapahtumaa tai vaarin, mestarihanuristi Vili Vesterisen muistokilpailuja.

Alle kouluikäinen Tero puikkelehti ihmisten joukossa. Hän ihaili taitavia soittajia ja ymmärsi, että vaari oli ollut kuuluisa. Tero ei ollut itse tavannut häntä, sillä vaari oli kuollut jo vuonna 1951.

”Tapahtumissa oli ihmisiä, jotka olivat soittaneet hänen kanssaan. Näin, miten mestarisoittajia arvostettiin ja se teki suuren vaikutuksen”, Tero Vesterinen, 48, kertoo nyt.

Tänään Vili Vesterisen pojanpoika on tunnettu muusikko ja lauluntekijä ja yksi suositun Elämäni biisi -ohjelman laulajista.

Lue myös: Tuure Kilpeläinen sai etiäisen rakastumisesta Manuela Boscoon

Käsi vaurioitui synnytyksessä

Mummolassa pieni Tero näki vaarinsa voittamia palkintoja. Hänestä tuntui ihmeelliseltä, että soittamisesta voi saada pokaaleita.

”Jos olin unelmoinut tulevani palomieheksi, tuolloin innostuin ajatuksesta, että voisin soittaa työkseni.”

Harmonikkaa Tero ei kuitenkaan voinut soittaa, sillä hänen vasemman kätensä hermoradat olivat vaurioituneet synnytyksessä. Käsi oli pitkään halvaantunut.

Tuohon aikaan vauriota hoidettiin kipsaamalla ja venyttämällä, mutta äiti ei suostunut siihen. Hän löysi Lastenklinikalta Ruotsista tulleen lääkintävoimistelijan, joka neuvoi kuntoutuksessa.

Kuusivuotiaana Tero alkoi soittaa klassista kitaraa musiikkiopistossa.

”Ensimmäinen opettajani marmatti soittoasennosta, kun en pystynyt laskemaan kyynärpäätä alas soittaessa. Sitten löysin opettajan, jolle ei ollut väliä, missä asennossa soitin.”

”Kumma, että on kaikki raajat tallella”

Kolmetoistavuotiaana Tero vaikuttui Easy Rider -elokuvasta, joka on yhä hänen suosikkinsa. Hän halusi elää sen henkilöiden tapaan kaiken ulkopuolella ja ajaa prätkällä, joka tosin oli kevytmoottoripyörä.

Hän kuunteli The Doorsia, piti Harley Davidson -t-paitoja ja haki vaaran tuntua. Hän sai potkut sekä peruskoulun yläasteelta että ammattikoulun autonasentajalinjalta.

”En rupea kertomaan hölmöyksiäni. Niihin vuosiin mahtuu paljon mahdollisuuksia sille, että asiat olisivat menneet toisin. On se kumma, että nyt on perhe sekä kaikki raajat ja pää tallella.”

Kapina liittyi myös siihen, että vanhemmat erosivat, kun Tero oli 15-vuotias. Hän kuvaa jatkaneensa kapinointiaan menestyksekkäästi aikuisikään asti.

”Olen vastustanut auktoriteetteja, mutta kapinani on ehkä noussut myös siitä, että kaipasin silloinkin voimakkaita tunteita ja elämyksiä. Nyt saan niitä lasten ja musiikin kautta.”

Kaikki kapinavuotensakin hän kuitenkin soitti kitaraa bändeissä.

Tero Vesterinen ja ratkaisevat häät

Tero soitti kitaraa, mutta hänestä tuntui, ettei hän pystynyt ilmaisemaan sillä sitä, mitä hänen päässään pyöri. Hän soitti bändeissä vuosia, mutta hänellä ei ollut motivaatiota eikä kurinalaisuutta harjoitella tarpeeksi ja lopulta hän lähti.

Sitten Mikko, luokkakaveri musiikkiluokalta ja cover-bändin solisti, pyysi Teroa laulamaan häihinsä. Siellä sulhasen isä, oopperalaulaja Esa Ruuttunen, sanoi Terolle, ettei hän ollut tiennytkään tämän laulavan niin hyvin.

”Totesin, etten tiennyt sitä itsekään. Olin laulanut taustoja ja karaokessa baarissa, mutta en ollut koskaan ajatellut, että ääneni olisi instrumenttini.”

Tero pyydettiin cover-bändin laulusolistiksi. Samoihin aikoihin hänen viimeisen bändinsä Blaken jäsenet perustivat uutta yhtyettä ja hekin kysyivät häntä laulajaksi.

”Teimme biisejä ja lauloin niitä. Tunsin, että siten pystynkin tekemään kaikki ne asiat, jotka kuulen päässäni. Se oli iso hetki itselleni.”

Vuonna 2006 perustettiin Vesterinen Yhtyeineen. Ensimmäinen albumi, Jönköping, julkaistiin 2009. Tänä vuonna julkaistu Hetken ikuinen on bändin yhdeksäs albumi. Yhtyeen suurimpia hittejä ovat muun muassa Kukaan ei koskaan, Tummilla teillä ja Kohti sydänpeltoja.

Terolle musiikki merkitsee täydellistä uppoutumista.

”Kun teemme biisejä, päässäni ei tapahdu mitään muuta. Joskus huomaan, että olen ollut studiossa neljätoista tuntia syömättä ja juomatta. Hädin tuskin olen malttanut vessassa käydä.”

Tero Vesterinen ihastui Sannaansa jo teininä

16-vuotiaana Tero Vesterinen asui Vantaan Martinlaaksossa. Hän vietti kesäiltaa leikkipuistossa, kavereiden kanssa kaljaa juoden. Tuolloin Sanna, joka oli juuri tullut konfirmaatiotilaisuudestaan, ilmaantui porukassa samaan puistoon.

”Huomasin Sannan ja nauliuduin siihen paikkaan. En ollut koskaan nähnyt niin kaunista ja luokseen vetävää tyyppiä. Muistan ne silmät ja olemuksen. Ymmärsin, että tuossa on toisenlainen ihminen kuin kaikki muut. Mutta olin niin ujo, etten uskaltanut edes haaveilla lähestyväni häntä.”

Tero alkoi hakeutua paikkoihin, joissa toivoi näkevänsä Sannan uudelleen. Tämä pelasi koripalloa kuten Teron kaveritkin. Tero kävi soittamassa lukiossa, jota tyttö kävi.

Kun Tero oli parikymppinen, pari alkoi seurustella. Kävi ilmi, että Sannakin oli ensi kohtaamisella ajatellut, että Tero oli erityinen. Suhde kesti seitsemän vuotta.

”Loppuaika oli sellaista rimpuilua, että hyvä, että se loppui. Muuten emme varmaankaan olisi nykyään yhdessä.”

Sinäkin aikana, kun Tero ja Sanna olivat erossa, he pitivät yhteyttä.

”Tapailin muita, mutta huomasin aina jossain vaiheessa kaipaavani Sannaa, enkä pystynyt olemaan täysin vilpittömästi toisten kanssa.”

Lue myös Anna.fi: Muusikko Anssi Kela: ”On tärkeä sanoa ääneen, että rakastaa”

Kahden vuoden aloituskeskustelu

Parin suhde alkoi uudelleen 2008. Tero kertoo, että ”aloituskeskustelu” kesti pari vuotta. Oli selvää, että heidän oli opittava puhumaan toisilleen kaikesta.

”Molemmilla on vahva pää ja vahva sydän, ja niiden sovittaminen yhteen on ollut välillä haastavaa. On vaikeaa hyväksyä toinen sellaisena kuin hän on, kuunnella toisen ajatuksia ilman, että rupeaa itse ratkomaan tai kommentoimaan niitä.”

Tero sanoo, että hänen itsetuntemuksensa lisääntyminen on ollut tärkeää. Hän on pystynyt muuttamaan tapojaan toimia ja tunnistamaan tunteensa.

”Se näkyy parisuhteessamme, ja se on viime vuosien hienoimpia asioita.”

Toukokuussa 2022 Sanna ja Tero menivät naimisiin. He olivat ajatelleet, että avioliitto olisi muodollisuus, joka helpottaisi asioiden hoitamista, jos toiselle sattuisi jotakin.

”Mutta ei se ollutkaan pelkkä paperityö, vaan hieno hetki, rakkauden riemua. Omalta osaltaan se vahvisti fiilistäni siitä, että meidän kuuluu olla yhdessä.”

Keikkamuusikon työn ja perhearjen yhdistäminen ei aina ole tasaista. Monta kertaa päivässä Terolle tulee kuitenkin hyvä olo siitä, että pari on yhdessä, ja sitä tunnetta hän haluaa vaalia.

Keikoilla Teron on ikävä Sannaa ja lapsiaan, 13-vuotiasta Unnaa ja kahdeksanvuotiasta Kyöstiä. Mutta kotiasioista hän ei enää kanna keikkamatkoilla huolta.

”Olen sitäkin tehnyt, soitellut perään, miten asioita pitää hoitaa. Koetan muistuttaa itseäni, että jos Sanna kaipaa jeesiä tai neuvoja, hän pyytää. Minun ei tarvitse sännätä pyytämättä sohlaamaan väliin puhelinlankoja pitkin.”

Paikataan farkut, käännetään maa

Kymmenkunta vuotta sitten Tero ja Sanna muuttivat Karjaalta 1890-luvulla rakennettuun taloon Veckjärvelle Porvoon kupeeseen. He halusivat lähemmäksi vanhempiaan, jotta näillä olisi mahdollisuus tavata lastenlapsiaan.

Maalla he haluavat elää ympäristöä säästäen ja ovat myös osallistuneet kestävän kehityksen kiihdyttämöhankkeeseen, jossa mitattiin hiilijalanjälkeä. He eivät kuluta mihinkään turhaan.

”Minulla on jalassa reilut kymmenen vuotta vanhat, Sannan paikkaamat farkut. Minä korjaan ompelukoneen, hän korjaa housuni”, Tero kertoo.

Sanna on biologi ja työskentelee ympäristökasvatuksen parissa. Teron mukaan Sanna tietää, miten ruokaa kasvatetaan. Hän itse osaa kääntää maan ja rakentaa kasvihuoneen.

”Sanna on tehnyt keittoja oman maan antimista. Ne ovat tosi hyvänmakuisia, kun raaka-aineet ovat tuoreita.”

Perhe syö kasvisruokaa, ja jos lihaa katetaan pöytään, se on läheltä metsästettyä riistaa.

Tero Vesterinen sai ylirasistuksesta paniikkikohtauksen

Vuonna 2010 Turun-keikan alkuun oli muutama tunti, kun Tero tunsi käsien ja huulien puutuvan. Hengitys muuttui pinnalliseksi ja vaivalloiseksi, Terosta tuntui, ettei hän saanut happea. Asiat eivät olleet hyvin.

Tero luuli, että hän oli saanut sydänkohtauksen, joten bändikaveri vei hänet nopeasti sairaalaan,

”Syke huiteli varmaan aika maksimeissa siksi, että luulin lähdön olevan lähellä. Sairaalassa kaivoivat jo elvytyslaitteistoa esille, kun lääkäri sai viimein tolkun pulssista.”

Lääkärit totesivat, että kyseessä oli paniikkikohtaus. He antoivat rauhoittavia lääkkeitä, joiden avulla tilanne tasaantui ja keikkakin onnistui lopulta.

Tero ei ollut ymmärtänyt, miten ylirasittunut hän oli. Paitsi muusikkona, hän teki tuolloin töitä Mediakeskus Lumen näyttämöteknikkona. Mitä mahdottomampi tehtävä, sitä innostuneempi hän oli ja ylitti itsensä lähes joka viikko. Hän keikkaili bändin kanssa ja teki kotona biisejä. Remontoi vanhaa taloa. Hän teki kaiken itse, koska osasi, ja koska niin säästi myös rahaa.

Hän ei ymmärtänyt, että paniikkikohtaukset olivat merkkejä ylirasituksesta, vaikka välillä oli hetkiä, jolloin hän ei pysähdyttyään tuntenut pääsevänsä enää liikkeelle. Hän ei pystynyt nukkumaan. Keikkojen jälkeisiä kierroksia hän yritti tasata alkoholilla ja joi liikaa.

Hän oli tarkka, ettei ollut koskaan kotona humalassa.

”Näin lapsuudessani Martinlaaksossa monenlaisia kohtaloita, ja minulle on itsestään selvää, etteivät lapseni näe minua humalassa.”

Nykyään Tero juo keikan jälkeen yleensä nollaolutta.

”Olen oivaltanut, ettei riemu lisäänny viinan kittaamisella.”

Satunnaisen tupakanpolton Tero lopetti kokonaan, kun hänen isänsä menehtyi ärkäkkään keuhkosyöpään kaksi vuotta sitten hieman alle 70-vuotiaana.

”Isän kuolema oli raju kokemus. Pidin faijan kanssa paljon yhteyttä ja olin viimeiset kuukaudet tiiviisti läsnä hänen kanssaan.”

Kuinka Tero Vesterinen pääsi irti katastrofiajattelusta

Työterveyslääkärin vastaanotolla Tero sai kuusi vuotta sitten diagnoosin keskivaikeasta masennuksesta ja paniikki- ja ahdistushäiriöstä sekä b-lausunnon, joka oikeutti hänet terapiaan. Silloin hän ei mennyt, mutta käy nyt Kelan tukemassa terapiassa kerran viikossa. Hän sanoo, että ajankohta on oikea.

”Jos olisin päässyt terapiaan kuusi vuotta sitten, minusta tuskin olisi ollut siihen. Vaatii jonkinlaisia omia voimia, jotta pääsee päänsä sisään ja jotta oivalluksia tulee. Olen aina ollut innoissani koneiden toiminnasta, joten olen innoissani myös omasta pääkoneestani.”

Yksi keskeinen oivallus on ollut, ettei kanna liikaa vastuuta.

”Olen ollut katastrofiajattelija. Luon kuvaston pitkälle tulevaisuuteen: miten voin estää kahden vuoden päähän ulottuvan tapahtumaketjun. Hallinnan tunteen totaalinen menetys on minulle vaikeaa. Nyt opettelen sitä, ettei minun tarvitse hallita enkä pysty hallitsemaan kaikkea.”

Vaikka olisi kuinka kliseistä, Tero pyrkii elämään hetkessä sen sijaan että aivot työskentelisivät sen parissa mitä tapahtuu huomenna tai kahden viikon kuluttua. Kotona lapset onneksi huomaavat jo kulmakarvan asennosta, onko isä läsnä vai ei.

”Koetan vaalia ajatusta, että uppoutuisin muihinkin asioihin samalla lailla kuin musiikkiin. Etten lasten kanssa ollessani miettisi, että nuohooja pitäisi tilata. Onnistuessaan se tuo uudenlaista rauhaa ja tyyneyttä, jota en ole ennen kokenut.”

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 23/2023.