Uskottomuus - uusi alku?
Uskottomuuteen voi ajautua kuka tahansa. Pitääkö uskottomuutta ymmärtää? Voiko se olla jopa paremman parisuhteen alku? Kerro meille, mitä mieltä olet.
Kun ihminen lakkaa uskomasta itseensä, hän lakkaa uskomasta myös parisuhteeseensa. Yleensä parisuhde kyseenalaistetaan ensimmäisenä. Uskottomuus voi olla myös tapa kapinoida tai herättää huomiota, sanoo psykologi Kari Kiianmaa.
Tänä syksynä ilmestyi kirja Revitty sydän – Voiko uskottomuudesta toipua (Minerva), jonka Kiianmaa on tehnyt toimittaja Tellervo Uljaksen ja tutkija Maria Buchertin kanssa.
Osittain haastatteluaineistoon perustuva kirja valaisee suomalaista parisuhdetodellisuutta. Joka kolmannessa parisuhteessa kohdataan uskottomuutta. Ennen naiset olivat miehiä uskollisempia, mutta nykynaiset pettävät kumppaniaan lähes yhtä usein kuin miehet.
– Erityisen rankasti syyllistämme uskottomuuteen ajautuvan henkilön, vaikka se on rankka kokemus myös hänelle. Pettäjä rikkoo usein myös omia moraalikäsityksiään, periaatteitaan ja antamiaan lupauksia vastaan, Kari Kiianmaa sanoo.
Parisuhde muuttuu
Yksikään parisuhde ei ole kaiken aikaa molempien kannalta tyydyttävä. Koska parisuhde muuttuu jatkuvasti, on osapuoltenkin muututtuva. Aina muutokset eivät kulje yhtä jalkaa.
Kriisissä oleva hakee keskusteluyhteyttä parisuhteen ulkopuolisiin ihmisiin. Jos niissä olosuhteissa kohtaa toisen kasvukriisissa olevan, jonka ajatukset ja tunteet tuntuvat vastaavan omia, rakastuminen on helppoa.
Jos puolisot kykenevät uskottomuuden jälkeen käsittelemään tunteitaan, voi olla mahdollista jatkaa yhdessä. Suhteen täytyy kuitenkin muuttua. Paluuta vanhan kaltaiseen suhteeseen ei ole.
Psykologi Kari Kiianmaa auttaa neljää pariskuntaa selviytymään erosta eteenpäin YLE TV2:n sarjassa Parempi ero, sunnuntaisin 18.11.2007 alkaen.
Voiko uskottomuudesta toipua? Vai onko luottamus rikottu lopullisesti? Mitä mieltä sinä olet? Kommentoi aihetta alla olevaan vastauskenttään.
Kommentoi
Kommentoi juttua: Uskottomuus - uusi alku?
Uskottomuuteen ei koskaan ajauduta, kyllä se on oma päätös ja osoittaa kunnioituksen tason, tai paremmin sen puutteen, omaa itseä ja puolisoaan kohtaan.
Minusta meillä pitäisi jo ruveta puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä ja jättää tälläiset yliymmärtämiset omaan arvoonsa.
Uskottomuus ja pettäminen ovat aina tietoinen valinta. Joka päätöksen tekee niin sitä on sitten vain elettävä valintansa kanssa ja otettava tuleva vastaan.
Ei uskottomuutta ja pettämistä tarvitse ymmärtää eikä missään tapauksessa hyväksyä.
En myöskään usko että uusi suhde uskottomuuden jälkeen olisi missään tapauksessa parempi koska sen lähtötilanne jo perustuu pettämiseen ja epärehellisyyteen.
Ihmisten pitää vain jo alkaa ottamaan vastuu omista tekemisistään eikä vierittää syytä kenenkään toisen kontolle.
Uskottomuuden jälkeen ei luottamusta enää ole.Uskoton ottaa vastuun seurauksista.Parempi on ero,kuin epäluotettava aviopuoliso. Joka lähtee,menköön,älköönkä tulko takaisin analemaan,jos on paremman löytänyt nauttikoon sitten uudesta elämästään.
Kunpa ihminen olisikin niin viisas, että näkisi tulevaan.Varmasti uskottomuus on jonkinlainen valinta, sen tietoisuudesta en vaan olisi niin varma. Ihmisen pitää nähdä itseensä melko syvälle, että pystyy tiedostamaan oman käytöksensä motiivit ja sen avulla välttämään tällaisen tuhoavan käytöksen. Jos parisuhde on kunnossa, eikä ole mitään omia sisäisiä ongelmia, esim.käsittelemättömiä lapsuuden kokemuksia, niin siihen tuskin on houkutustakaan. Meidän muiden, keskeneräisempien vaan pitää tyytyä siihen että elämässä voi tehdä myös vääriä valintoja, ja joskus tahtomattaan voi satuttaa toista ja myös itseään todella pahasti.
Kaikeksi onneksi virheistään voi myös oppia, kukaanei ole tuomittu toistamaan samoja virheitä kerta toisensa jälkeen, mutta se edellyttää sitä, että uskaltaa katsoa sisäänsä, ilman kipua se ei ole mahdollista. Voidakseen kunnioittaa toista, pitää ensin kunnioittaa itseään.Minä todella uskon siihen että se voi olla uusi alku, jopa parempi, jos molemmat ovat uskaltaneet kohdata omat kipunsa ja kasvaa ihmisinä. Se alku ei silloin nimenomaa perustu epärehellisyyteen, vaan siihen, että kaikki on selvitetty. Se pettäminen ei poistu, mutta siitä on silloin tullut osa sitä ihmistä joka nyt on. Voin tunnustaa että minä olen ollut uskoton ja minulle on myös oltu. Tällä hetkellä oma avioliittoni on katkolla tämän asian takia. Todella kovan työn ja kivun olen tämän asian takia läpi käynyt, mutta sen tiedän, että ihmisenä olen nyt valmiimpi kuin ennen tätä. Toisen ihmisen luottamuksen pettäminen on hirvittävä asia, mutta niin on myös anteeksi antamattomuus toisen ihmisarvon kieltäminen. Ihmiset ovat todella kovia toisilleen. Kaikesta huolimatta me kaikki olemme vain ihmisiä ja raamattua lainatakseni:”Se joka teistä on synnitön, heittäköön ensimmäisen kiven”.
Suunnittelen tekeväni syrjähypyn! Onko se myös uskottomuutta? Voisitteko antaa palautetta – hyppäänkö vai en?
Hieman taustatietoja tilanteestani:
Olen lähes 50-nen avioliitossa oleva nainen. Meillä on yksi alaikäinen lapsi. Mieheni on ylipainoinen, hänellä on sydämen rytmihäiriö ja tahdistaja, verepainetauti ja diabetes, Mieheni ei ole pystynyt seksuaaliseen kanssakäymiseen pitkään aikaan (useita vuosia). Pidän miehestäni hyvin paljon ja olen hänestä taloudellisesti riippuvainen.
Tämä on minun ensimmäien avioliittoni, jota on jatkunut kymmenisen vuotta. Aikaisemmin olen elänyt kahdessa avoliitossa, joissa en tuntenut suuriakaan omantunnontuskia syrjähypyistä. Avioliittoni aikana minulla ei ole ollut muita miehiä.
Viimeisen parin vuoden aikana on elämääni putkahtanut mies menneisyydestä, entinen kollega, joka vierailee meillä säännöllisin väliajoin. Jostain syystä hänen seksuaalinen kiinostuksensa minua kohtaan on herännyt ja hän on suorasukaisesti ehdottanut syrjähyppyä.
Raamatun mukaan olen jo tehnyt syntiä ajatellessani mahdollisuutta olla fyysiseeä kosketuksessa toisen miehan kanssa.
Haluaisin edelleen seksiä, ja mietin miksi en tekisi syrjähyppyä tämän miehen kanssa.
Joten rakkaat kanssalukijat: mitä minun tulisi tehdä – kysyä lupaa mieheltäni? Tehdä syrjähyppy salassa perheeltäni vai jättääkö tekemättä….
Kommentoimatta sen enempää Edithin edelliseen haluaisin, viitaten lähinnä kolmeen ensimmäiseen viestiin, kertoa omasta tilanteestani ja uskostani parisuhteen voimaan: uskottomuus on anteeksiannettavaa ja sen kanssa on petetyn mahdollista elää, mutta se vaatii rohkeutta ja itsetuntemusta sekä riittävästi aikaa miettiä omia tunteitaan.
Olimme päälle kolmekymppisiä ja olleet aviomieheni kanssa hieman yli kymmenen vuotta yhdessä tapahtumien alkaessa. Viimeiset pari vuotta olivat olleet todella nousujohteista ja onnellista aikaa. Olimme monesti puhuneet, ettemme koskaan olleet olleet niin onnellisia kuin näiden vuosien aikana. Vihdoin tunsimme riittävästi osataksemme antaa toisillemme tilaa ja silti rakastaa riittävän lähellä. Kaikki oli siis ollut tosi hyvin! Miehelläni kuitenkin oli havaittavissa oman isänsä menettämisen myötä viimeisen vuoden aikana selvä identiteettikriisi. Hän olisi selvästi tarvinnut aikaa miettiäkseen kuka on ja ikään kuin ”mistä on tehty”. Aikaa – ja ehkä uskallustakaan – ei kuitenkaan tuntunut koskaan riittävän. Hän upottautui työhön, hankki lisää luottamustehtäviä ja paneutui työhönsä sellaisella tarmolla, että minua jo hirvitti. Selvästikin hän yritti välttyä ajattelemasta sisäisiä asioitaan. Ja lopulta sitten kaikki repesi yhtensä kesäiltana puolituttavan naisen kanssa. Mikä lie ollut hänellä syynä, mutta mieheni ainakin lankesi ihan omaa typeryyttään: aivan liikaa paineita päässä eikä tarpeeksi haluja ja/tai keinoja niiden lähempään tarkasteluun.
Eikä olisi halunnut kertoa minulle, mutta näinhän minä hänen lävitseen, ettei kaikki tuon illan jälkeen ollut enää normaalisti. Vatkasin asiaa kaksi kuukautta ja lopulta mies tunnusti kaiken (ei kaikkea – vain sen verran kuin halusin kuulla!). Artikkelissa oli kyllä hyvin kuvattu tuo tunne: jotain kuolemaan verrattavaa. En meinannut pystyä hengittämäänkään kun kuulin. Mies luuli että tukehdun ja kuolen. Sillä hetkellä olisin voinutkin.
Mutta ei se kuolemaksi olekaan. Kriisinsä myötä mies oli ja on yhä aivan uusi ihminen. Ihan kuin painaisi 20 kiloa vähemmän, eivät jalat maahan osukaan kun se leijailee omassa uudessa itsessään. Minulla taas menivät tunnesyklit kriisin jälkeen kuin psykologian oppikirjassa: ensimmäisen päivän hoin vain, että tämä on jonkun toisen elämästä, en uskonut millään. Seuraavat kaksi viikkoa olin pelkästään vihainen, sen jälkeen raivoissani ja äärimmäisen pettynyt. Kuukauden tunnustelun jälkeen tilalle tuli analyyttinen ote. Mistä olikaan kyse, miksi se niin teki? Sitten enää suru ja haikeus: niin paljon hyviä päiviä tuhoutui tämän takia! .. ja nyt, pitkä aika jo takana tunnustuksesta ja olemme yhä yhdessä. Menemme edelleen kirjaimellisesti suhteessamme eteenpäin päivän kerrallaan, olemme iloisia hyvistä hetkistä. Rakastamme toisiamme edelleen kovasti, oikeastaan kriisi vain lujitti suhdettamme, nyt tiedämme ihan varmasti että haluamme olla juuri toistemme kanssa lopun ikäämme.
Haluan valaa uskoa ja voimaa tutkiskella omia, petetyn tunteita! Annoin itselleni tuolloin luvan elää täysillä kaikki tunnevaiheet läpi. Missään vaiheessa en tosissani ajatellut katkaista suhdetta, sillä en pidä itseänikään täydellisenä – omat kriisinpurkukeinoni ovat toisenlaiset, mutta mieheni ei olekaan niin lahjakas ja älykäs kuin minä (kyllä, myös pieni, todenperäinen itsekehu nostaa mielialaa!). Pettäjän kiusaamiseen, piikittelyyn tai herjaukseen ei myöskään kannata sortua, sillä siitä oma mieli pahenee varmasti ja toisen olo on vieläkin kurjempi. Allekirjoitan 100-prosenttisesti artikkelissa olleen huoneentaulun kohdan: ”jokainen on vastuussa omasta onnestaan!”. Tämä parisuhde pelastui varmasti siksi, että me molemmat uskomme siihen.
Sitä paitsi – saatuaan anteeksi, vaikkei sitä itse koskaan uskonut, luulen ettei tämä mies petä minua enää koskaan!
Luettuani uudet kommentit, en tosiaankaan näe aihetta muuttaa tavuakaan ensimmäisestä mielipiteestäni.
Hukassa tuntuu olevan sekä itsekunnioitus että kumppanin kunnioitus.
Itse olin avioliitossa n. 20 vuotta. Aloin tylsistyä ja en saanut enää mitään irti parisuhteestani. Puhuimme asiasta. Mitä se auttoi. Ei mitään.
Pettämiseni oli tietoinen valinta jota jatkui yli 10 vuotta. Minulla oli salarakas jolla itsellä oli samanlainen tilanne. En voinut ajatella eroa koska lapset olivat pieniä. Olin päättänyt että sitten teen ratkaisuni kunhan lapset ovat täysi-ikäisiä.
Tämä sivusuhde antoi minulle paljon henkistä voimaa. Näin jaksoin arjen pyörittämisen. Enkä koe siitä huonoa omaatuntoa.
Nyt tällä hetkellä olemme yhdessä salarakkaani kanssa. Hän on minun se oikea. Olemme nyt onnellisia. Enkä kadu tippaakaan että erosin epätyydyttävästä avioliitostani. Ero kirpaisi lapsiani vaikka he olivat aikuisia.He olivat minulle vihoissaan että eivät olleet missään tekemisissä kanssani. Nyt asiat ovat hyvin.
Irmalta kysyisin: Kuinka menneisyyttä voi muuttaa, vai pitäisikö meidän kaikkien kadota maan päältä siksi mitä olemme tehneet? Ainoa mitä voi kai tehdä on katua ja muuttaa itseään parempaan suuntaan. Vastaukseksi ei riitä, sitä olisi pitänyt ajatella aikaisemmin. Niin olisi, mutta nyt on nyt. Luulisin että minulla on oikeus olla pahoillani, katua, pyytää anteeksi ja rakastaa miestäni kaikesta huolimatta.
Ikävä kyllä kaikille ihmisille ei anneta samoja lähtökohtia elämälle, maailmassa tapahtuu sellaistakin mitä ei todeksi haluaisi uskoa. Elämä on kaukana mustavalkoiseta.
Tiina Steniuksen artikkeli, jonka luin kokonaisuudessaan lehdestä, oli erinomainen. Kiitokset siitä!
Ensimmäinen avioliittoni päättyi miehen uskottomuuteen, kun olin 22-vuotias ja odotin esikoistani.Tuolloin luin kaiken mahdollisen aihetta käsittelevän, minkä sain käsiini. Silti sanoisin, että en voinut silloin enkä voi nytkään – 35 vuotta myöhemmin – hyväksyä ex-mieheni tekoa. Olen siis samaa mieltä Irman kanssa.
Jos menee naimisiin, pitäisi ymmärtää sitoutuvansa toiseen ihmiseen. Sukupuoliyhteys on ainakin minulle niin henkilökohtainen asia ja olennainen osa parisuhdetta, että vaikka meillä on ollut nykyisen mieheni kanssa kovin hiljaista makuuhuoneessa jo monta vuotta, en voisi kuvitella lähteväni hakemaan seksiä muualta. Tietysti tarpeet muuttuvat vuosien varrella.
Steinuksen artikkelissa tuli hienosti esille osapuolten erilaiset tarpeet ja kehitysvaiheet eri aikoina. Tämän kun ymmärtää, ei heti vaikeuksien tullen tarvitse lähteä vaihtamaan puolisoa tai seksikumppania.
Hyvä Emconcor, miksi menneisyyttä pitäisi muuttaa. Se on tehty mikä on tehty.
Katuminen ja itsensä muuttaminen paremmaksi on pettäjälle oikea reitti, jos siihen rahkeet, halu ja kyky riittävät.
Se ei vain muuta sitä tosiasiaa, että jokainen meistä päättää ihan itse kenen kanssa ne housunsa riisuu. Joka tekee sen päätöksen että housunsa riisuu muun kuin puolisonsa kanssa ilmaisee hyvin selvästi että rakkaus ja kunnioitus puolisoa kohtaan on loppunut. Jos sitä vierasta niin kovasti halutaan niin silloin on ainoa oikea tapa se, että olemassaoleva suhde päätetään ensin.
Korostan sitä, että jokaisen on itse otettava vastuu teoistaan ja hyväksyttävä se mitä sen jälkeen tapahtuu.
Ei siitä pettämisestä tee yhtään sen hyväksyttävämpää se, että se on yleistynyt.
Yleensäkin näistä pettämistä koskevista lehtikirjoituksista tulee väkisinkin se ajatus että tässä todella oikein yritetään tehdä siitä pettämisestä tosiaankin hyväksyttyä ja normaalia parisuhteeseen kuuluvaa toimintaa. Pettäminen ei vain kuulu parisuhteeseen ja normaaliin elämään.
Ostin pitkästä aikaa Kotilieden, kun huomasin, että siinä käsiteltiin kyseistä aihetta. Olen lukenut myös kirjan Revitty sydän, joskin hieman hätäisesti.
Todella hyvä kirja, mutta olisin toivonut siihen vielä myös näkemystä sen ”kolmannen” osapuolen kannalta.
Asioita ja tapauksia käsiteltiin, mutta näihin tapauksiin liittyy aina vielä joku kolmas, joka on myös monessa tapauksessa tunteva, rakastava ihminen – mies tai nainen. Ei aina paha ilkeä ihminen, joka haluaa väkisin viedä toisen puolison.
Arvata saattaa, että minä olen tässä tapauksessa se kolmas.
Tutustuin omaan rakkaaseeni jo yli 20 vuotta sitten. Hän oli naimisissa ja on edelleen samassa liitossa.
Silloin yhteinen aikamme kesti reilut kaksi vuotta. Ero oli tuskainen ja siitä ajasta on minulle jäänyt joitakin mustia aukkoja, joita en oikeen muista. Mutta silloin kaikki jäi jotenkin ”ilmaan”, ikään kuin emme olisi pistettä suhteellemme laittaneet.
Me vain erosimme – silloin. Elämä meni tahoillamme, mutta ei mennyt päivää, ettenkö olisi häntä ajatellut. Milloin enemmän milloin vähemmän. Olin avoliitossa oman aikani , erosimme mutta olimme ystäviä miehen kuolemaan asti.
Noin puolitoista vuotta sitten otin yhteyttä vanhaan rakkaaseeni. Emme tienneet toisistamme mitään 17 vuoden ajalta. En todella tiennyt, kuinka hän suhtautuisi yhteydenottooni. En tiennyt oliko hän jo unohtanut minut – oliko hän edelleen naimisissa – en mitään.
Siitä päivästä jatkui ”yhteinen” elämämme, ikään kuin ei sitä 17 erovuotta olisi ollutkaan.
Olen käynyt läpi tunteet: teenkö väärin – onko oikein – pitäisikö tämä lopettaa ym. ym. Ketään emme haluaisi satuttaa. Hänellä on vaimo, joka ei ole tehnyt mitään sellaista pahaa minkä voisi vierittää eron syyksi. Elämä on ”tasaisenharmaata”.
Minä rakastan tätä miestä todella syvästi ja haluan antaa hänelle paljon lämpöä ja läheisyyttä, mikä häneltä paljolti avioliitossaan puuttuu. Seksi on myös meille hyvin tärkeä, jotain sellaista mikä on vain meidän välillä. Näin oli jo kaksikymmentä vuotta sitten.
En tiedä kuinka tämä kaikki päättyy. Miten ja milloin? Mutta päivääkään en vaihtaisi pois. Ja sydämessäni elää toivo, että hän olisi joskus omani – en tiedä vain miten.
Joku ratkaisu on tehtävä – ennenmin tai myöhemmin. Emme tästä enää nuoremmiksi tule.
Tämä on aika lyhyt versio suhteestamme, mutta näitä varmaan löytyy monia myös täältä kolmanen osapuolen näkökulmasta.
Parisuhteeseen ei mahdu kuin kaksi ihmistä. Irman kommentit ovat täyttä asiaa. Jokaisella on vastuu itsestä ja omasta käyttäytymisestä. Uskottomuuteen ei ajauduta, vaan tavalla tai toisella, selityksillä tai ilman, siihen annetaan itselle lupa. Ei ihminen ole tuulen vietävissä, kyllä omalla tahdolla ja omilla arvoilla on suuri vaikutus siihen miten käyttäytyy.
Joskus taitaa olla niin, että petetty osapuoli pelkää siirtymistä emotionaalisesta vaiheesta analyyttiseen. Sehän saattaisi paljastaa, että pettäjän syy tekoonsa ei olekaan pelkästään hänessä itsessään. Peiliin katsominen voi olla varsin tuskallista jos on pitkässä suhteessa tottunut pakenemaan kunnollista keskustelua syyttämällä kaikista ongelmista kumppaniaan. Ja sitten, kun kumppani on löytänyt ”ymmärtävämpää” seuraa, on helppo jatkaa syyttelylinjalla. Takana voi tietysti olla koko joukko pelkoja, oliko se toinen kauniimpi, fiksumpi keskustelija tai minua parempi sängyssä? Pelkoa saattaa herättää sekin, mitä vaatii ja tapahtuu jos osapuolet saavat suhteensa paranemaan. Silloin on molempien pakko muuttaa ajatteluaan ja toimintatapojaan, ei ainoastaan sen, jonka mitta tuli niin täyteen, että hän löysi ja otti vastaan helpotusta kolmannelta osapuolelta.
Nimimerkille Kokemus puhuu:
Ilman muuta jokaisen petetyksi tulleen pitää katsoa peiliin. Parisuhteet ovat monimutkaisia ja kaksi ihmistähän niitä on rakentamassa. Ei siis ole yhden syy, jos kaksi riitelee. Silti pettämistä ei voi mielestäni puolustella sillä, että muija ei ymmärrä eikä pettämistä tarvitse hyväksyä. Muuten ollaan äkkiä epäterveessä alistussuhteessa, jossa toinen (yleensä nainen) alemmuudentunnossaan ymmärtää kerrasta toiseen kumppanin pettämistarpeen. Näitä tapauksia meillä Suomessakin on aivan riittämiin.
Ex-mieheni oli ja on narsistinen luonne, joka ei kestänyt mitään vastoinkäymisiä ja jolle yksi nainen ei ole koskaan riittänyt.
Oma ehdoton asenteeni on peräisin kodin arvomaailmasta eikä siitä ole tähän asti ollut kenellekään mitään haittaa!
Minä olen sinne peiliin katsonut ja halunnut katsoa, mutta en ole löytänyt sieltä mitään niin raskauttavaa, että olisin voinut itseäni miehen sairaalloisesta valehtelusta ja salailusta syyttää. Minä panostin tuolloin ainutlaatuiselta tuntuvaan suhteeseemme täysillä, olin varsin tietoinen siitä riskistä, että toinen voi pettää jos on tyytymätön. Uskoin kuitenkin, että juuri minun mieheni ei sitä tekisi koska hän vannoi sanoin: ”minua on petetty edellisessä suhteessa, enkä koskaan voisi sitä sinulle tehdä sillä tiedän miten paljon se satuttaa”. Vaan toisin kävi. Ennen pettämisen paljastumista mieheni oli pahantuulinen ja yritti riidellä KAIKESTA. Hän myöskin kertoi asioita, joihin ei ollut suhteessamme tyytyväinen ja minä yritin korjata näitä asioita parhaani mukaan, mutta hän ei koskaan ollut tyytyväinen lopputulokseen. Pieni tyttömme oli vuoden vanha, kävimme molemmat töissä ja minulla oli edessä olkapääleikkaus jota suuresti pelkäsin. En saanut mieheltä tähän tukea, vaan jouduin pyytämää lapsenhoitoapua, seuralaista ja kyytiä vanhemmiltani sillä mieheni tokaisi vain ”olenko mä sitten vaan joku lapsen piika?” ja ”kuka nyt haluaisi viettää vapaapäivänsä jossain sairaalassa?” Joten en halunnut kuormittaa häntä ja menin sairaslomani ajaksi vanhempieni luokse tyttäremme kanssa asumaan. Tähän mies :”no sittenhän minä en näe tyttöämme ollenkaan!”. Olin puun ja kuoren välissä, mikään ei kelvannut. Olin huonosti nukkuvan tyttömme vuoksi niin väsynyt, että vaikka yritin antaa seksiä, jotta mies pysyisi tyytyväisenä, nukahdin usein kesken kaiken enkä voinut sille mitään. Olin aivan loppu. Mies tähän aina hermostui ja alkoi raivota. Saavuttuani sairaalasta käymään kotiin olkapää paketissa mies raivosi: ”eihän sua voi vittu edes panna!”. Ainut asia jossa en yrittänyt olla miehen mieliksi, oli minun harrastus ja ystävät. Kun mies alkoi yrittää rajoittaa harrastukseeni menemistä ja ystävien näkemistä silloin pysyin tiukkana, että ei käy. Parisuhde aika on sitten seuraavana viikonloppuna, se ei voi olla aina silloin kun ystäväni haluaisivat tavata. Mies alkoi myös kontrolloida pukeutumistani. Tönki puhelintani ja tietokonettani, mutta mulla ei koskaan ollut mitään salattavaa,aina hän sai katsoa jos halusi ja teki niin myös salaa. Huijasi, että haluaa katsoa puhelimestani kuvia jotta avaisin sen hänelle. Miksi en olisi avannut? Olin aiemmin ollut kontroilloivassa suhteessa jossa en saanut tavata ketään, en edes vanhempiani joten tunnistin tämän mieheni käytöksestä ja olin päättänyt jo edellisestä suhteesta erotessani että sellaiseen en enää suostu. Miehelle ilmeisesti tämä oli liikaa että sanoin ei. Epäilin jokusen aikaa miehellä olevan suhde koska hän piilotteli puhelintaan ja lähti usein pois kotoa puhelimineen. Kysyessäni asiaa, vielä kiinni jäätyäänkin olen saanut valtavan määrän sellaisia valheita, että olen todella meinannut oksettaa. Hän on käyttänyt salailunsa tueksi rakkauden tunnustuksia ja kosketusta, ihan kaiken jotta uskoisin. Minusta hän oli puhunut yksityisasiat tälle kakkosnaiselle, haukkunut ja arvostellut. Nainen ehdotteli eroa, ja näin ollen mies ehdotti sitä minulle. Minä puhuin jotain alkuhuuman laantumisesta ja siitä, että pikkulapsi aika on rankkaa ja selviämme siitä kyllä.. Tyhmä minä, etten tajunnut mistä ero ehdotukset kumpusivat. Kiinni jäätyään kuitenkin vakuutti, ettei ollut millään tavalla kiinnostunut tästä naisesta eikä halunnut tästä mitään. Hän teki mitä teki ”ei minkään vuoksi”. Olen pyytänyt häntä selvittämään itselleen miksi hän kykenee sairaalloiseen valehteluun, pettämiseen ja vaimonsa mustamaalaamiseen, mutta ei häntä ole kiinnostanut. Hänestä se riittää, että hän lupaa ettei tee enää samoin. Ja minä en todellakaan tiedä, miten syyttäisin tästä itseäni ja miten voisin edes yrittää ymmärtää tällaista toimintaa. Mutta kaksihan tähän aina tarvitaan… Tarkemmin ottaen kolme..
Kyllä ihmisen sisimmässä on jokin omistamisen vahva halu, sillä tuntuisi
kestämättömältä saada tietää että puoliso on pettänyt. Silloin hän pettäisi
myös kaiken sen kauniin mitä välillämme on ollut ; kaiken merkitys mitätöityisi.
Olen miettinyt asiaa ja tunnen niin, että minun tulee olla hänelle se ainoa, rakkain
ja tärkein. Ellei näin ole, kaikki on menetetty lopullisesti, ja se haava ei umpeutuisi. Siis : vahva omistushalu puolin ja toisin, sillä takana on 28 v.
vuotta avioliittoa. Jos tekee mieli viraisiin, olisi reilua ilmoittaa se ja silloin voidaan erota. Reilu peli ?
Elän itse juuri nyt uskottomuuden loukkaamassa ilmapiirissä. Meillä on takana 30v yhteinen taival, 29v avioliitossa. Mieheni on tapaillut toista naista ja se selvisi minulle lokakuun alussa. En ole ollut tyytyväinen liittoomme, mutta olen kuitenkin ajatellut, että asiat muuttuvat, kun kaikki lapsemme ovat pikapuoliin muuttaneet pois kotoa.Nyt tuntuu, että koko elämä on poispyyhitty.En nuku, en syö. Varaa on painon laskea, onneksi niin. 8kg olen laihtunut. Käyn lenkillä metsässä päivittäin.Kun pelkään menettäväni mieheni, tunnen itseni niin loputtoman yksinäiseksi. Olen ollut aina ennenkaikkea äiti lapsilleni en puoliso miehelleni.Tässä kai suurin ongelma.Olemme käyneet seurakunnan perheterapiassa yhdessä ja erikseen, enkä tiedä mihin kaikki kääntyy. Revitty sydän kirja on ollut ystävieni lisäksi terapeuttini ja siellä sanotaan, että mun pitäisi odottaa ja antaa miehen kohdata omat ongelmansa, että tietäisi mitä pitää tehdä.Ongelmia hänellä on enemmän henkilökohtaisessa elämässä kuin minulla.En vain oikein kestä tätä ajan antamista, sivusuhteen olemassaoloa.Mutta toisaalta ymmärrän, että mikään ei muutu jossen ole kärsivällinen. Siis haluaisin että meidän liittomme jatkuisi, mutta ehompana.Toista arvostavana. Olisin halukas antamaan anteeksi, mutta hän epäilee, etten voisi koskaan tätä unohtaa. Alakuloinen ja masentunut hänkin on välillä, ei ole täysin onnellisessa olotilassa mielestäni. Olen alkanut kaivata seksiäkin nyt, kun sitä en enää saa, muuta kuin päihtymystilassa (hänen). Elämä tuntuu juuri nyt tosi kurjalta. Kirjan avulla olen saanut vähän voimia. Painoa voisin huoletta pudottaa, se on ainoa hyvä puoli tässä kurjassa olotilassa.
Artikkelit uskottomuudesta koskettaa syvästi, vaikka vuosia jo kulunut ja mikä naiivia, olen petetyn vaimon roolista muuttunut pettäjäksi, eronnut ja nyt roolina salarakas. Petetyn vaimon roolissa alle kolmikymppisenä, kahden tytön ja pienen pojan äitinä maailma romahti. Elämän piti olla täydellistä; perhe, juuri valmistunut omakotitalo ja hyvä työpaikka. Seksielämäkin oli omasta mielestäni hyvä. Mitä mieheni haki itseään 15 vuotta vanhemmasta naisesta?
Elämä oli rankkaa, mutta omasta mielestäni antoisaa. Mieheni ei ollut työelämässä, koska rakensi kotiamme. Itse menin töihin heti äitiysloman jälkeen, hoidin kodin ja lapset ja vielä ehdin osallistua rakennustöihinkin. Ehkä aikaa ei sit jäänyt miehelle, joka toimi kuin lapsi jäädessään ilman huomiota. Lesken syli oli lämpöinen.
Vuosien varrella yritin hakea itselleni lohtua pettämisestä ja joskus se kieltämättä auttoikin. Pari kertaa kävimme pariterapiassa, mutta siellä puhuttiin liikaa arjesta, ei tunteista, mitä pettäminen aiheuttaa. Avioliittoa jatkoimme yli 20 vuotta, mutta onni/onnellisuus ei perheeseemme palannut. Ehkä vain odotin lasten tuloa täysi-ikäiseksi.
Nyt kolmantena osapuolena elän onnellista elämää. Minulla on mies, jolta saan rakkautta ja hellyyttä sekä ennekaikkea itsetunnon kohotusta. Minusta on jälleen tullut oma itseni. Voin iloita elämästä: lapsistani, työstä, ystävistä, harrastuksista.
Miesystäväi ei kerro vaimostaan emmekä hänen perhe-elämästään puhu. Työnsä puolesta hän asuu/käy toisella puolella Suomea kerran viikossa, mitkä ovat meidän yhteisiä päiviämme. Syyllisyys ei enää paina. Elämä on lyhyt, miksi ei nauttia jokaisesta ihanasta hetkestä.
En tiedä, pääsenkö ikinä yli aviomieheni uskottomuudesta. Suhde on kestänyt 2,5 v. Mies toistaa rakastavansa minua, mutta nuori nainen haluaa hänet, mitä ikämies ei tietenkään pysty vastustamaan. Onhan heillä yhdessä parhaat hetket, minä en enää jaksa, vaikka en halua eroa. Luottamus ja rehellisyys olisivat tärkeimpiä. Pari kuukautta vielä on aikaa, kunnes asia on päätettävä.
Minde, minulla oli tuo sama tilanne muutama vuosi sitten. ”Odotin”, että mieheni tulisi järkiinsä ja lopettaisi pettämisen. Kaikki vain jatkui… kunnes eräänä sunnuntaina hänen poissa ollessaan otin lapset ja pienen matkalaukun mukaani. Muutin pois, ensin ystävän luokse ja sitten omaan asuntoon. Laitoimme avioeron vireille.Aloin elää itselleni ja lapsilleni. Vasta sen jälkeen mies heräsi todellisuuteen ja ryhtyi laittamaan elämänsä arvoja kohdalleen. Luulin, että liian myöhään…mutta ei sittenkään. Palasin lasten kanssa entiseen yhteiseen kotiin reilun vuoden poissaolon jälkeen. Monien raskaidenkin vaiheiden jälkeen suhteemme on uusi ja entistä vahvempi. Olen sitä mieltä, että rakkaus on tahtomista ja tekoja, kunnioittamista ja luottamusta.
Paljon on tarinoita, jokaisessa jotain lohdullista.
Viisi vuotta sitten erosin miehestäni, jonka kanssa 3 ihanaa lasta, mutta avio-onni ei sujunut ja ero oli molemminpuolinen ratkaisu, vaikka mieheni olisikin halunnut sitten poismuuton jälkeen vielä palata kun suhde, jonka vuoksi lähti, kariutui.
Tapasin toisen, joka halusi aloittaa yhteiselon kanssani, eroten omasta vaimostaan ja lapsistaan.Tavallaan en aluksi hyväksynyt tilannetta, mutta ymmärsin että uskottomuutta oli ollut heilläkin tämän miehen toimesta ja sen vuoksi hyväksyin tilanteen. Täydellistä miestä en uskonut enää löytäväni. Olin todella ihastunut, mutta ymmärsin, että uskollista kumppania en hänestä ehkä saa koskaan. Muutimme vuoden seurustelun jälkeen yhteen. Meni toinen vuosi ja minä olin luvannut jättää työpaikkani koska olimme exän kanssa samassa paikassa töissä. Samaan aikaan oli pikkujoulut ja minä tulin petetyksi kerran ja ties kuinka monta kertaa sen jälkeen. Liian paljon tapahtui nyt samaan aikaan. En jaksanut paneutua uuden työpaikan hakuun. Koin, että minun oli kestettävä, koska minulla oli 3 lasta, jotka vielä toipumassa vanhempiensa avioerosta, oma työpaikka mennyt, tulevaisuus näytti heikolta. Minua pettänyt mies ei halunnut lähteä, onneksi, olisi ollut liikaa minullekin, vaikka sydämeni pohjasta häntä inhosin. Olen nyt elänyt tässä suhteessa kohta kolme vuotta jatkuvasti kärsien tapahtuneesta. Yritän etsiä keinoja, joilla jaksaa. Työpaikan otin vastaan kahden vuoden päästä tapahtuneesta. En ole pettäjätyyppiä, en siis voi siten antaa takaisin, vaikka nykyinen minulle sitä ehdottaakin jotta pääsisin yli. Olen irman kanssa samaa mieltä itseni suhteen, jos olen suhteessa, en petä, osaan kontrolloida itseäni. On vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka toimivat ilman järkeä. Minusta on toisen hyväksikäyttöä jos pettää suhteessa. Ja juuri nyt minulla on sellainen tunne jatkuvasti. Koen, etten ole sellainen kuin kumppanini toivoisi, mutta olen ehkä esimerkillinen äitihahmo hänen lapsilleen, josta olen nyt yrittänyt päästä eroon. Haluan nähdä onko syy yhdessäoloon tässä ja oliko pettäminen lapsuuden trauman toistoa. Sydän rakastaa mutta mieli. Olen noidankehässä, josta en pääse ulos. Nyt siis en saa suhteestani täyttä tyydytystä henkiseltä puolelta, fyysiseltä kyllä.
Nyt käännän asiat nurinkurin koska perhettä en voi hajottaa, mutta hajoan kohta itse ja mietin, että haluaisin elää pilvissä ja löytää ehkä toisen rehellisen kumppanin, joka mahdollisesti voisi olla tulevaisuussa ainut kumppanini, siis tietoinen valinta (blue). Elämän suola ja onni kiehtoo. En halua jatkaa loppuelämääni ongelmavyyhdin kanssa. Ihailen tupsua, joka on valmis anteeksiantoon, minusta se on hyvin ihmisrakasta, toivoisin pystyväni.
Avoimuutta pitäisi olla enemmän ihmisillä, mutta kun on myös surkeita menneisyyksiä/lapsuuksia, eivätkä ihmiset eikä vanhemmat osaa aina auttaa itseään ja lapsiaan aiheutetuilta traumoilta. Elämä on siis osin mustavalkoistakin. Emmekä ole täydellisiä vaikka itse haluaisimmekin. Näin olen nyt oppinut 45 elinvuoden aikana. Olisiko kirjasta revitty sydän minulle jotain apua?
Luin edellistä kirjoitusta ja en voinut kuin ällistellä sinun jaksamistasi. Kysyit olisiko kirjasta Revitty sydän sinulle hyötyä, en tiedä. Minulle on ollut kirjasta se ilo, että tiedän miehelläni olevan ensimmäisen ja ainoan ulkopuolisen suhteen tähän mennessä. Kirjassa kerrotaan identiteettikriiseistä jotka liittyvät tiettyihin ikävuosiin. Ja se saa minut jaksamaan, koska ajattelen toistaiseksi, että hän elää identiteettikriisiä ja suhde olisi lähinnä peilausta omaan elämään ja elämän ja ongelmien uudelleenarviointia. Jos hyvin käy oppisi tästä suhteesta jotain arvokasta. Toisaalta tuntuu, että suhde on rakkaussuhde ja ei lopukaan niin pian kuin toivoin ja olen alkanut ajatella, että saan kirjasta turhaa toivoa.Olen henkisesti valmentautunut eroajatukseenkin, koska tällä hetkellä ”kakkonen” on hänelle ykkönen.Mutta mitään en sille voi, hän laittaa eron vireille jos osaa asian päättää.Mutta sen olen oppinut kaikesta, että itsestään pitää pitää huolta, yrittää nukkua, elää omaa elämäänsä, harrastaa jotain, tavata ystäviä. Voit ainoastaan muuttaa itseäsi, et puolisoasi. Oma muutos kuitenkin saattaa aiheuttaa muuttumista puolisossa, ei sinun puheesi, huutosi, itkusi, kiukuttelusi. Kun oikein suuttuu tulee sanottua helposti sellaista mitä ei haluaisi oikeasti sanoa. Se ei rakenna mitään. Toivottavasti elämäsi selkeytyy ja pystyt tekemään päätöksiä onnellisemman elämän puolesta.
Ei ole helppoa erota, kun on lapsia – vaikka toisen osapuolen uskottomuus tekisi kuinka kipeää! Mieheni on pettänyt minua, ja jos lapsia ei olisi, ei olisi enää avioliittoakaan. Kolmen lapsen äitinä tilanne on kuitenkin toinen. En halua rikkoa lapsilta turvallista kotia; kaikesta huolimatta he ovat tasapainoisia ja onnellisen tuntuisia lapsia. Mitäpä sitä ei äitinä tekisi tämän asian säilyttämiseksi?!
Olemme olleet mieheni kanssa naimisissa liki 20 vuotta. Olin aivan varma että meillä ei koskaan tapahtuisi uskottomuutta.
Miten naivia ajatella näin!! Mieheni petti minua kahden naisen kanssa usean kuukauden ajan, jopa samoihin aikoihin, ja näistä naisista toinen on minua lähes 30 vuotta nuorempi. Se jos mikä latistaa oman naiseuden aika tehokkaasti…
Omantunnontuskissaan mies paljasti myös ns. kännipanonsa, joita oli jo ennen lasten syntymää – hänelle ne eivät kuulemma merkinneet mitään, mutta minulle sitäkin enemmän: menetin ko paljastusten myötä myös menneisyyden, jota olin aina pitänyt hyvin onnellisena.
Sitä en tiedä, mikä ajoi mieheni uskottomuuteen. Seksiä on liitossamme aina ollut yllin kyllin. En nipota, nalkuta, olen ihan säädyllsen näköinen ja miesten kavereiden mukaan ”tosi hyvä jätkä”.
Mutta mikään ei tunnu riittävän.
Mieheni on kauhuissaan tilanteestamme. Olemme yhdessä periaatteella päivä kerrallaan. Parisuhdeterapiaan olemme menossa ensimmäistä kertaa lähiaikoina. Itse olin ensin tosi pahasti hukassa ja masentunut, mutta nyt olen päässyt tilanteen yläpuolelle tietyiltä osin. Minulla on varasuunnitelma olemassa, jos tästä ei tule mitään. Mies tarrautuu minuun kuin hukkuva, vannoo rakkauttaan ja pelkää tosissaan menettävänsä perheensä. Tekojaan hän ei osaa selittää, ainoastaan sen, että hänellä on ollut itsensä kanssa vaikeaa.
Omat tunteeni vaihtelevat päivittäin. Välillä mietin, kuka tuo vieras on, jonka kanssa jaan elämäni. Toisinaan hän tuntuu läheisemmältä.
En todellakaan tiedä, miten tässä käy. Mutta niin paljon on tapahtunut, että millä ilveellä saisin tästä liitosta vielä kiinni??? Miten voisin enää luottaa ja rakastaa? Minut leimattiin mustasukkaiseksi hulluksi, mutta mitään mies ei tunnustanut – hän ei kuitenkaan ottanut huomioon, että naiset pitävät viime kädessä yhtä: toinen ”hoidoista” kevensi minulle sydäntään.
Siinä oli miehen enää turha sönköttää vastaan kun oli selkä seinää vasten.
En olisi ikinä toivonut tällaista omalle kohdalleni.
Lohdullista on etten ole yksin. Päätin ehkä sitten olla onnellinen ja olla ajattelematta mennyttä. Jos tämäkin tarina joskus päättyy, ei sen tarvitse päättyä niin että siitä jäisi huono muisto kenellekään.
– aurinkoa risukasaan toivoen
Minulle selvisi toissapäivänä että miehelläni on ollut suhde 10v. nuoremman kanssa vuoden verran.Olen epäillyt asiaa jo pidemmän aikaa mutta mieheni kielsi kaiken.Nyt hän vihdoin sai sanotuksi ja kertoi rakastavansa tätä toista.Eroamista hän miettii nyt koska meillä on kaksi lasta ja itse sanoin että olen valmis antamaan anteeksi yritää pelastaa tämän 14v. kestäneen liiton.kysyessäni että miksi? hän ei tiennyt…sanoi vaan tunteneensa että olimme liikaa ”vain” ystäviä..
Olen kaikki nämä vuodet ollut mahdollisimman hyvä äiti lapsille ja vaimo miehelleni eli seksi on kuulunut elämään..eli ei voi olla senkään puute.Tuntuu että kaikki katuu päälle ja en jaksa.Olen aina ollut mieheni kanssa sitä mieltä että kuulumme yhteen ja kauhuissamme katsoneet monen lähellä olleen ihmisen pettämisiä ja lasten kärsimyksiä.
Voi, miten paljon kärsimystä elämässä onkaan! Ja miten paljon oma kokemus antaa ymmärrystä. Petetyksi tulemisen tuskaa ei voi muuten edes aavistaa.
Sen olen oppinut, että jos puoliso pettää kerran, hän pettää toistekin. On turha uskotella muuta. Jos petetty haluaa jatkaa jostain syystä parisuhdetta, pitää ehdottomasti mennä pariterapiaan, vaikka Fisher-kasvuseminaareihin, lukea kirjallisuutta ja keskustella. Ja rinnakkaisssuhde pitää lopettaa heti. Pettäjälle on asetettava rajat. Omaa toimintatapaa suhteessa pitää myös tarkastella, itse annoin lopputilin äidille, terapeutille ja piialle, joissa rooleissa olin miehelleni ollut. Rakastajattarenkin rooli oli välillä lomalla.
Miehen viimeisin rakkausuhde paljastui neljä kuukautta sitten. Nyt suunnittelen ns. parantavan erillisyyden kokeilemista, kts. kirja Bruce Fisher, Jälleenrakennus. Tällä hetkellä en halua edes yrittää antaa anteeksi enkä luottaa. Ainoastaan voimalause:”olen vapaa” antaa rauhaa. Luulin, että elämä on nyt viisautta, rakkautta ja tasapainoa, olenhan jo 60 vuotias ja isoäiti, mutta vaaripa tahtoi romanttista rakkauden huumaa ja nostetta nuoremman kanssa.
Kaikille kohtalotovereilleni toivon voimaa, tervettä itsekkyyttä, itsen arvostamista ja rakastamista ja ymmärrystä, että et ole syyllinen tapahtuneeseen.
Kovin ovat tutun oloisia monet kommenteista. Minulle Revitty sydän -kirjasta on ollut apua, sillä se vapauttaa petetyn syyllisyyden tunteista. Samoin Fisherin Jälleenrakennus -teos käy viisaasti läpi rakkaussuhteen loppumista.
Olen 50-vuotias ja sain uuden vuoden lahjaksi tiedon mieheni vuoden kestäneestä suhteesta. Yhteisiä vuosia on jo 28.
En ole koskaan osannut kuvitella, millaisen kaaoksen uskottomuus luo mieleen. Koko elämä, eletty elämä ja tuleva elämä, meni kerralla pieniksi kappaleiksi.
Sain toimintakykyni kuitenkin nopeasti kasaan: kuukauden päästä asuin jo omassa pikku kodissa. Terapian aloitin heti. Onneksi olen taloudellisesti riippumaton miehestäni, mutta emotionaalisen peräeron tekeminen on kestänyt kaikki nämä muutamat kuukaudet ja tulee varmasti kestämään pitkään. Menetin kykyni nukkua, syödä ja nauraa.
Olen pitänyt itseni henkisesti kasassa kirjoittamalla päiväkirjaa, pitämällä unipäiväkirjaa ja lenkkeilemällä. ystävistä on ollut suurenmoinen apu, samoin terapiasta, mutta mikään ei tule ilman omaa vakavaa ajatustyötä. Olen yrittänyt olla avoin, kun olen tutkaillut omaa elämääni ja sitä, miksi en ollut tajunnut mieheni ajautuneen kriisiin, johon hän haki apua uskottomuudesta.
Ajattelen kyllä, kuten Kotilieden artikkelissakin, että uskottomuus ei välttämättä ole ihmisen tietoinen valinta. Ainakin itse näen, että mieheni paha sisäinen olo on ajanut häntä ratkaisemaan ongelmiaan toisesta suhteesta. Uskottomuus on kuitenkin moraalitonta, se loukkaa toista ihmistä syvästi. Se tekee luultavasti ikuisen haavan puolison mieleen. Mutta siitä huolimatta pettäjälläkin on tarinansa, jota kannattaa kuunnella. Sitä paitsi pettäjä on myös vaurioittanut itseään henkisesti, vaikkakin usein pettäjän mielen ongelmat uinuvat syvää ruususen unta ja saattavat herätä vasta vuosien kuluttua uusina ihmissuhdevaikeksina.
Uskottomuuden ilmitulo meidän tilanteessamme laukaisi meissä molemmissa syvän kriisin. Käymme pariterapiassa ja myös mieheni käy omassa terapiassaan.
Olemme ratkaisseet tilanteemme ns. parantavalla erolla. Ratkaisumalli löytyy Fisherin kirjasta. Olemme molemmat allekirjoittaneet sopimuksen etsikkoajasta, joka kestää elokuun loppuun. Sitten harkitsemme yhdessä, miten eteenpäin.
Mieheni lopetti toisen suhteen välittömästi sen tultua ilmi. Hän ei kuitenkaan näe meidän yhteisellä tulevaisuudella mahdollisuutta, vaikka toinen suhde ei rakkaussuhde varsinaisesti ole ollutkaan. Uskon kuitenkin, että suhde on tavallaan jäänyt kesken ja suhteeseen on jäänyt vielä lämmintä energiaa. Mies on kuitenkin todennut, että kenties hänen on parasta elää yksin.
Ajatus on tietenkin minusta kammottava, sillä en haluaisi heittää pitkää yhteistä historiaamme menemään. Miehelläni on vaikea lapsuus alkoholistiperheessä; se selittää umpiperän, johon hän on joutunut. Nyt kun katson historiaamme, tajuan kipeästi, kuinka paljon selvittämätöntä henkistä saastaa suhteessamme on ollut.
Mutta on ollut myös paljon hyvää, ja tuosta hyvästä luopuminen on minulle äärettömän vaikeaa.
Olen kuitenkin ajatellut, että mikäli mies päätyy eroon, minä kestän sen. Koen olevani henkisesti vahvempi ja tasapainoisempi kuin hän. Olen päättänyt hoitaa itseäni ja olen päättänyt rakentaa itseäni ja minäkuvaani koko tämän etsikkoajan niin, että olen myös valmis luopumaan entisestä ja ottamaan uuden elämän vastaan.
Paljon olen itkenyt ja usein selittämätön ahdistus iskee kimppuun. Psyykelääkkeitäkin olen käyttänyt; unilääkeistä onneksi pääsin eroon. Nämä ovat olleet elämäni ehdottomasti vaikeimmat ja raskaimmat kuukaudet. Optimismini olen säilyttänyt: tämä on minun elämääni ja haluan tehdä elämästäni mahdollisimman hyvän ja itseni näköisen.
Haluan lähettää kaikille petetyille voimia kestää kuoleman kaltainen katastrofi. Jos petetty käyttää aikansa rehelliseen itsetutkiskeluun, hänestä tulee vahvempi ihminen kuin pettäjästä, joka kenties pakenee uuteen rakkaussuhteeseen ja kantaa uuteen pesään samalla kaikki vanhat ongelmansa.
Olimme olleet noin kymmenen vuotta naimisissa. Meillä oli kolme yhteistä lasta ja yksi vielä mieheni edellisestä avioliitosta. Olimme onnellisia ja tyytyväisiä suhteeseemme. Eräänä päivänä mies kertoi naureskellen työpaikallaan olevan naisen ehdottaneen hänelle seksisuhdetta. Pelästyin asiaa, mutta ajattelin/toivoin ettei ehkä pelättävää olisi, koska mies kertoi asiasta minulle, eikä ollut houkutukseen langennut. Ymmärsin kuitenkin , että miestäni kovasti hiveli se huomio, jonka sai toiselta naiselta, elimmehän arkipäivää omassa suhteessamme.
Jotainkin kuukausia sen jälkeen töypaikan matkalla miehelläni olikin sitten suhde tämän naisen kanssa. Kotiuduttaan hän kertoi minulle siitä ja ikäänkuin uskoi saaneensa asian anteeksi ja poispyyhityksi kertomalla sen minulle. Hän vakuutti rakastavansa minua, eikä missään tapauksessa haluaisi erota meistä perheestään. Mietin oliko kyseessä lomaromanssi, joka menisi ohi arkipäivän koittaessa, vai oliko kyse jostain muusta?Mietin tulevaisuutta, omaani ja pienten lasteni, äitinä ja vaimona. Muistan kuinka kylmä käsi puristi sydämmeni ympärillä.
Kaksi vuotta kesti suhde mieheni ja sen naisen kanssa. Välillä pakkasin mienheni tavarat ja pyysin häntä pois muuttamaan, valillä hän muutti omasta tahdostaan pariksi viikoksi pois. Suhde välillämme ei kuitenkaan koskaan loppunut, rakastelimme kuin hukkuvat toisiimme takertuneina ja aina jotenkin jaksoin uskoa, että nyt suhde on loppu, kunnes taas kerran ravintolaillan (ja niitä oli usein) jälkeen mies jäi palaamatta kotiin. Alkoholi oli kuvioissa aina ja uskoin, että miehen oli helpompi mennä tuon naisen luo kuin tulla kotiin jossa olimme hänen omatuntonsa. Raha-asiat olivat rempallaan ja jouduin turvautumaan sosiaalihuoltoon, josta löysin kuuntelijan ja ymmärtäjän miespuolisesta sosiaalivirkailijasta. Hän ei tuominnut miestäni kokonaan, minkä kaikki muut tekivät. Mieheni sai jonkinlaisen hermoromahduksen, johon hai hänelle apua työterveyshuollosta. Juominen ja suhde loppui. Rakensimme luottamusta uudelleen. Meillä oli yhteisiä harrastuksia ja elimme mielestämme rakkausavioliitossa.Lama koetteli meitä ankarasti, mutta jaksoimme yhdessä.
Lapset yksi toisensa jälkeen lähtivät opiskelemaan ja omaan elämäänsä. Meillä oli yhteiset harrastukset ja työmme joihin paneuduimme. Mieheni kärsi jonkinlaisen burnoutin työssään ja oli pitkällä sairaslomalla, alkoholi oli elämässämme kuvioissa aina jollainlailla. Mieheni juominen ei minua kovasti häirinnyt, ainoastaan rahanmenona siitä kärsin. Mieheni oli viehättävä seuraihminen ja alkoholi vielä sai usein hänet vapautumaan entisestään. Olimme paljon lastemme ja heidän ystäviensä seurassa, perhetuttuja ei kovinkaan paljon meillä ollut. Burnoutin myötä mieheni kuitenkin synkistyi ja oli masentunut pitkään. Itselläni oli myös vaikea aika enkä jaksanut häntä tukea, tunsin, että olisin ensimmäistä kertaa tarvinnut myös itse apua jaksamiseeni. Olin pitkään sairaslomalla jalkaleikkauksen takia ja myös masentunut varmaan. Mieheni ilmoitti 26:en avioliittovuoden jälkeen haluavansa muuttaa pois itseään etsimään. Ketään toista naista ei ollut kuulemma. Elämäni meni murusiksi. Tuntui kuin kaikki eletty elämä olisi pyyhitty pois. Ystävämme ja lapset eivät millään uskoneet eroamme todeksi. En minäkään alkuun.. olimme kestäneet niin monet kriisit, että uskoin liittomme kestävän mitä vaan.
Tuosta erosta on nyt kahdeksan vuotta. Mieheni katui myöhemmin, mutta liikaa oli tapahtunut siinä vaiheessa, enkä voinut ajatella yhteen palaamista enää. Olin surrut, rillutellut ja tavannut uuden mieheni, joka on minua paljon nuorempi. Olimme hyvin rakastuneita alkuun ja suhteemme oli yhtä huumaa. Hän oli myös eronnut 10v:den liitostaan samoihin aikoihin kuin minä ja hänellä oli kaksi pientä lasta. Kovasti en taas äidiksi halunnut ja ikäeromme huolestutti. Suhde vain loksahti paikoilleen, elämämme on turvallista, kahden aikuisen elämää, jolla on omat juttunsa. Olemme nyt naimisissa seitsemättä vuotta. Vaikeuksia on ollut, mutta ei ylivoimaisia. Suhteessamme on paljon hellyyttä ja turvaa. Nyt viimeisen parin kuukauden aikan tuo turva on mennyt. Mieheni sai tekstiviestin eräältä naiselta, joka kertoi olevansa rakastunut ja haluavansa tavata miestäni. Ensin mieheni kertoi olevansa naimisissa, eikä halua mitään suhdetta, mutta nainen sitkeästi jatkoi pommitustaan. Mieheni tottakai kiinnostui ja ihastuikin naiseen tavattuaan hänet. Siinä vaiheessa hän kertoi minulle asiasta. Meillä oli ollut todella arkista elämää koko pimeä talvi ja olin surrut yhteisten asioiden puuttumista monasti. Asian eteen ei kuitenkaan ollut tehty mitään. Maailma romahti jälleen altani. Mieheni suri asiaa ja oli kauhuissaan ja peloissaan kuinka tälläistä voi tapahtua. Hän lupasi lopettaa suhteen heti alkuunsa. Olen juuri saanut tietää, että se suhde ei loppunutkaan vaan mieheni meni sänkyyn vielä tämän naisen kanssa. Nyt hän pyytää anteeksi ja katuu… Jotenkin vanha edellisessä avioliitossa kokemani taas toistuu.. Olen hukassa enkä tiedä mitä tehdä? Mietin jopa että minussa on joku vika joka mahdollistaa, että miehet voi minua pettää… Olenko liian salliva? Ymmärrän ettei ketään toista voi omistaa ja ymmärrän tämänkin nykyisen mieheni suhteen ja seikkailun… kuitenkin olen loukattu.
Painin itseni kanssa lähes päivittäin, ahdistusta ja tuskaa tuntien. Tunnen itseni täysin kelvottomaksi ja huonoksi ihmiseksi kun lankesin, en kerran vaan parikin kertaa. Olen huomannut kuinka tärkeä ja rakas ihminen mieheni on minulle, enkä halua hajottaa perhettäni tämän takia. Mieheni ei tiedä näistä kerroista mitään, enkä halua hänelle niistä kertoakaan. Olen oppinut sen, ehkä rankimman kautta, että en tule tekemään sitä enää. Syvät haavat olen sieluuni saanut, enkä tiedä miten pääsisin eteenpäin. Olemme olleet yhdessä melkein 20 vuotta, josta reilu puolet naimisissa. Olen käynyt psykologin kanssa keskustelemassa, ja minulle on vuosien varrella tehty varmaankin kaikki mahdolliset testit, tautien varalta, eikä mitään ole löydetty… voin vain todeta että huono omatunto aiheuttaa tätä jatkuvaa piinaa… Hullu olin kun lankesin, enkä voi edes viinaa siitä syyttää. Olen aivan hajalla sisältä ja yritän kaikkeni jotta saisin elämäni taas raiteilleen. Kelloja ei voi kääntää taaksepäin, on vain yritettävä jaksaa.. Jos millään voisin korjata vääryydet joita tein, tekisin sen ilomielin.
Mieheni rinnakkaissuhde paljastui 20 vuoden yhteiselon jälkeen, heti 5. lapsemme syntymän jälkeen. Lasten isä jätti perheensä: neljä alaikäistä lastaan ja uuden vauvansa ja muutti pois heti suhteen paljastuttua. Katumusta tai anteeksipyyntöä ei koskaan kuulunut. Syyt puheyhteyden ja luottamuksen katkeamiseen, pettämiseen ja pettäjän aloitteesta tehtyyn avioeroon olivat hänen mukaansa vain puolisossa, eivätkä pariterapiassa ja perheasian sovittelussa käydyt keskustelut hänen kantaansa muuttaneet. Pitkällisen prosessin jälkeen sain vähitellen itsetuntoni takaisin. Katkeruus on kuitenkin jäänyt: petetyn traumasta ei koskaan toivu ennalleen, eikä yhteys lasten isään koskaan palautunut. Muut (biologisten) suurperheiden pettäjät tai petetyt, olisi mielenkiintoista lukea kohtalotovereiden tarinoita.
Uskottomuuden yleisyys on hämmästyttävää, ja miten isot jäljet se ihmiseen jättääkään. Löysin täältä kiinnostavan artikkelin, mikä käsitteli uskottomuuden syitä. Se valaisia ainakin itselleni uskottoman osapuolen näkökulmaa, mistä sain myös apua juuri tuosta mainitusta Revitty sydän -kirjasta.
http://www.suhdesoppa.fi/uskottomuus/mista-uskottomuus-johtuu/
hei auttakaa minua!!! minulla oli aivam mahtava tyttö joita ei ole kuin 1 maailmassa ja meillä oli aivan mahtavan ihanaa…kaikki yhteiset jutut ja ensimmäistä kertaa itkin elämässäni tälle tytölle mutta minä humalassa menin pettämään tätä tyttöä ja kerroin siitä hänelle. hän jätti minut mutta otti vähän ajan päästä takaisin. sitten taas erottiin kun se ei ollut samanlaista kuin ennen kun ei ollut luottamusta. nyt tiedän että syy on siinä etten arvosta enlä rakasta itseäni joten en ole vielä valmis suhteeseen. joka päivä sattuu niin paljon että harkitsen itsemurhaa kun en enää jaksa.. mitä teen?? haluaisin eheytyä ensin itse mutta tuntuu että sitten on jo liian myöhäistä kertoa tälle tytölle. pääsenkö koskaan irti ja löytäänkö toista rakkautta enää ikinä kenen kanssa on samanlaista??
Toivon nimimerkille ”tuho” mielenrauhaa, eheyttä ja uutta rakkautta. Ne varmasti löytyvät vielä. Älä tuhoa enää pettämällä uutta suhdettasi. Ymmärrän nuorten ihmisten sekoilun ja epävarmuuden, kuusikymppisten kohdalla asia on aivan toinen.
Minä olen jo kuusikymppinen nainen. 13 vuotta elin luuloni mukaan onnellisessa avoliitossa samanikäisen miehen kanssa. Emme riidelleet ja viihdyimme mainiosti yhdessä. Aikuisiin lapsiin ja ex-puolisoihin on hyvät välit. Teimme molemmat etätyötä kotoa käsin, usein jopa samassa huoneessa, mutta silloin tällöin mieheni joutui työnsä vuoksi matkustamaan kauas, jopa Intiaan, Afrikkaan ja Etelä-Amerikkaan. En pitänyt matkoja ongelmana, viihdyin hänen poissaollessaan hyvin yksinkin enkä udellut hänen tekemisiään.
Viime keväänä vieras ihminen lähetti minulle puolentoista vuoden ajalta miehen ja hänen ulkomaalaisen rakastajattarensa sähköpostikirjeenvaihtoa, autenttisia lemmenviestejä. Mies oli ollut joitakin kertoja useita viikkoja peräkkäin hänen maassaan. Viesteissä, joita oli lähetelty hyvin tiheästi, mies puhui kaipuustaan ja rakkaudestaan, lähetti tuhansia suudelmia ja muisteli yhteisiä öitä ja naisen suloja. Heti kun olin lukenut viestit, sanoin lähteväni. Mies pyysi, etten tekisi sitä ja sanoi lopettavansa suhteen. Niin hän ilmoittikin naiselle sähköpostitse. Hän ei kuitenkaan luvannut lopettaa naisen tapaamisia tulevaisuudessa, työtehtävien vuoksi se on kuulemma tarpeen. Käsittääkseni se ei ole aivan totta. Hänen mielestään en voi kuitenkaan vaatia sellaista.
Puoli vuotta on kulunut ja elän yhä samassa liitossa, mutta se ei ole enää sama enkä minäkään. Keväällä olin vielä keski-iässä, nyt olen vanha nainen. Jatkuvuuden ajatus, ilo ja rauha ovat poissa. Ei tee mieli edes tarttua puolison käteen kuten ennen joka päivä ja välillä tunnen raivoisaa vihaa. Mieleni palaa yksinäisyyteen ja omaan koloon, mutta taloudellisia mahdollisuuksia sellaiseen siirtoon on vähän. Hyvin pahana pidän sitä, että en saanut kuulla asiaa puolisoltani ja ettei hänellä ollut pienintäkään aikomusta lopettaa suhdetta ennenkuin se tuli ilmi vastoin kaikkea todennäköisyyttä.
Yhteisen elämän perusta on järkkynyt, olen vieraantunut puolisostani. En ole toipunut iskusta enkä tiedä, toivunko koskaan kokonaan, mutta mieluummin sellainen isku kuin valheessa eläminen.
Itkien luen näitä tarinoita. Olen nuori, vasta 23-vuotias. Minulla on 7 vuotta vanhempi aviomies ja kaksi ihanaa lasta. Esikoisen ollessa 4kk, mieheni jäi kiinni suhteesta toiseen naiseen. Päätimme jatkaa yhdessä. Suhde loppui heti ja mieheni halusi ehdottomasti jatkaa kanssani. Uskoin lupauksiin ettei koskaan enää.
Muutimme toiselle paikkakunnalle ja puolitoista vuotta tapauksen jälkeen sama toistui. Tällä kertaa mieheni jopa oli jättämässä perheensä tämän toisen nuoren äidin takia. Kuukausi oltiin erillään ja jälleen päädyimme jatkamaan yhdessä ja suhde toiseen loppui.
Mieheni on varsinainen naisten naurattaja ja nauttii saamastaan huomiosta. Hänellä on todettu antisosiaalinen persoonallisuushäiriö. Narsistisia taipumuksia löytyy myös.
Vuosien varrella on nauratettu monia naisia, mutta varsinaista pettämistä ei ole näiden kahden tapauksen jälkeen todistettavati ollut.
Toinen lapsemme syntyi kesällä. Tässä alkusyksystä aloin haistella että jotain on ehkä taas pielessä. Kerroin että vanhatkin pettämiset painavat kovasti mieltäni, ja että haluan että käydään pitkä ja rehellinen keskustelu siitä mitä on tapahtunut, kenen kanssa ja milloin. Mieheni on aina ’vähätellyt’ suhteitaan. Väittänyt jopa ettei seksiä edes ollut. Nämä toiset naiset ovat kertoneet kuitenkin asian oikean laidan.
Toissa iltana se pommi sitten putosi. Mieheni kertoi rehellisesti koko karun tarinan. Kuuden vuoden suhteen aikana, seksiä kuuden naisen kanssa. Suutelua muutaman muun kanssa siihen lisäksi. Uusin tapaus, seksiä kerran erään puolitutun kanssa, viikko ennen kuopuksen ristiäisiä.
Olen aivan sirpaleina. Siitä olen kiitollinen miehelleni, että vihdoin pystyi kertomaan totuuden. Kertoi että hän haluaa muuttua, lopettaa moisen touhun. Siitä ei jää kuulema mitään käteen.
Miten ihmeessä tästä selviää? Ainoat syyt jäädä on raha ja pelko olla yksin. Rakastan miestäni. Mutta en tiedä kestänkö tällaista enää. Voiko tällaisen jälkeen luottaa enää koskaan? Niin monta avointa kysymystä mielessä.
Olen niin nuori että mulla olisi loistava elämä ehkä edessä jonkun luotettavan ihmisen kanssa. Tai ehkä kohdalle sattuisi toinen pettäjä ja hajoan vielä enemmän.
Miehesi kertoi sinulle viimeisimmästä petoksestaan ja halustaan muuttua oma-aloitteisesti, toisin kuin minun puolisoni, joka ei koskaan aikonutkaan kertoa vaan jatkaa salasuhdettaan hamaan vanhuuteen. Se herättää toiveita. Epäilyn siemen on kylvetty suhteeseenne, mutta sen ei välttämättä tarvitse itää. Narsismi ja antisosiaalinen persoonallisuushäiriö tuntuvat minusta kuitenkin vakavilta uhilta. Neuvon sinua keskustelemaan terapeutin kanssa.
Toivon sinulle, rakas nuori nainen, jaksamista ja onnellisempaa tulevaisuutta!
Muistakaa ettei sen uskottomuuden tarvitse mennä sinne peiton alle asti. Itse olen ollu onnellisessa parisuhteessa jo vajaan yhdeksän vuoden ajan. Kuukausi takaperin aloin etsiä vierasta seuraa netistä, vähän jännitystä elämään. Ketään en tavannut eikä kukaan ottanut yhteyttä, mutta parempi puoliskoni löysi nämä viestit ja nyt olemme kriisissä. Lisäksi hänellä on erittäin paljon stressiä opiskelusta ja työstä enkä olisi koskaan halunnut mitään tällaista käyvän.
Olen valehdellut paljon kun hän on kysellyt näistä asioista, en vain kestä nähdä kuinka toinen kärsii. Nyt pöytä on kuitenkin puhdas, en vain tiedä mitä ihmettä voisin tehdä että pystyisin vakuuttamaan luottamuksen takaisin. Olen aivan hajalla, tippa silmässä vähän väliä. Minua ei myöskään lohduta pätkääkään se, että mitään ei tapahtunut kenenkään kanssa.
Tälläkin kokemuksella voin sanoa kaikille, ketkä edes harkitsevat pettämistä. EI. Se on AINA väärä tie, eikä johda muuhun kuin suruun, satuttamiseen ja vaikeuksiin. Kaikkien osalta.
Voimia kaikille petetyille ja myös pettäjille, että saatte asianne selvitettyä. Muistakaa että pettämällä saatte eniten vahinkoa aikaan parisuhteessa.
Eiköhän me eletä täällä vain kerran. Eipä jäädä roikkumaan siihen huonoon suhteeseen, missä petetään, tai missä on yleensä huono olla. Jos olet nuori, erittäin todennäköistä että on monta ihanaa ihmistä, jotka osaavat elää uskollista elämää kanssasi vaikka sinulla olisi lapsiakin. Itse elin aika epätyydyttävää suhdetta, meillä oli yksi lapsi. En uskaltanut lähteä, mutta kauan sitä harkitsin.
Sitten tuli elämäni käännekohta. Hän asteli elämääni ennalta varoittamatta. Erosin miehestäni, sillä en halunnut jäädä kärvistelemään ja halusin että hänkin sitten aloittaa jotakin uutta, koska yhdessä en olisi voinut enää olla hänen kanssaan. Tämän ihanan ihmisen kanssa olen ollut jo 20 vuotta ja meillä on kaksi lasta. Joka päivä rakastamme toisiamme sanoin ja teoin tavallamme. Vanha suhteeni elää omalla tavallaan, pettyi kai niin ettei ole uutta naista itselleen hommannut, mutta parempi yksinkin kuin huonossa suhteessa.
Kunnioittaako kukaan enää niitä, jotka lupaustensa mukaan yrittävät parhaansa? Oletko itse tullut koskaan petetyksi? Väitän, että et voi edes ymmärtää mistä on kyse ennen kuin tulet itse petetyksi. Kyllähän sitä voi haikailla lopun ikäänsä ihan mitä tahansa muilta, mutta en myöskään ota naapurin autoa sen vuoksi, että minulla ei ole omaa tai oma on huonompi.
Ei sinussa mitään vikaa ole. Pistäse mies kävelemään, jos käsityksesi on se, että avioliitto edellyttöää toisen osapuolen uskollista kunnioittamista.
Todistukseni papin manuka kuinka hän palautti rauhan takaisin perheelleni, kun vaimoni jätti minut ja lapset entiselle poikaystävälle, jonka hän päiväsi ennen kuin menimme naimisiin ja erotettiin perheestäni, elämä ilman häntä oli hyödytöntä minulle ja lapsille minä todella Tarvitsin hänen selkäänsä, enkä halua, että lapseni varttuisivat ilman asianmukaista hoitoa äidistä, mutta kiitos Jumalaa tänään siitä, että hän käytti papin manukaa palauttaakseen ja palauttaakseen hänet kotiinsa missä hän kuuluu. tässä hänen yhteydenpito kaikkiin, jotka lukevat todistukseni ja tarvitsevat hänen palvelua. lovesolutiontemple1[@]gmail.com