Lukutaidottoman äidin tytär päätyi avustajaksi eduskuntaan: ”Jos todella haluan jotain, voin saada sen kovalla työllä”
Parikymmentä vuotta sitten Veronica Kalhorin perhe melkein kieltäytyi turvapaikasta Suomessa, koska he eivät tienneet maasta mitään. Lukutaidottoman äidin tytär on esimerkki siitä, mitä ihminen voi tehdä, jos hän saa mahdollisuuden.
”Äiti oli pitkään hiljaa. Sitten yhtäkkiä hän sanoi: isää on ammuttu.”
Sinä päivänä 10-vuotias Veronica Kalhori tuli kotiin lounaalle, kuten tavallisesti. Hän ihmetteli, miksi isä puuttui pöydästä.
”Äiti oli pitkään hiljaa. Sitten yhtäkkiä hän sanoi: isää on ammuttu. Keskellä päivää, keskellä katua.”
Tieto oli järkytys, totta kai. Suuri yllätys se ei kuitenkaan ollut. Tuohon aikaan Iran lähetti salamurhaajia tappamaan poliittisesti aktiivisia kurdeja Irakiin, missä perhe asui.
Kahden viikon päästä äiti synnytti viidennen lapsensa. Hän oli heikossa kunnossa ja vauva keskoskaapissa. Toiselle aikuiselle olisi ollut tarvetta.
Onneksi isä selvisi. Sairaalasta päästyään hän päätti, että perheen on lähdettävä pois Irakista. Perhe ilmoittautui turvapaikanhakijoiksi ja pääsi pitkään odotettuaan haastatteluun. Lopulta tuli tieto: Suomi ottaa heidät vastaan.
Se oli pettymys. Perhe olisi toivonut pääsevänsä Ruotsiin, sillä siitä he olivat kuulleet hyvää. Suomesta he eivät olleet kuulleet yhtään mitään.
”Äiti ilmoitti, että emme sitten ehkä lähde. Se oli vakava paikka.”
Selvisi, että Ahvenanmaalla asui tuttuja maanmiehiä. He kertoivat, että Suomi on pieni maa, jossa on talvella kylmää ja synkkää mutta kesällä todella kaunista.
Kun perhe sitten saapui kiintiöpakolaisina Vaasan lentokentälle maaliskuussa 1999, oli kylmää, pimeää ja lumista. Veronican ensimmäinen ajatus oli ottaa saman tien lento takaisin Irakiin.
Ruotsin sanat vihossa
Mieli kuitenkin muuttui nopeasti, sillä perhe otettiin hyvin vastaan pienessä Mustasaaressa kunnassa. Naapurit toivat kukkia tervetuliaisiksi.
14-vuotias Veronica aloitti sisaruksineen opinnot ruotsinkielisessä peruskoulussa. Kieli vaikutti aluksi aivan mahdottomalta.
”Mutta kun kuuntelin, kuinka tulkki virallisissa tapaamisissa puhui sujuvasti sekä kurdia että ruotsia, ajattelin, että kyllä minäkin opin.”
Veronica ryhtyi hommiin. Hän katseli iltaisin televisiota ja kirjoitti ylös kuulemiaan ruotsinkielisiä sanoja. Sitten hän käänsi ne kurdiksi. Sanoja kertyi vihkokaupalla.
Kun ruotsi oli hallussa, Veronica päätti opetella suomea. Hän toki jo opiskeli sitä lukiossa, mutta ei juuri käyttänyt kieltä ruotsinkielisellä alueella.
”Sanoin itselleni, että jos jään Suomeen ja teen täällä töitä, minun on pakko osata suomea. Piti vain uskaltaa ryhtyä puhumaan, vaikka en aina saanutkaan kaikkia sanojen päätteitä oikein.”
Perheen kolme vanhinta lasta ovat syntyneet Iranissa, kaksi nuorinta Irakissa. Siellä perheen ystävät ehdottivat, että lapsille annettaisiin länsimaiset nimet. Tomas sai nimensä keksijä Thomas Alva Edisonin ja Tina tutun venäläisen ihmisoikeusaktivistin mukaan.
Koulunpenkkinä lattia
Perhe oli muuttanut Iranista Irakiin, kun Veronica oli neljävuotias. Syynä oli isän poliittinen aktiivisuus. Kurdeille sellainen ei ollut sallittua. Isän veljistä kaksi oli jo teloitettu, ja sama olisi odottanut isää, jos hän olisi jäänyt.
Viisihenkinen perhe asui pitkään pienessä kylässä, sillä Irakin presidentti Saddam Hussein ei halunnut Iranin kurdeja kaupunkeihin. Kylää oli pommitettu kemiallisilla aseilla.
Kun sotilaskoneet lensivät kylän yllä, lapsia pelotti. Silti he löysivät pieniä onnen aiheita.
”Eräänä kauniina kesänä opin uimaan läheisessä järvessä. Se oli minulle suuri ilo kaiken keskellä.”
Koulua käytiin aina kun vain voitiin, vaikka olot eivät olleet hääppöiset. Penkit oli tuhottu ja kirjat hävitetty.
”Istuimme lattialla ja jos saimme kirjan, sen jakoi viisi tai kuusi oppilasta.”
Opettajien vakaumus teki Veronicaan valtavan vaikutuksen. He tulivat opettamaan, vaikka eivät saaneet siitä palkkaa.
”Opettajat tiesivät, että vain koulutuksella voi rakentaa parempaa huomista. Viesti oli vahva ja hieno. En unohda sitä ikinä.”
Äiti ei osaa lukea
Matonkutojan ammatille ei Mustasaaressa ollut juuri käyttöä. Niinpä Veronican vanhemmat tekivät saman kuin monet maahanmuuttajat: perustivat pizzerian.
Nyt he asuvat Espoossa ja ovat olleet työttömiä monta vuotta. Välillä he ovat käyneet erilaisilla kursseilla, kuten äiti tälläkin hetkellä. Erityisesti äidin on miltei mahdotonta löytää töitä, sillä hän ei osaa lukea.
”Äidillä ei ollut lapsena mahdollisuutta käydä lainkaan koulua. Hän asui pienessä kylässä, josta harva pääsi kouluun. Ei ainakaan tyttö, eikä varsinkaan kurdityttö.”
Veronican on mahdotonta ymmärtää äitinsä maailmaa täysin. Sitä, millaista on elää koko ajan muista riippuvaisena. Ilman lukutaitoa kun täällä ei pärjää.
Silti ja juuri siksi vanhemmat ovat kannustaneet lapsiaan hankkimaan koulutusta. He ovat halunneet lapsilleen paremman tulevaisuuden.
Veronica on aina halunnut menestyä. Kotoa saatu tuki on auttanut pitämään onnistumista mahdollisena. Ponnisteluja se on tietysti vaatinut.
”Olen aina ajatellut, että jos todella haluan jotain, voin saada sen kovalla työllä.”
Nuorta tyttöä kiinnosti, kuinka ihmiskroppa toimii. Ensin hän halusi ryhtyä lääkäriksi, mutta lukion bioteknologian kurssi sytytti palon tutkia asioita.
Veronica pääsi Turkuun opiskelemaan solubiologiaa. Hän oli innokas ja ahkera, opiskeli silloinkin, kun muut juhlivat. Hänen elämänsä oli tuolloin erilaista kuin muiden saman ikäisten, mutta kerrotaan tästä kohta lisää.
Väitöskirjaansa varten Veronica tutki kilpirauhassyöpää. Se oli tärkeää, palkitsevaa työtä, jolla olisi helposti päätynyt tutkijaksi. Veronica valitsi kuitenkin toisin.
Nuoruuden tutusta mies
Veronica ei juhlinut täysi-ikäisyyttään baarikierroksella. Hän meni silloin naimisiin.
Mies oli Iranin kurdi, jonka Veronica oli tavannut nuorena tyttönä molempien perheiden asuessa Irakissa. Mies oli päässyt pakolaiseksi Tanskaan, josta hän muutti Suomeen.
Maisteriksi opiskellessaan Veronica oli jo vaimo. Valmistuttuaan hän sai pojan ja jatkoi myöhemmin opintoja väitöskirjaa tehden. Ei ihme, että opiskelijariennot eivät kutsuneet.
Monen vuoden jälkeen liitto päätyi eroon. Nyt Oscar, seitsemänvuotias esikoululainen, asuu Veronican kanssa ja tapaa isäänsä usein.
”Oscar on tosi söpö, fiksu ja nopea oppimaan. Tosin hän on myös vahvatahtoinen ja villi”, äiti kuvaa kullanmuruaan.
Eron jälkeen Veronicalla ei ole ollut aikaa eikä energiaa uuteen suhteeseen. Jos sellainen tulisi vastaan, mies voisi olla vaikka suomalainen. Kunhan hän kunnioittaisi myös Oscaria.
Kielitaito ei ainakaan olisi ongelma, sillä Oscar puhuu äidin kanssa ruotsia ja isän kanssa kurdia. Päiväkodissa hän on oppinut kaksikielisiltä kavereiltaan suomea ja televisio-ohjelmista englantia.
Töihin eduskuntaan
Sitten tuli päivä, jolloin Veronica päätti lähteä politiikkaan. Oli kevät 2014, ja Veronica seurasi uutisista Lähi-idän tilannetta.
”Katsoin, kuinka Palestiinassa oli pommitettu kouluja ja tapettu syyttömiä lapsia. Se tuntui niin kamalalta, että itkin. Miten noin voidaan tehdä? Eihän kouluja pommiteta!”
Veronica tajusi, että hän ei voi tehdä mitään istumalla kotisohvalla. Hän halusi mukaan, olemaan aktiivinen edes keskustelemalla, joten hän liittyi sosialidemokraatteihin.
Syksyllä hän jo toimi Espoon monikulttuuriasian neuvottelukunnan varapuheenjohtajana. Siellä hän sai tuoda esille kokemuksensa kotouttamisesta.
”Maahanmuuttajista kerrotaan mediassa usein negatiivisia asioita. On hyvä, että ihmiset näkevät heidän myös onnistuvan.”
Syksyllä 2015 Veronica pääsi töihin eduskuntaan. Hän on kahden demarikansanedustajan, Maarit Feldt-Rannan ja Maria Guzeninan, avustaja.
”Työssä auttaa yliopistossa oppimani tutkijan ajattelutapa. Asioita pitää osata analysoida ja tarkastella kriittisesti.”
Yksinhuoltajan arki on töitä ja lapsenhoitoa. Silloin harvoin, kun hän on aivan yksin, Veronica laittaa musiikin soimaan. Ei mitä tahansa poppia eikä klassistakaan.
”Kuuntelen itsekseni saksalaista iskelmää. Soitan välillä myös iranilaista, arabialaista tai kurdien musiikkia, mutta saksalainen iskelmä on ihan parasta.”
Veronicalta kysytään usein, kokeeko hän nyt itsensä suomalaiseksi. Vai kurdiksi? Vai iranilaiseksi?
”Ennen kaikkea koen olevani ihminen. Haluan, että minua pidetään ja kunnioitetaan ihmisenä, jonka kotimaa on tällä hetkellä Suomi.”
Juttu on julkaistu Kotiliedessä 9/2017.
Kommentoi
Kommentoi juttua: Lukutaidottoman äidin tytär päätyi avustajaksi eduskuntaan: ”Jos todella haluan jotain, voin saada sen kovalla työllä”