Nostalgia

Jälkeläiset mysteerin ja valokuvaaja Augusta Olssonin jäljillä - salaisuus paljastui

Uudenkaupungin asukkaat kuvittelivat tietävänsä kaiken valokuvaaja Augusta Olssonista, joka tallensi 1900-luvun alussa kotikaupunkinsa katuja ja ihmisiä. Sitten Ruotsista tuli puhelu, josta selvisi, että Augusta oli kantanut koko elämänsä kipeää salaisuutta.

Nainen katsoo kameraan suoraan ja nöyristelemättä. Hän on pukeutunut mustaan takkiin ja pitkään hameeseen. Tummat kutrinsa hän on peittänyt turkislakilla. Kuvan etualalla napittaa pieni koira, ei mitään metsästysrotua, vaikka naisella on kädessään kivääri.

Kivääri? No jopas.

Kuvan on täytynyt hämmentää katsojaa 1900-luvun alussa. Ei sen ajan nainen poseerannut tällä tavalla ase olalla, tuijottanut kohti kuin mies itsevarmuutta uhkuen, kuitenkin pilke silmäkulmassaan.

1900-luvun alun nainen viikkasi kätensä siistiin nippuun ja katseli kaukaisuuteen vakavana mutta haaveellisena. Mutta kuvan nainen ei olekaan ihan tavallinen. Hän on valokuvaaja Augusta Olsson, persoona, jonka kuvien ansiosta nykyiset uuskaupunkilaiset tietävät, miltä kaupunki ja sen asukkaat näyttivät sata vuotta sitten.

Augusta loi alansa pioneerina uran, joka olisi melkoinen saavutus tänäkin päivänä. Pitkälle 2000-luvulle Uudessakaupungissa kuviteltiin, että hänestä tiedettiin jo kaikki. Voi miten väärässä oltiin!

Hiljattain kävi nimittäin ilmi, että Augusta piilotteli sisällään suurta ja painavaa salaisuutta. Sen paljastumiseen tarvittiin hiukan onnea, erään tukholmalaisen vaatehuoneen hyllylle kätketty laatikko ja Ruotsista yllättäen tullut puhelu.

Hevosista omakuviin

Augusta Olssonista ei voi kertoa puhumatta ensin valokuvista.

Hän oli pitkään Uudenkaupungin ainoa valokuvaaja. Suomen ensimmäinen valokuva oli otettu Turussa 36 vuotta ennen Augustan syntymää, ja turkulaisista valokuvaamoista hänkin ammensi oppinsa.

Augustan kamera tallensi ihmisiä, hevosia ja maisemia. Rippilapsia, markkinaväkeä ja hääpareja. Aatelisia ja työläisiä ja oman aikansa tyyliin myös vainajia. Puolen vuosisadan ajan.

Sisällissodan melskeissä Augustan studioon kävelivät kuvattaviksi sekä punaiset että valkoiset. Hän kuvasi paljon myös itseään. Jonkinlaisia 1900-luvun alun selfieitä siis.

Materiaalia riittää. Uudenkaupungin museon johtaja Mari Jalava avaa oven varastoon, josta Augustan lasinegatiivit täyttävät kokonaisen seinän. Pieniin pahvilaatikoihin on pakattu lähes 30 000 kuvaa.

Mari nostelee negatiiveja laatikoista valkoisilla kangaskäsineillä. Museossa on uurastettu yli kuusi vuotta, mutta Augustan tuotannosta on skannattu jälkipolville vasta neljäsosa. Kaikkea ei varmasti ehditä koskaan. Augusta oli armoton työmyyrä.

Perhe tuki hänen uraansa. Tyttären ensimmäinen studio rakennettiin perheen kauppapuutarhan yhteyteen.

Hyvä työ, pikainen toimitus, halvimmat hinnat, 20-vuotias Augusta mainosti paikallisessa lehdessä.

Ihmissuhteille nuorella naisella ei ollut aikaa.

”Tai niin me pitkään luulimme”, Mari hymyilee viistosti.

Nopeasti leskeksi

Mari Jalava on viettänyt Augustan kuvien kimpussa hyvän tovin ja pitänyt hänestä useita esitelmiä. Niissä tarina eteni pitkään tätä rataa:

Avioliitto palomestari ja kelloseppä Erik Anderssonin kanssa 1915. Augusta on 37-vuotias. Sekä puoliso että Augustan sisko kuolevat yllättäen 1917. Augusta ottaa huomaansa sisaren 12-vuotiaan tyttären.

Vuonna 1950 Ruotsiin jäänyt poika Erik rakentaa purjeveneen ja seilaa Suomeen tapaamaan Augustaa.

Augusta kuolee Uudessakaupungissa 76-vuotiaana vuonna 1954.

2012 Uudenkaupungin museo saa Ruotsista puhelun ja tiedon, että Augustalla on ollut siellä lapsi.

Työnsä lisäksi Augusta rakasti merta. Hän purjehti kilpaa ja avioitui kilpakumppaninsa, palomestarina ja kelloseppänä tunnetun Erik Anderssonin kanssa melko myöhään, 37-vuoden korkeassa iässä. Suhde ehti kestää vain kaksi vuotta, kun Erik menehtyi yllättäen umpisuolenleikkaukseen.

Lapsia pariskunnalle ei syntynyt, mutta muutama kuukausi puolison jälkeen menehtyi Augustalle rakas sisko. Augusta otti hoiviinsa tämän 12-vuotiaan tyttären Irman ja eli onnellisena elämänsä loppuun asti. Aamen.

No, ihan näin suoraviivaista Augustan elämä ei todellisuudessa ollut.

Yllättävä puhelu

Tammikuussa 2012 puhelin soi Uudenkaupungin museonjohtajan huoneessa. Soittaja puhui ruotsia ja esitteli itsensä Lenaksi. Ruotsi ei ole Mari Jalavan vahvin kieli, mutta hän ymmärsi Lenan etsineen tietoa netistä ja saaneen selville, että museossa on paljon Augustan eli hänen isoisänsä äidin kuvia.

Mitä? Siis kenen?

Nainen esitteli itsensä tarkemmin: Lena Richert, ruotsalainen tutkija ja taiteilija, Augusta Olssonin pojan Erikin tyttärentytär.

Minkä pojan? Ja mikä tytär? Ei Augusta Olssonilla ollut lapsia, Mari närkästyi.

Keskustelu kiihtyi väittelyksi.

”Yritin selittää, että Lena oli varmaan erehtynyt henkilöstä”, Mari muistelee. Nyt häntä jo hymyilyttää.

Onnettomasti alkanutta keskustelua jatkettiin sopuisammin sähköposteissa. Asiat alkoivat selvitä. Pakko se oli lopulta uskoa. Augustalla todella on Ruotsissa jälkeläisiä jo useammassa polvessa.

Miksi Ruotsiin?

Olisihan se tietenkin ollut hyvin omituista vuonna 1898, että innokas yrittäjä avaa maaliskuussa oman valokuvaamon mutta ilmoittaa jo syksyllä sulkevansa sen, koska matkustaa Tukholmaan opiskelemaan.

Augustan läheiset ja asiakkaat eivät aavistaneet matkan todellista syytä. Eiväthän he voineet arvata, ettei Augusta halunnut kenenkään näkevän vatsansa pyöristymistä. Hän oli tullut raskaaksi.

Augusta oli hyvän perheen tytär, hänen pikkusiskonsa oli menehtynyt yllättäen ja hänen isänsä oli sairas. Perheellä oli valtava kauppapuutarha, ja hän oli itse perustanut juuri valokuvaamon.

Avioton lapsi olisi ollut paitsi suuri häpeä myös valtava riski perheen maineelle ja sitä kautta elannolle.

Augusta ratkaisi asian niin kuin moni nuori nainen ennen häntä ja hänen jälkeensä on joutunut tekemään. Matkan todellisen syyn tiesi todennäköisesti vain lapsen isä.

”Hän oli luultavasti osallistunut Augustan suunnitelmaan synnyttää lapsi Ruotsissa. Aluksi hän lupasi osallistua myös lapsen elatukseen kasvattiperheessä, mutta petti lopulta lupauksensa”, Mari sanoo.

Valmiit suunnitelmat

Lena Richert kuulostaa iloiselta vastatessaan puhelimeen Ruotsin Öölannissa.

Augustan pojantyttärentyttärenä hän on valtavan innostunut historian hämäristä löytyneestä sukulaisestaan. Augustan tarina on tuonut perheeseen jotain, mitä Lena nimittää historialliseksi itsetunnoksi.

”Hän on ollut elämäni paras löytö”.

Salaisuuden paljastuminen vaati kolme sukupolvea.

Augustan poika Erik ei koskaan puhunut äidistään, ei halunnut puhua. Äidittömyys ja hylätyksi tulemisen suru säteilivät myös Erikin ainoan lapsen, Lenan äidin elämään.

”Augusta on ollut perheessämme aina sellainen hys-hys-asia. Äitini oppi jo varhain, että Augusta oli kielletty aihe.”

Augustan salaisuus olisi saattanut jäädä ikuisesti pimentoon, ellei Lenan äiti olisi uhmannut kieltoa.

Lena kertoo äitinsä lapsuudenkodin vaatehuoneessa säilytetystä laatikosta, johon ei missään nimessä saanut koskea. Eihän siitä sopinut oikein puhuakaan.

”Eräänä päivänä, kun Erik oli poissa kotoa, äitini meni ja avasi laatikon ja löysi sieltä kirjeitä. Ne olivat Augustalta Suomesta.”

Pikainen lähtö

Augusta kirjoitti kauniilla, oikealle kaartuvalla käsialalla. Kirjeissä hän ei koskaan kutsunut itseään äidiksi. Ei sanallakaan.

Hän allekirjoitti kirjeensä sanoilla Augusta-täti. Kirjeistä kuitenkin ilmeni, että hän oli jo Ruotsiin lähtiessään suunnitellut kaiken valmiiksi. Hän synnyttäisi lapsen ja jättäisi sen kasvattiperheelle.

Erik Wilhelm syntyi toukokuun 28. päivänä vuonna 1899.

Augusta oli luultavasti suunnitellut viipyvänsä Tukholmassa pidempään, mutta vain muutama päivä synnytyksen jälkeen hän sai sähkösanoman Suomesta. Isä oli vakavasti sairas. Tila oli huonontunut nopeasti, ja Augustan piti kiirehtiä kotiin.

Näin hän joutui jättämään vain kymmenen päivän ikäisen Erikin tälle löydetyn kasvattiäidin, rouva Anna Janssonin hoiviin ja palaamaan pikavauhtia Suomeen. Augusta oli 21-vuotias nuori nainen, joka oli juuri synnyttänyt ja joutunut hylkäämään lapsensa. Nyt hän oli matkalla hautaamaan isäänsä ja lohduttamaan äitiään, joka oli saanut harteilleen kauppapuutarhan useine kasvihuoneineen.

Sukunsa historiaa selvittänyt Lena huokaa puhelimessa. Augusta ei ollut ainoa suomalaisnainen, joka ajautui tällaiseen tilanteeseen. Tukholmassa toimi 1900-luvun alussa useita klinikoita, joihin naiset hakeutuivat synnyttämään tai tekemään abortteja.

”Augusta kirjoitti kirjeissään, miten kovasti hän olisi halunnut pitää lapsen, mutta olot pakottivat hänet toimimaan toisin. Tarina on todella surullinen, mutta se ei kuvaa vain minun perhettäni, vaan yleisemminkin naisen asemaa tuona aikana”, Lena sanoo.

Terveisiä Putelle

Kirjeissään kasvattiäiti Anna Janssonille Augusta pyyteli anteeksi, että lapsen hankintoihin tarkoitetut rahat olivat jatkuvasti myöhässä. ”Hän”, jolla Augusta ilmeisesti tarkoitti lapsen isää, ei toimittanut omaa osuuttaan. Augusta häpesi ja selitti.

Erikiä hän ryhtyi kutsumaan pikku Puteksi. Kyseli, mitä Putelle kuului.

Kun Erik oli 15-vuotias, ”Augustatäti” kirjoitti suoraan hänelle. Halusi tietää, miten koulu sujui ja kehotti käyttäytymään opettajien silmissä ihmisiksi.

”Luulen, että tässä vaiheessa Erik jo tiesi asioiden oikean laidan. Voi olla, että kasvattiäitikin oli kertonut sen hänelle”, Lena arvelee.

Vuosia myöhemmin, kun Erik oli jo perheellinen ruotsalainen puhelininsinööri, hän yritti itsekin lähestyä äitiään.

Yhden kerran.

Sekä Augusta että Erik rakastivat purjehtimista. Erik rakensi omin käsin purjeveneen ja seilasi sillä sitten vaimonsa ja ainoan tyttärensä kanssa Tukholmasta Uuteenkaupunkiin – jonkinlaisen selittämättömän näyttämisen halun ajamana, Lena arvelee.

”Tuolloin parikymppinen äitini muistaa, että Augusta yllättyi ja saattoi hieman järkyttyäkin yllättävästä vierailusta.

Tuttavilleen hän esitteli Erikin ruotsalaisena ystävänään.”

Matkalla ei koettu tunteenpurkauksia. Lenan äidin muistikuvissa Augusta ja Erik vetäytyivät yhden kerran erilleen muusta seurueesta, kävelemään hetkeksi kahdestaan. Kukaan ei tiedä, mistä he puhuivat, mutta he eivät koskettaneet toisiaan ja käyttäytyivät kaikin puolin asiallisesti.

”Erik ei matkan jälkeen koskaan halunnut palata asiaan.”

Kuka isä oli?

Kun Lena oli päässyt selvityksissään alkuun, hän halusi tietää Augustasta kaiken. Hän linnoittautui Uudenkaupungin museon varastoon ja kävi paikoissa, joissa Augusta oli käynyt. Hän halusi tavata kaikki mahdolliset ihmiset. Hän teki myös yliopiston lopputyönsä Augustan kuvista.

Kuvien joukossa pistää silmään yksi otos. Siinä Augusta istuu vaalean miehen sylissä ja pitelee kädessään kameran itselaukaisinta.

Augusta ja mies katsovat toisiaan silmiin, Augustan käsi lepää miehen olalla. Suhde on selvästi lämmin, liian lämmin, jotta kyseessä olisi veli tai sukulainen. Muita näin intiimejä kuvia Augustan kokoelmasta ei löydy.

”Emme ole saaneet selville, kuka mies on. Siitä ei ole missään mitään merkintää”, museonjohtaja Mari Jalava sanoo.

Myös Lena haluaisi tietää miehen henkilöllisyyden.

”Olen miettinyt, voisiko hän olla Erikin isä. Minusta hänessä on selvää yhdennäköisyyttä, samanlaisia piirteitä kuin isoisässäni”, Lena pohtii.

Mahtaako kukaan enää tietää? Voisiko kuvassa olla mies, jolla oli tärkeä rooli Augustan tarinassa? Mies, johon puheissa ja kirjeissä viitattiin vain arvoituksellisesti sanalla ”hän”.

Juttu on julkaistu Kotiliesi 15/2017 -lehdessä.