Riitta Kormano taiteilija Wäinö Aaltosen kadonneen Kultalilja-veistoksen jäljillä – näin mysteeri ratkesi

Vuosien ajan eräs veistos riivasi taidemuseossa työskentelevää Riitta Kormanoa. Minne kummaan Wäinö Aaltosen Kultalilja oli joutunut? Arvoitus alkoi selvitä, kun tuntematon mies jätti Kormanon työpaikalle suttuisen tulosteen.

Tuhruisella paperilla näkyy mustavalkoinen veistos. Intendentti Riitta Kormano tuijottaa kuvaa uskomatta silmiään. Onko tämä mahdollista? Voiko kyseessä olla taideteos, joka on vaivannut hänen mieltään vuosikaudet?

On syksy 2013. Tuntematon herrasmies oli käynyt Kormanon työpaikalla Wäinö Aaltosen museossa Turussa, mutta Kormano ei ollut paikalla. Mies jätti jälkeensä nuhruisen tulosteen.

Kormanon ajatukset sinkoilivat. Kuka mies oli? Miten hänet tavoittaisi? Ja tärkeimpänä: oliko kuvassa taiteilija Wäinö Aaltosen Kultalilja-veistos, joka oli kadonnut jäljettömiin vuosikymmeniä aiemmin?

Kullattu nainen

Riitta Kormano oli perehtynyt Wäinö Aaltosen tuotantoon vuosia. Hänen gradunsa käsitteli taiteilijaa, ja 1990-luvun alussa Riitta oli amanuenssin sijaisena käynyt läpi tietoja kuvanveistäjän sadoista töistä.

Vuonna 2003 Kormanon silmiin osui tieto kullatuista puuveistoksista. Varsinkin Kultalilja,1920-luvulla valmistunut veistos, jäi askarruttamaan hänen mieltään. Se tunnettiin vain kahdesta vanhasta lehtikuvasta. Veistos ei ollut koskaan ollut näyttelyssä.

Kultalilja näytti puhtaalta, modernistiselta naishahmolta. 1920-luvulla Egypti oli inspiroinut taiteilijoita Tutankhamonin hautalöytöjen takia, ja vaikka Kultaliljan naishahmossa ei ollut mitään Egyptiin viittaavaa, kultaisuus liittyi vuosikymmenen ihanteisiin.

Vapaa-ajallaan Kormano matkusti bussilla Turun ja Helsingin väliä päästäkseen Kansallisarkistoon etsimään tietoa. Hän luki, tutki ja pohti. Salaperäinen Kultalilja vangitsi hänen ajatuksensa. Oliko sitä enää edes olemassa?

Riitta Kormano

Aikansa julkkis

Wäinö Aaltosen ateljeessa Hirvensalossa vietettiin iloisia juhlia elokuussa 1926. Niihin osallistuivat muun muassa kirjailijat F. E. Sillanpää ja V. A. Koskenniemi sekä arkkitehdit Armas Lindgren ja Erik Bryggman. Viini virtasi, ja Bryggman tuprutteli sikaria. Joukossa oli myös muutamia naisia, ainakin Aaltosen sihteeri Rakel Kansanen-Toivola ja kirjallisuuskriitikko Anna-Maria Tallgren.

Wäinö Aaltonen oli aikansa kosmopoliitti, julkkis, jonka elämää seurattiin tarkoin. Julkisuudessa hänet kuvattiin mielellään painivana ja nyrkkeilevänä voimamiehenä, joka nukkui karhuntaljalla. Läheiset ja oppilaat sen sijaan tunsivat hänen empaattisuutensa, inhimillisyytensä ja anteliaisuutensa.

Kansakoulutaustaisesta räätälin pojasta oli kasvanut lukenut mies, suurten aatosten vaalija, pehmeän muodon mestari. Hän veisti mielellään naisfiguureja ja piti naisista ylipäätään – olihan hän neljä kertaa naimisissakin.

Nainen on Aaltosen veistoksissa ennemmin idealisoitu ja myyttinen hahmo kuin todellisen maailman yksilö. Aaltonen kuvasi naiset vakavina ja etäisinä, jopa passiivisina haavekuvina.

Suomessa voimistui 1920-luvulla ideologia, joka vastusti lihallisuutta ja seksuaalisuuden korostamista. Aistillisuuden erottaminen alastomuudesta on kuitenkin vaikeaa, sillä alaston ruumis koetaan lähes aina eroottisesti latautuneeksi.

Noiden tai joidenkin toisten Wäinö Aaltosen järjestämien juhlien jälkeen hänen ateljeessaan syntyi suloinen, tammipuusta veistetty Kultalilja.

Kaksi kuvaa

2000-luvun alussa Riitta Kormano katsoi Kansallisarkistossa kuvaa, jonka aikakauslehti Domus oli julkaissut Kultaliljasta vuonna 1930. Silloin sen omisti helsinkiläinen taidekauppias Gösta Stenman.

Pian jutun julkaisun jälkeen Stenman muutti Tukholmaan. Hänen tiedetään päättäneen syksyllä 1938 realisoida suuren osan Suomessa olevasta taidevarastostaan.

Mihin ihmeeseen Kultalilja, henkisyyden symboli, tuolloin joutui? Eihän se vain ollut menehtynyt sotavuosien pommituksissa, kun osa Aaltosen ateljeesta tuhoutui?

Wäinö Aaltonen itse asui sodan aikaan Ruotsissa. Välirauhan aikana naapurimaa halusi nostaa esille suomalaista taidetta, ja Aaltosta pidettiin suomalaisuuden airuena.

Kultalilja ja Aaltosen näyttely esiteltiin sanomalehti Dagens Nyheterissä vuonna 1941. Kuukauden kuluttua National Museetissa avautui näyttely, mutta kaino Kultalilja ei ollut siellä esillä.

Riitta Kormano palasi kuvien ääreen kerta toisensa jälkeen, mutta ne eivät osanneet vastata hänen kysymyksiinsä.

Wäinö Aaltonen ateljeessaanRomanttinen Aaltonen

Kultaliljan erityislaatuisuus käy ilmi, kun sitä vertaa suurimpaan osaan Aaltosen muusta tuotannosta. Muistomerkkiteokset tekivät hänestä kansallisen paatoksen mestarin, ja Aaltosesta muodostui suuren yleisön mielessä Suomen kansalliskuvanveistäjä. Hänen miehekästä imagoaan tarvittiin rakentamaan valtion mainetta.

Aaltosen tunnetuimpia töitä ovat eduskuntatalon istuntosalin alkuperäinen kullattu veistossarja Työ ja tulevaisuus, Paavo Nurmen juoksijapatsas ja Aleksis Kiven muistopatsas Helsingin Rautatientorilla.

Mutta Aaltosella oli myös romanttinen puolensa.

Ranskan Liljaksi nimetty, yli kaksimetrinen graniittipatsas oli seissyt vuosia valmiina ateljeessa ennen kuin rahapulasta kärsivä Aaltonen tarjosi sitä ostettavaksi. Naishahmon jalkojen juuressa oli tyylitelty liljankukka.

Turun kaupunki osti veistoksen vuonna 1927. Hankinnan yhteydessä se nimettiin Turun Liljaksi, koska nimi johdattaa kaupungin vaakunassa esiintyviin heraldisiin liljoihin.

Täysin sama vartalon asento on kullatulla puuveistoksella, vain metrin mittaisella Kultaliljalla.

Turun Liljasta muodostui vuosikymmenten mittaan Turun kaupungin symboli ja riehakkaiden vapputapahtumien keskipiste. Eteerinen Kultalilja sen sijaan katosi, ikään kuin aika ei olisi ollut sille suotuisa.

Wäinö Aaltonen kuoli vuonna 1966. Hänen nimeään kantava museo vihittiin Turussa seuraavana vuonna.

Tuhruinen tuloste

Syksyllä 2013 Riitta Kormano jäi kahden kuukauden tutkimusvapaalle viimeistelemään väitöskirjaansa suomalaisista sotamuistomerkeistä.

Eräänä päivänä hän soitti työpaikalleen ja kuuli, että muuan ruotsalainen herra oli käynyt kysymässä neuvoja konservointiin. Miehellä oli ollut mukanaan mustavalkoinen paperituloste näytteenä hänen omistamastaan taideteoksesta.

Kun Kormano palasi vapaaltaan, hän kysyi asiasta ja sai käteensä huonolaatuisen, ryppyisen tulosteen – sen, joka kirvoitti hänen mielessään kysymyksen toisensa perään.

Oliko patsas puinen Suomen Neito, joka kuuluu Serlachiuksen kokoelmiin? Oliko niitä kaksi kappaletta? Vai oliko kuvassa kullattu kipsiveistos?

Kormano tuijotti paperia mykistyneenä. Äkkiä hän tajusi. Hänen edessään paperilla seisoi Kultalilja.

”Hän on olemassa!”

Sillä hetkellä Kultalilja lakkasi olemasta se, kuollut ja kadonnut taide-esine. Veistoksesta tuli hän. Hänellä oli persoona, joka oli puhallettu henkiin.

”Tulkaa katsomaan!”

Työtoverit kerääntyivät Kormanon ympärille. Koko joukkoon tarttui innostus. Kellarista pengottiin esiin veistokseen liittyviä asiapapereita.

Sellaisia hetkiä ei intendentin elämässä ole useita.

KultaliljaNäky olohuoneessa

Onneksi tukholmalainen herrasmies tavoitettiin uudelleen tuota pikaa. Selvisi, että hänen sukulaisensa oli edesmennyt ruotsalainen kulttuurivaikuttaja, agentuuriyhtiö Konsertbolagetin johtaja Helmer Enwall. Tämä oli saanut veistoksen ilmeisesti vuonna 1939, mahdollisesti 50-vuotislahjaksi.

Vaikutusvaltaisella Enwallilla oli ollut laaja kontaktiverkosto, ja nuoruusvuosinaan hänellä oli paljon yhteyksiä Suomeen. Wäinö Aaltonen puolestaan asui sotavuosina Ruotsissa. Jokin näistä yhteyksistä oli johtanut siihen, että Kultalilja päätyi Enwallille.

Museoon yhteyttä ottanut sukulaismies oli perinyt Enwallin taideaarteita. Hän oli jo ehtinyt tiedustella konservoinnin hintoja kotikaupungissaan, mutta todennut ne liian kalliiksi.

Keväällä 2014 Riitta Kormano ja konservaattori Mats Sjöström matkustivat Tukholmaan. Sähköpostineuvottelut olivat edenneet niin pitkälle, että patsaan omistaja vaikutti olevan kiinnostunut myymään teoksen huutokaupassa.

Kormanon mielessä kihelmöi, kun ovi yksityiskotiin avautui.

Siinä Kultalilja seisoi hänen edessään, olohuoneessa koristeellisella jalustalla. Hän katsoi ikkunasta talvesta heräilevään puutarhaan.

”Tunne oli sykähdyttävä”, Kormano sanoo.

Mutta nähtävissä oli myös, että aika, päivänvalo, lämpöpatteri ja terassin ovesta käyvä viima olivat tehneet tuhojaan.

”Hänen pinnassaan oli pieniä halkeamia, ja toinen kantapää oli lohjennut. Olosuhteisiin nähden hän oli kuitenkin säilynyt varsin hyvin.”

Kormano ilmoitti museon olevan kiinnostunut ostamaan patsaan suoraan omistajalta. Kultaliljan oli aika palata kotiin seikkailuiltaan.

Mistä rahat?

Museon budjetissa ei missään tapauksessa ollut patsaan hankintaan tarvittavia varoja. Kormano alkoi selvitellä, voisiko kaupunki ostaa Kultaliljan.

Kaupungin viestintäjohtaja Saara Malila kiinnostui hankkeesta ja ymmärsi heti sen kulttuurihistoriallisen arvon. Lopulta lukuisten selvitysten jälkeen Turun kaupunginhallitus suhtautui hankintaan myönteisesti ja maksoi Kultaliljasta 50 000 euroa. Summa tuli Turun kaunistamisrahastosta.

Vuodenvaihteessa 2015 Kultalilja palasi kotiin kuriirikyydillä. Hän matkusti konservaattori Mats Sjöströmin mukana laivan hytissä suljetussa laatikossa ja siirtyi Suomessa odottamaan konservointia museon varastoon. Sieltä hän pääsi taidekonservaattori Emilia Kallisen käsiin.

Kallisella kului teoksen konservoinnissa muutama kuukausi. Hän täytti halkeamat. Vanhat korjaukset oli tehty patsaaseen pronssimaalilla suoraan ilman pohjustusta, ja ne kaikki piti poistaa. Lehtikulta oli paikoin hankautunut, luultavasti pölyjä pyyhittäessä.

Emilia Kallinen kunnostamassa Kultaliljaa

Vanha kulta on vähän läpinäkyvää. Kallinen retusoi Kultaliljan pahimmin kuluneet kohdat kultapulverilla saadakseen samankaltaisen, patinoidun vaikutelman.

Kultalilja on tähänastisen urani huippukohta, vaikka olen konservoinut monien tunnettujen taiteilijoiden, kuten Albert Edelfeldtin, töitä”, Kallinen sanoo.

Rohkeasti paljaana

Ensi lokakuussa Turussa juhlitaan kulttuurigaalaa, jonka voittajat saavat käsiinsä Kultaliljan mukaan tehdyn pienoisveistoksen. Itse Kultalilja seisoo museon näyttelysalissa paraatipaikalla.

”Hänen debyyttinsä oli tammikuussa nimikkotaiteilijan juhlavuoden näyttelyn avajaisissa. Hän on näyttelyn kohokohta ja ylevöittää koko sisääntulon”, Riitta Kormano sanoo.

Avajaisissa tungeksi väkeä niin, että vaatenaulakot loppuivat kesken. Kultalilja esiintyi vielä ilman suojaavaa vitriiniä, rohkeasti paljaana. Ujostelun ja piilottelun aika oli ohi, mutta koskettaa häntä ei saanut.

Pitkän loppuelämänsä karkulainen viettää tarkan valvonnan alla.

Patsaan reisissä, pohkeissa ja käsivarsissa on voimaa. Vyötärö on kapea, lantio kaartuu, pakarat ovat pienet. Nykykielellä sanottuna Kultaliljan vartalo on x-tyyppiä.

Tarkkaan katsottuna viilto kantapäässä näkyy. Se ulottuu akillesjänteeseen. Ihmisellä se olisi kivulias ja hankaloittaisi liikkumista. Mutta kukapa täällä ehjänä säilyisi?

Lähteenä: Riitta Kormanon ja Emilia Kallisen haastatteluiden lisäksi Turun museokeskuksen juhlajulkaisun kirjoitukset: Wäinö Aaltonen; Poseerauksia.

Juttu on julkaistu Kotiliesi 9/2017 -lehdessä.

Saatat olla kiinnostunut myös seuraavista:

Ainola oli Jean Sibeliuksen ja Ainon rakas koti

Leipäjonot, nettiviha ja pakolaisten hätä pysäyttivät – Taiteilija Maiju Ahlgren näyttää, miten taiteella voi auttaa

Mänttä muuttui tehdaskaupungista taidekaupungiksi

Kauppiaspari Heino: ”Lapset eivät halua periä taidekokoelmaamme”

Leski Heljä Liukko-Sundström: ”Näen Kaukon yhä ateljeessani”

Tilaa uutiskirjeemme niin saat sähköpostiisi säännöllisesti tietoa uusimmista jutuistamme ja kilpailuistamme.


Teksti: Ulla-Maija Paavilainen
Kuvat: Turun museokeskus, OM-arkisto

Keskustelu

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Alibi
Anna
Deko
Erä
Hymy
Kaksplus
Kippari
Kotilääkäri
Kotiliesi
Koululainen
Ruoka.fi
Parnasso
Seura
Suomen Kuvalehti
TM Rakennusmaailma
Tekniikan Maailma
Vauhdin Maailma
Golfpiste
Vene
Nettiauto
Ampparit
Plaza
Muropaketti