Puoliso jätti Annan, kun yhteinen vauva oli muutaman viikon ikäinen: ”Teen paljon töitä, jotta elätän meidät”
Anna Härmälä jäi kymmenisen vuotta sitten yksin vastasyntyneen kanssa. 1990-luvulla Marianne Peltomaa adoptoi yksin kaksi lasta Kolumbiasta. Molemmat puhuvat armollisen äitiyden puolesta.
Sanotaan, että pienen lapsen äiti on yksinäisempi kuin koskaan elämässään tulee olemaan. Kun on juuri tullut äidiksi, opeteltavaa on valtavasti. Tapana on, että äidit opettelevat äitiyttä Suomessa yksin, omissa kodeissaan.
Myös kipupisteitä on valtavasti. On ristiriitaisia odotuksia, riittämättömyyttä, vihaa, pettymystä. Yksinäisyys korostuu, jos kenenkään kanssa ei voi rehellisesti puhua tunteistaan ilman tuomiota.
Niin, tuomiota. Mistä ja keneltä? Länsimaisessa keskustelussa välkkyy mielikuva täydellisestä äidistä, joka väsymättä vastaa lapsensa tarpeisiin. Tutkija Eija Eronen kertoo, että kyse on intensiivisen äitiyden ideologiasta. Siinä äiti on lapsen ensisijainen hoivaaja. Hän elää lasten ehdoilla: järjestää harrastusmahdollisuudet ja opettaa tunnetaidot, on mahdollisimman paljon läsnä.
”Äärimmäisen tiukat odotukset aiheuttavat riittämättömyyttä ja kelpaamattomuutta, koska eihän kukaan äiti niitä pysty täyttämään”, Eronen sanoo.
On myös toisenlaista suhtautumista äitiyteen. Armollista ja lohduttavaa. Sellaista, jossa äiti ei jää yksin. Ja sitä kannattaisi vahvistaa. Eronen valmistelee parhaillaan väitöskirjaa äitien vertaisryhmätoiminnasta.
”Sen sijaan, että äitiys nähtäisiin yksinäisenä vastuuna, tilaa voisi antaa sellaiselle ajattelulle, että äitiyttä tukevia suhteita voisi olla suvun piirissä tai ylipäätään naisten välisissä suhteissa. Olisi myös hyvä nähdä, että muutkaan eivät aina osaa tai jaksa. Armollisuutta luovat vuorovaikutussuhteet ovat tärkeitä.”
Lue myös Kotiliesi.fi: Laitatko aina toisten tarpeet omiesi edelle? Helppo kikka auttaa tunnistamaan, mitä itse tarvitset
Yhteisöstä muovaantui perhe
Helsinkiläinen Anna Härmälä, 42, tuli äidiksi noin yhdeksän vuotta sitten. Puoliso jätti Annan, kun vauva oli muutaman viikon ikäinen.
Äitiyden lisäksi Anna joutui silloin opettelemaan yksinhuoltajuuden ja rakentamaan sinkkuidentiteettiä. Kahden aikuisen sijaan olikin vain yksi, joka huolehti vuokran maksamisen, kaupassa käynnit, ruoanlaiton, vaippojen vaihtamisen, syötöt ja pukemisen. Eikä kotona ollut ketään, jonka kanssa jakaa huolet ja murheet.
”Olin valmistautunut johonkin aivan muuhun kuin mitä todellisuus oli”, Anna kertoo.
”Vaikka vauva on superihana ja kultainen ja parasta maailmassa, niin hän ei kuitenkaan siinä kohdassa juuri keskustele tai ole seuraksi. Jos kävin kahvilla ystävän kanssa tai leikitin vauvaa kaksi tuntia äiti-lapsikerhossa, vuorokaudesta oli silti vielä 22 tuntia täytettävänä ilman aikuisen seuraa.”
Sinkkuäitiyden alku oli Annalle äitiyden rankin ja yksinäisin vaihe. Tilanteen pelasti se, että ystäväpiiri muovaantui uudelleen.
”Minulla on ihania, empaattisia ystäviä, mutta uskon, että pitää olla samassa elämäntilanteessa, jotta todella pystyy jakamaan sen kokemuksen. Esimerkiksi väsymys on jotain sellaista, jota on vaikea kuvitella, jos ei ole sitä kokenut.”
Samassa tilanteessa olevia ystäviä kertyi vähitellen ympärille. Osaan Anna tutustui niin, että joku ymmärsi esitellä hänet toiselle eronneelle äidille. Osaan hän otti itse yhteyttä huomattuaan vaikkapa somessa, että tuttava oli eronnut ja hänellä oli lapsia.
”Siitä muodostui tosi vahva yhteisö, eräänlainen perhe. Se on varmasti yksi asia, joka minua silloin tuki arjessa.”
Sinkkuäitien universaalit tunteet
Anna työskentelee Karjaalla, Länsi-Uudellamaalla, VNF-opiston taideaineiden create-linjan linjavastaavana ja pääopettajana. Äitiyden kokemuksiaan hän alkoi purkaa sarjakuvaksi niinä vapaina hetkinä, joita oli.
”Silloin lähemmäs kymmenen vuotta sitten en löytänyt kirjaa tai muutakaan teosta, johon olisin pystynyt tukeutumaan. Tapahtui kaikkea niin odottamatonta ja absurdia, että minun piti jotenkin kertoa siitä.”
Annan sarjakuvastripeissä pääosassa on Mia, joka jää yksin vastasyntyneen kanssa. Vuosien aikana kertyneet stripit on koottu Sinkkumutsi-kirjaksi, joka ilmestyi äskettäin kolmella kielellä: suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Viestejä ja kiitoksia on tullut eri puolilta maapalloa, joka mantereelta. Teema on koskettanut kulttuurieroista huolimatta.
Sarjakuvassa näytetään, millaista on puskea viimeisillä voimilla räntäsateen läpi vaunujen, vauvan ja kauppakassien kanssa, kavuta kotiin hissittömän talon viidenteen kerrokseen ja muistaa, että vaipat unohtuivat. Kahvilassa ystävä kysyy, miten menee, ja Mia vastaa, mitäs tässä – elämme sentään hyvinvointiyhteiskunnassa. Samalla hän huojuu tuolinsa kanssa kuilun partaalla.
Kun lapsi kasvaa, sarjakuvassa Mia lähtee terapiaan ystävän suosituksesta, käy treffeillä ja ostaa asunnon.
”Ylisuorittamisesta kärsisi lapsikin”
Sinkkuäitiys ei ollut Annan oma valinta. Moneen muuhun asiaan hän on kuitenkin pystynyt vaikuttamaan äitiydessäkin. Suurin oivallus tuli, kun hän empi asuntolainan hakemista. Vaikka asp-tilillä oli rahaa, asunnon ostaminen yksin tuntui riskialttiilta.
”Meidät on kasvatettu ajattelemaan, että kaksi ihmistä ostaa asunnon yhdessä. Kun tekee sellaisen asian yksin ja huomaa, että osaa ja pystyy, niin sehän on tosi voimaannuttavaa. Sain itseluottamusta jatkaa samaan malliin. Olen uskaltanut tehdä sellaisia asioita yksin, joita olin ajatellut tekeväni kaksin.”
Lue myös Kotiliesi.fi: Joka viides sinkkunainen ei kaipaa seksiä – kokosimme yllättävät faktat suomalaisista sinkuista
Anna on nykyään parisuhteessa, mutta asuu kaksin 9-vuotiaan tyttärensä kanssa. Lapsen isään Annalla on hyvä yhteishuoltajuussuhde.
Sarjakuvassa Mia tuntee paineita täydellisestä äitiydestä. Omalla tavallaan hän näyttää hyväksyvän, ettei tule ikinä täyttämään sen mahdottomia vaatimuksia. Anna Härmälän mielestä paineet tulevat ennemminkin oman pään sisältä kuin ulkopuolelta.
”Esimerkiksi päiväkodin aloitus ahdisti minua, mutta hyvin nopeasti huomasin, että siellä oli ihan kaikenlaisia perheitä enkä ollut ainut, joka oli yksin.”
Anna on opetellut päästämään irti täydellisyyden vaatimuksista.
”Teen paljon töitä, jotta elätän meidät. Mahdollistan harrastuksia, reissuja ja läsnäoloa. Jonkin on silloin kärsittävä. Minun tapauksessani yksi sellainen asia on siivous. Koti saa välillä olla mullin mallin. Kaikkia osia vanhemman roolista ei vain voi tehdä hyvin. Ylisuorittamisesta kärsisi lapsikin. Minun on ollut pakko opetella olemaan itselleni kiltti.”
Anna uskoo, että myös sosiaalisen median kuvasto kiiltokuvamaisesta äitiydestä ja siististä kodista on muuttumassa.
”On meneillään vastaliike täydelliselle Instagram-äitiydelle. Armollisuusaalto on tulossa.”
Marianne on 1990-luvun sinkkuäiti
Espoolaiselle Marianne Peltomaalle, 72, sinkkuäitiys oli oma valinta. Tosin 1990-luvulla ei tunnettu sanaa ’sinkkuäiti’, vaan puhuttiin yksinhuoltajaäideistä. Marianne perusti perheen yksin adoption kautta.
”Sinkkuäiti on voimallisempi sana kuin yksinhuoltaja, jossa painottuu yksin olo ja vaillinaisuus ikään kuin vain pariskuntana voisi olla täydellinen. Olin sinkkuäiti ilman, että tiesin sitä sanaa. Uskoin aina, että pärjään.”
Yksin adoptoijille oli 1990-luvun alussa tarjolla kaksi maata, Kolumbia ja Etiopia. Marianne valitsi Kolumbian, koska se tuntui kirjallisuuden kautta läheisemmältä. Hän työskenteli kirjakustantamossa. Perhettä perustaessaan hänestä tuli myös kirjailija, ja hän kirjoittaa edelleen.
”Silloin moni ajatteli, että olen jotenkin hyvä ihminen – että pelastan ne lapset. Se käsitys minun oli korjattava. En lähtenyt maailmaa pelastamaan vaan perhettä perustamaan.”
Vuonna 1994 Marianne sai soiton: hänelle olisi Kolumbiassa kuusivuotias tytär, Gloria.
”Hetki oli hurjan onnellinen, vaikka en saanut edes valokuvaa hänestä. Kun kaksi viikkoa myöhemmin lähdin matkaan, minulla oli mukanani yhden sivun faksi, jossa oli lyhyt kertomus hänestä. En edes tiennyt, missä yöpyisin perille Bogotaan päästyäni.”
Suvun malli: nainen pärjää kaikessa
Kaikki meni kuitenkin hyvin, ja pian ”äärimmäisen fiksuksi osoittautunut” tyttö jo aloitteli koulutietään eskarilaisena Espoossa. Kahden ja puolen vuoden kuluttua Gloria sai Kolumbiasta pikkusiskon, Amparon. Perhe tuntui vihdoin kokonaiselta.
Ydinperhemallia Mariannella ei ollut. Hän menetti isänsä kolmevuotiaana. Hän kasvoi kolmen isosiskon ja äidin kanssa, ”naisten täyttämässä kodissa”. Hän oppi, että naiset pärjäävät kaikessa. Myös adoptio oli osa sukuhistoriaa: Mariannen äiti oli jäänyt orvoksi viisivuotiaana.
”Ei minun elämäni olisi ollut pilalla sen vuoksi, ettei ollut miestä tai lasta. Ja lapsi on aina ollut minulle tärkeämpi kuin mies.”
Lue myös Anna.fi: Äitiydelle omistautunut Asta ei käynyt missään eikä välittänyt ulkonäöstään – kolmen kohdan suunnitelma muutti elämän täysin
Tukiverkosto laajeni yllättäen
Vahva tunne pärjäämisestä oli Mariannen voimavara pikkulapsiarjessa. Jos hänestä tuntui, ettei hän pärjännyt, avun pyytäminen ei tuntunut vaikealta. Hän ei ollut yksin, vaikka olikin yksinhuoltaja. Lähellä oli paitsi vanhoja ystäviä, myös uusia.
Vaikka suvun mallia vahvaan äitiyteen ei olisi ollut, sellaisen olisi voinut saada ystäväpiiristä.
”Sitä en osannut edes ennakoida, että lasten kautta voisin saada uusia, elinikäisiä ystäviä. Tukiverkosto laajeni merkittävällä tavalla lasten tultua. Yks kaks lähellä olikin perhe, jossa oli samanikäisiä lapsia ja jossa lapseni otettiin iloisesti vastaan, jos minulla oli jokin meno.”
Nykyään Mariannen esikoinen Gloria on 35-vuotias ja hänen esikoisensakin jo 15. Myös Amparolla on lapsia, joten Marianne on viiden lapsen isoäiti.
Juttu on julkaistu Kotiliedessä 10/2024.
Kommentoi
Kommentoi juttua: Puoliso jätti Annan, kun yhteinen vauva oli muutaman viikon ikäinen: ”Teen paljon töitä, jotta elätän meidät”