Terhin puoliso sai aivoinfarktin ja unohti, miten puhutaan – Terhi joutui miettimään, saako vieraaksi muuttuneesta miehestä erota
Reilut 14 vuotta sitten Terhi Kunnaksen, 58, mies sai aivoinfarktin ja menetti puhekykynsä. Terhi elätteli pitkään toivetta, että puoliso saisi sanat vielä takaisin. Kun niin ei käynytkään, Terhin oli pakko miettiä, saako sairastuneesta puolisosta erota.
Miksi isä ei puhu? ihmettelevät kuusivuotias Aarre ja 13-vuotias Onni äidilleen. Onko isä vihainen?
On joulun jälkeinen maanantai vuonna 2008. Terhi Kunnas puuhailee tietokoneella kellarissa, kun puoliso katsoo yläkerrassa lasten kanssa elokuvaa.
Tuskin isä on vihainen, Terhi toppuuttelee ja lähettää pojat takaisin ylös. Hetken päästä kellariin saapuu kuitenkin 4-vuotias Kukka, joka myös ihmettelee isän puhumattomuutta.
Terhi nousee portaat olohuoneeseen, missä mies istuu sohvalla. Hänen suunsa on tiukkana viivana ja oikea käsi huitoo ilmaa. Näyttää siltä, että hän yrittää sanoa jotakin, mutta ei saa sanoja suustaan. Sitten miehen silmät alkavat pyöriä ja Terhi ymmärtää, että mies on menettämässä tajuntansa.
Siinä hetkessä, silmänräpäyksessä, Terhin perheen elämä muuttuu peruuttamattomasti.
Aivokuvat paljastivat karun totuuden
Kaikki on hyvin. Näin Terhi ajatteli, kun hän näki puolisonsa sairaalan tehotarkkailuhuoneen pedissä aivoinfarktin jälkeisenä päivänä. Puoliso katsoi Terhiä rakastavasti hymyillen.
”Muistan sen hymyn varmaan loppuelämäni. Se kertoi minulle, että häneen ei satu mihinkään. Ajattelin, että kohta voimme varmaan hakea hänet kotiin”, Terhi sanoo.
Seuraavana aamuna, kun Terhi soitti sairaalaan, hänelle kerrottiin, että puoliso ei puhu. Terhi tiedusteli, kuinka monta päivää puheen palautumiseen voi aivoinfarktipotilaalle mennä.
”En tiennyt aivoinfarktista muuta kuin sen sanan. Se kuulosti kolkolta ja vaaralliselta. Minusta oli outoa ja ihmeellistä, että tällaista ylipäänsä tapahtuu.”
Terhille kerrottiin, että vaikka puoliso oli päässyt aivoinfarktin jälkeen nopeasti sairaalahoitoon, tilanne oli vakava. Potilaalle tehty liuotushoito ei ollut onnistunut toivotulla tavalla.
Lopulta aivokuvat paljastivat karun totuuden: miehen vasen aivopuolisko oli lähes täysin tuhoutunut. Se oli aiheuttanut kehon koko oikean puolen halvaantumisen, puhekyvyn katoamisen ja suuret ymmärtämisvaikeudet.
Miehen sukulaiset toivat Terhille aivoinfarktioppaan. Se ei valanut Terhiin uskoa parantumisesta.
Puhekyvyn puuttuminen eli afasia jää todennäköisesti pysyväksi ja aiheuttaa moninaisia oireita ja vaikeuksia, oppaassa kerrottiin. Aivoinfarktipotilaiden keskimääräinen elinikä on seitsemän vuotta.
”Sitten todellisuus rysähti päälle. Toinen ei kävele, käsi ei toimi ja puhetta ei tule. Ymmärryksestäkin suuri osa on mennyttä. Minua alkoi pelottaa.”
Ymmärrämmekö toisiamme?
Ensimmäisinä kuukausina Terhissä eli kaikesta huolimatta toivo. Toiveikkaista esimerkeistä rohkaistuneena hän halusi uskoa, että puoliso voisi oppia uudestaan puhumaan, kirjoittamaan ja kävelemään, jos tämä harjoittelisi ahkerasti fysioterapeutin ja puheterapeutin kanssa.
Terhi seurasi sivusta, miten mies käveli sairaalan käytävällä muutaman metrin fysioterapeutti kainalosauvanaan ja halvaantunutta jalkaa lattiaa pitkin raahaten. Puheterapeutti neuvoi Terhille kuntouttavia harjoitteita, joita tehdä miehen kanssa, esimerkiksi kuvakorttien ja aakkoslistojen käyttöä. Terhi kävi sairaalassa kahdesti päivässä, ja jatkoi harjoituksia siitä, mihin puheterapeutti oli jäänyt.
Kuukauden jälkeen Terhin puoliso lausui ensimmäiset sanansa: hei, joo ja huomenta. Kolmen kuukauden kohdalla hän osasi jatkaa joitakin sananlaskuja, kuten ”Niin metsä vastaa kuin sinne HUUDETAAN”. Hän oppi myös lausumaan lastensa nimet: Helmi, Onni, Aarre ja Kukka.
Puhe oli kuitenkin arvaamatonta. Sairaalan kahvilassa potilaan suusta pulpahti kahvitilauksen sijasta: ”Haista home!” Kun potilaalta kysyi, oliko pyörätuoli auto, hän vastasi tosissaan JOO.
Päivänä, jolloin Terhin ja hänen puolisonsa tapaamisesta oli kulunut tasan 18 vuotta, Terhi vei miehelleen sairaalaan onnittelu- ja tsemppikortin. Mies luki kortin ja nyökkäili sen merkiksi, että oli ymmärtänyt lukemansa. Mutta ymmärsikö hän todella?
Kirjoitusharjoituksissa mies kirjoitti paperille huteralla kädellä sanat ”NOOIE NOUDUO”. Vaikka kirjoituksesta ei saanut mitään tolkkua, Terhi liimasi sen päiväkirjaansa. Jonain päivänä he voisivat naureskella sille yhdessä, Terhi ajatteli.
”Haaveilin, että voisimme miehen tervehdyttyä muistella sitä hullua aikaa, kun mies oli ihan hirveässä kunnossa. Sitten voisimme kiitollisina todeta, että selvisimme. Ei se sitten mennytkään niin”, Terhi sanoo.
Terhi uupui ja sairastui masennukseen
Sairaalakäynneillä itku oli herkässä. Se oli erityisen herkässä silloin, kun Terhi halasi iltaisin sairaalassa murheelliselle miehelle hyvästit. Viimeistään kun Terhi istui sairaalan parkkipaikalla auton rattiin, näkökenttä sumentui kyynelistä.
Kotona Terhiä odotti vastuu neljästä lapsesta, joilla oli itkuiselle äidilleen kysymyksiä: Miten sä äiti voit? Vihaatko sä sun elämääsi?
Terhi oli niin uupunut, että hän alkoi välähdysmäisesti toivoa, että hän katkoisi jalkansa ja pääsisi lepäämään sairaalaan. Hänen ajatuksensa kävivät itsetuhoisiksi.
”Tunsin riittämättömyyden tunnetta. Tuntui, että olen aina väärässä paikassa, olin sitten sairaalassa tai kotona. Koin, että laiminlöin sekä lapsiani että miestäni”, Terhi sanoo.
Terhin pelastusrengas oli työterveyslääkäri Pirjo, jota Terhi tapasi aluksi kahdesti viikossa. Terhi oli palannut töihin viiden viikon sairausloman jälkeen. Pian töihinpaluun jälkeen Terhi kuitenkin saapui vastaanotolle itkien. Vaikka hän kuinka yritti, hän ei pystynyt keskittymään työntekoon.
Pirjo pyysi Terhiä vastaamaan masennuskyselyyn. Tulos oli hälyttävä.
”Sinulla on henkeä uhkaava masennus”, Pirjo kertoi rauhallisena, ja kirjoitti Terhille masennuslääkityksen ja jatkon sairauslomalle.
”Koin, että olen huono vaimo”
Kahdeksan kuukauden sairaalajakson jälkeen Terhin puoliso muutti kotiin. Aikaisemmin perhe oli odottanut päivää innolla, mutta nyt Terhiä pelotti. Hän teki kuusituntista työpäivää, hoiti neljää lasta ja nyt hänestä tulisi miehensä omaishoitaja.
Keskustelu puolison kanssa oli edelleen lähes mahdotonta. Terhi yritti epätoivoisesti ymmärtää, mitä hänen puolisonsa halusi kertoa, kun sanoja ei juurikaan ollut. Usein tilanteet päättyivät kirosanoihin, huutoon ja itkuun.
Mies oli kuin vakuumissa, jonka läpi kellään ei ollut pääsyä. Terhistä tuntui, ettei hän enää tuntenut puolisoaan.
”Kun hän tuli kotiin, minun oli vaikea pitää häntä lähelläni. Hän oli vieraan oloinen ihminen. Koin syyllisyyttä siitä, etten kyennyt olemaan hänelle enemmän kuin mekaaninen hoitaja. Koin, että olen huono vaimo.”
Avioero tuntui Terhistä pitkään mahdottomalta vaihtoehdolta. Eihän sairasta puolisoa voi jättää, hän ajatteli. Puoliso sen sijaan oli ehdottanut jo pitkään Terhille avioeroa elein ja irrallisin sanoin.
Lopulta Terhi joutui myöntämään, ettei suhde voinut jatkua.
”Sydäntäni särkee, kun vihdoin tunnustan itselleni, että rakkauteni puolisooni on kuollut, ainakin romanttinen rakkauteni”, Terhi kirjoittaa kirjassaan.
Kun puoliso myöhemmin halusikin perua eron, Terhi ei myöntynyt. Hänen oli noustava masennuksesta lastensa vuoksi.
”Silloin tuli huono omatunto, koska miehellä olisi varmasti ollut parempi elämä, jos hän olisi saanut olla perheen keskellä. Mutta olin siinä kohtaa niin uupunut, että lapsilla oli kaksi sairasta vanhempaa. En tiedä, miten lasten olisi käynyt, jos olisimme jatkaneet suhdetta.”
Pari unelmoi matkustelusta ja isovanhemmuudesta
Terhillä ja hänen puolisollaan oli haaveita. He omistivat vanhan talon, jota mies kunnosti loppuelämän kodiksi. Jos kaikki olisi mennyt toisin, vanha talo olisi nyt mummola kolmelle lapsenlapselle.
Eläköidyttyään rakastavaiset viilettäisivät moottoripyörällä ympäri Eurooppaa ja soittelisivat kotiin perheelleen. ”Täällä menee äiti ja isä!”
Nyt vanha talo on myyty ja Terhi asuu kahden nuorimmaisen lapsen kanssa rivitaloasunnossa. Mies asuu toisella puolella kaupunkia kerrostaloasunnossa. Hän kulkee invataksilla ja hoitaa asiansa omatoimisesti. Puhetta ei edelleenkään juuri ole.
Terhiin puolison sairastuminen on jättänyt lähtemättömän surun.
”Meillä oli tosi hyvä liitto. Olimme sopineet, että olemme aina yhdessä. Tämä oli rakkauden menetys, koko elämän pilallemeno. Menetin ihmisen, jonka kanssa olin tottunut jakamaan arjen huolet, ilot ja surut”, Terhi sanoo.
Miehen kokemaa menetystä Terhi ei pysty juuri ajattelemaan. Ajatus on liian murskaava.
”Hänellä ei oikeastaan ole mitään jäljellä. Hän oli erittäin puhelias mies ja kätevä käsistään. Hän korjasi melkein mitä vain. Kun hän menetti kätensä, jalkansa ja puhekykynsä, oikeasta persoonasta jäi jäljelle enää jääräpäisyys. Se pitää hänet hengissä.”
”Väitän, ettei kukaan voi ymmärtää, miltä hänestä tuntuu.”
Terhi antaa itselleen luvan surra
Terhin nykyinen koti sijaitsee lähellä perheen vanhaa taloa, jossa asuu nyt toinen perhe. Ulkoiluttaessaan Hertta-koiraansa Terhi katselee talon suuntaan haikeana. Tuon terassin mies rakensi ja tuon aitauksen hän pystytti. Sitten Terhi koettaa ajatella äkkiä jotain muuta.
Terhi on hyväksynyt, ettei menneisiin ole paluuta. Mutta joskus hän laittaa Petri Laaksosen Itkemättömät itkut -kappaleen soimaan ja antaa kyynelten virrata.
Terhiä ärsyttää ajattelu, että kaikki vaikeat kokemukset pitäisi hyväksyä ja että asioita pitäisi ajatella positiivisuuden kautta.
”Minua ei haittaa, etten osaa arvostaa jokaista pihalla kasvavaa kukkasta. Joskus ryven syvästi surussa. Jonain toisena päivänä löydän taas elämässä hyvää. Ajattelen, että minulla on oikeus olla ajattelematta kaikesta positiivisesti.”
Terhi tekee nyt täysipäiväistä työviikkoa ja tapaa lääkäriään Pirjoa parin kuukauden välein. Terhi suunnittelee aloittavansa vapaaehtoistyön, kenties näkövammaisen avustajana.
”Tekemisen tarve on iso. Vaikka autan edelleen ex-miestäni satunnaisesti, en voi sitoutua hänen säännölliseen avustamiseen. Se tragedia tulee tunnetasolla liian lähelle. Mieluummin autan vierasta ihmistä. Voisin kuvitella, että se toisi elämään uutta näkökantaa.”
Terhin olohuoneen seinällä on juliste, jota on vaikeata sivuuttaa. Ranskalaisen valokuvaajan Robert Doisneaun valokuva suutelevista rakastavaisista on kenties romantiikan perikuva.
Uskooko Terhi edelleen rakkauteen?
”Totta kai uskon. En tiedä uskonko omalla kohdallani. Mutta jos oikein ihana ihminen tulisi vastaan, kyllä minä varmaan hänelle raivaisin elämässäni tilaa.”
Kommentoi
Kommentoi juttua: Terhin puoliso sai aivoinfarktin ja unohti, miten puhutaan – Terhi joutui miettimään, saako vieraaksi muuttuneesta miehestä erota
Tsemppiä Terhille