Yllätysraskaus aiheutti Marjolle, 44, shokin: ”Todennäköisesti olisin antanut lapsen adoptioon, koska olin niin kauhuissani pärjäämisestä”
Raskaus oli jo pitkällä, kun Marjo sai tietää siitä. Alun paniikin jälkeen pieni Onni on tullut rakkaaksi molemmille vanhemmilleen.
Heinäkuun lopussa vuosi sitten 44-vuotias Marjo Peltoniemi hieraisi kädellään vatsaansa. Jopas sitä turvotti. Oliko vanha vaiva vatsakatarri taas heräämässä kesän mittaan nautittujen grilliruokien vuoksi?
Pari päivää aiemmin Marjo ja hänen miesystävänsä Jari olivat naureskelleet pullistuneille mahoilleen: hyvin on syöty, ja ikäkin varmaan muuttaa vartalon muotoja.
Yhtäkkiä Marjo säpsähti: aivan kuin hänen kätensä alla tuntuisi pieni syke. Kun hän katsoi vatsaansa, käsi sen päällä liikkui.
”Ajattelin, että elimistöni tekee nyt jotain temppujaan, tai ehkä kyse on vaihdevuosista”, Marjo sanoo.
Raskaudesta tuskin olisi kysymys, mutta varmistetaan asia nyt kuitenkin, Marjo mietti ajaessaan apteekkiin. Hän sairasti munasarjojen monirakkulaoireyhtymää PCOS:ia, ja hänelle oli sanottu jo nuorena, että lapsia hän ei saisi ilman apua.
Tieto oli helpotus.
”Olin jo alle kouluikäisenä sanonut lapsuudenystävälle, etten halua koskaan naimisiin enkä lapsia. Olin myös toitottanut sitä läpi elämän aina, kun lasten hankkiminen oli tullut puheeksi.”
Taustalla vaikuttivat lapsuuden ja nuoruuden vaikeat traumaattiset kokemukset. Marjo pelkäsi muun muassa suvussa kulkeneiden mielenterveysongelmien periytyvän ja vakuuttui jo nuorena siitä, ettei halunnut jatkaa geenejään. Vanhemmiten hän oli tosin tuntenut asiasta aika ajoin pientä haikeutta.
Raskaudelta häntä suojeli PCOS:n lisäksi ikä. Yhdessä ne merkitsivät tuplaehkäisyä, Marjo mietti.
Raskauden keskeyttäminen ei ollut enää mahdollista
Apteekista kotiin päästyään Marjo teki raskaustestin. Kesti vain muutaman sekunnin, kun tikkuun piirtyi kaksi kirkkaan punaista viivaa.
”En tiennyt uskoako silmiäni. Sydän hyppäsi kurkkuun, ja oloni oli täysin epätodellinen. Näenkö unta vai katsonko elokuvaa? Elämäni meni uusiksi sekunneissa, enkä tiennyt, mitä olisi edessä.”
Marjo soitti testitikku kädessään shokissa miesystävälleen, johon hän oli tutustunut reilua vuotta aiemmin. Jos suhteen alussa molemmille oli selvää, ettei siihen kuuluisi lasten hankkimista. Myös Jari oli lapseton, ja hänkin tyrmistyi uutisesta.
Oli perjantai-iltapäivä, eikä aikaa ultraan saanut ennen maanantaita. Seurasi pitkältä tuntunut viikonloppu, jonka aikana monenlaiset ajatukset risteilivät Marjon päässä.
Pariskunta päätti, että raskaus keskeytettäisiin. Vain kerran Jari mainitsi sivulauseessa sen vaihtoehdon, että keskeyttäminen saattoi olla jo liian myöhäistä. He eivät kuitenkaan pohtineet asiaa sen enempää.
”Tajuntaani iski salamana tieto, että joutuisin synnyttämään. Vaihtoehtoja oli kaksi: pitää lapsi tai antaa hänet adoptioon.”
Maanantain ultrassa selvisi, että kaksi kolmannesta odotusajasta oli jo mennyt ja raskaus oli loppusuoralla. Lapsen arvioitiin syntyvän marraskuun alussa.
”Silloin tajuntaani iski salamana se, että tulisin joka tapauksessa synnyttämään. Vaihtoehtoja olisi kaksi: pitää lapsi tai antaa hänet adoptioon”, Marjo sanoo.
Yllätysraskaus: Kaksi viikkoa täydessä shokissa
Seuraavia kahta viikkoa Marjo kuvailee täydelliseksi shokkitilaksi. Lapsettomuus oli ollut olennainen osa hänen identiteettiään, ja yhtäkkinen elämänmuutos täytti mielen kauhulla. Hän kävi kovaa sisäistä kamppailua koettaessaan sopeutua ajatukseen äitiydestä.
Myös taloudellinen pärjääminen mietitytti, sillä pienituloinen pariskunta oli jo valmiiksi taloudellisesti tiukilla. Marjon 13 vuotta remontoimassa puutalokodissa oli ollut vesivahinko, jonka korjaaminen oli juuri maksanut 15 000 euroa.
Marjo ja Jari päätyivät kuitenkin nopeasti siihen, että he pitäisivät lapsen.
”Hoimme toisillemme, että kyllä me tästä yhdessä selviämme tavalla tai toisella. Yksin olisin todennäköisesti päätynyt antamaan lapsen adoptioon, koska olin niin kauhuissani pärjäämisestä tällaisessa elämänmullistuksessa.”
Marjo pääsi nopeasti seurannan ja tukitoimien piiriin. Lisää yllätyksiä oli kuitenkin tulossa.
”Mietin vain, että lapseni on pysyttävä hengissä”
Mitä nyt? Miksi ultrauslaitetta Marjon mahan päällä pyörittänyt lääkäri hiljeni yhtäkkiä? Kaikki oli mennyt kahden kuukauden ajan hyvin, eikä aikaisemmissa ultrassa ollut huomattu mitään poikkeavaa.
Sitten lääkäri nosti katseensa: napavirtauksissa oli ongelmia, mikä viittasi häiriöön istukan toiminnassa. Lapsi oli myös raskausviikkoihin nähden erittäin pienikasvuinen.
Marjo sai hakea kotoa vain henkilökohtaiset tavaransa ennen siirtymistä raskaudenseurantaosastolle, jossa hänen pitäisi pysyä vuodelevossa lapsen syntymään saakka. Edessä olisi sektio, mutta sitä viivytettäisiin niin kauan kuin mahdollista. Oli syyskuun loppu, ja laskettuun aikaan oli vielä puolitoista kuukautta.
Hälytyssireenit soivat Marjon päässä, mutta ulkoisesti hän yritti pysyä rauhallisena. Hän soitti hätkähdyttävät tiedot miesystävälleen, työnantajalleen ja lähisukulaisille.
Vauvan sydänkäyrää tarkkailtiin osastolla viisi kertaa päivässä. Mittaus oli käynnissä myös neljä päivää myöhemmin, kun Jari tuli tapaamaan Marjoa.
Juuri silloin lapsen syke hidastui. Marjoa lähdettiin kiidättämään pikavauhdilla sektioon.
Silloin heräsi Marjon sisäinen naarastiikeri, taistelija.
”Fyysisesti en tuntenut pienintäkään kipua, sillä kaikki voimat olivat kiinni henkisessä selviytymisessä. Mietin vain, että minun ja lapsen on pysyttävä hengissä.”
Poikavauva saatiin nopeasti ulos. Hän painoi syntyessään 1 495 grammaa ja tarvitsi aluksi tehohoitoa keskoslasten osastolla.
Tutkimusten mukaan vauva oli kaikin puolin terve ja pienuudestaan huolimatta normaalisti kehittynyt. Hän voimistui nopeasti, ja tukitoimet päästiin purkamaan jo parin viikon kuluessa.
Lue myös Seura.fi: Anne Mattila oli jo hyväksynyt lapsettomuuden, kun raskaustesti näytti positiivista: ”Tulos oli oikea joulun ihme”
Aluksi pieni ja hauras lapsi aiheutti kauhua
Pikkuruisen lapsen hoito pelotti Marjoa. Hän oli saanut tietää raskaudesta vain kahta kuukautta aiemmin ja nyt hän oli jo vastuussa kokonaisesta elämästä. Hän epäili kykyään pitää vauvasta huolta ja mietti kaikkia mahdollisia katastrofeja, joita voisi sattua. Myös tarinat vauvavuoden kamaluudesta pyörivät päässä. Entä jos hän sekoaisi unen puutteen takia?
”Tunsin aluksi pelkkää kauhua. Lapsi oli niin pieni ja hauras, kuin jokin avaruusolento. En osannut iloita hänestä, yritin pelkästään selvitä päivästä toiseen. Olin kuin peura ajovaloissa, eikä kukaan ympärilläni voinut olla huomaamatta sitä. ”
Marjo ei jäänyt ahdistuksineen yksin, vaan puhui niistä avoimesti ja haki apua. Selviämisestään hän kiittää paitsi rinnalla vakaasti pysynyttä Jaria myös Facebookista löytämäänsä vertaistukea ja erilaisia yhteiskunnan tukitoimia, joita hän kutsuu ”massiivisiksi”.
Niihin kuului muun muassa tapaamisia ja keskusteluja psykologin ja varhaisen vuorovaikutuksen VAVU-tiimin kanssa, kotipalvelua ja perhetyöntekijöitä.
Tukitoimet jatkuvat yhä varhaisen vuorovaikutuksen terapialla.
”Taustastani johtuen minulla on taipumusta katastrofiajatteluun. Varaudun aina mielessäni pahimpiin vaihtoehtoihin”, Marjo kertoo.
”Se on jonkinlaista itsesuojelua, mutta syö energiaa ja vie iloa tästä hetkestä nauttimisesta. Pelot pyörivät päässä lähes pakonomaisesti.”
Tähän Marjo toivoo saavansa helpotusta terapian avulla.
Vähitellen arkeen alkoi tulla onnenhetkiä
Marjo ja Jari muuttivat yhteen, ja syksyn mittaan tilanne rauhoittui. Pienituloisina molempien piti palata nopeasti töihin, ja pari jakoi yhteistuumin Onni-nimen saaneen lapsen hoidon.
Joulun tienoilla Onni alkoi muutaman kuukauden ikäisenä nukkua kokonaisia öitä ilman yösyöttöjä.
Joskus niihin aikoihin Marjo piti hymyilevää lasta sylissään ja tajusi yhtäkkiä, että pelot ja epävarmuus olivat kaikonneet, ainakin hetkeksi. Hän nauttii vauvan kanssa kujeilusta ja kommunikoinnista! Mielikin oli tyyni ja onnellinen.
”Taustastani johtuen minulla on taipumusta katastrofiajatteluun eli varaudun aina mielessäni pahimpiin vaihtoehtoihin.”
Traumoistaan huolimatta Marjo oli päättänyt yrittää tehdä äitinä parhaansa, ja nyt se alkoi kantaa hedelmää. Suurimman työn hän uskoo tehneensä muuttamalla omaa asennoitumistaan tulevaan.
”Kaikki on mennyt ihan älyttömän paljon paremmin kuin koskaan uskalsimme toivoa. Koetan nyt uskoa siihen, että asiat voivat jatkossakin mennä hyvin.”
Marjon jääkaapin ovessa on magneetti muistuttamassa tästä. Seinälle Marjo on tulostanut voimalauseen: ”Millään muulla ei ole mitään merkitystä, ei millään, ei yhtään mitään, kuin sillä, että lapsia rakastetaan.”
Tarpeeksi hyvä äiti
Marjon usko kykyynsä osata olla hyvä – ainakin ihan tarpeeksi hyvä – äiti lapselleen on Onnin kasvaessa vahvistunut. Parhaaksi selviytymiskeinoksi on osoittautunut hetkessä eläminen sekä pienten, arkisten ilojen löytäminen.
”Aiemmin ajattelin aina, ettei minulla ole taloudellisia, henkisiä ja ajallisia resursseja lapseen. Mutta ne ovat löytyneet.”
Olisiko Marjo ollut samoin tuntevia ystäviään kohtaan yhtä ankara ja vaativa? Tuskin, hän vastaa.
Ylhäältä annetut synnytystalkookehotukset eivät hänen mukaansa toimi, jos naiset kokevat riittämättömyyttä äitiyteen kohdistuvien kovien paineiden vuoksi. Ne voivat olla yksi syy vapaaehtoisen lapsettomuuden valitsemiseen, ja niiden vuoksi moni voi, ehkä tiedostamattaan, lykätä lasten tekoa.
Marjo ymmärtää heitä, jotka haluavat luoda uraa tai elää vapaasti itselleen. Hän itsekin nautti vuosista, jolloin hän sai toteuttaa itseään ja tehdä asioita välittämättä perheeseen liittyvistä velvollisuuksista.
Nyt Marjo on kuitenkin oivaltanut, ettei Onni katko hänen siipiään.
”Uskon ja toivon, että pääsen vielä reppureissaamaan maailmalle, jos vain saan rahat säästettyä. Onnin isä on luvannut hoitaa vauvaa. En keksi lopulta juuri mitään unelmia, joita lapsi estäisi toteuttamasta.”
Iloa ja turvaa Onnille
Kesäkuussa yhdeksän kuukautta täyttävä Onni jokeltelee aamupäiväunilta herättyään sängyssään niin äänekkäästi, että Marjo kuulee sen keittiöön asti.
Kun hän astuu makuuhuoneen kynnyksen yli, poika puhkeaa aurinkoiseen hymyyn: äiti on kuullut ja huomannut hänet.
Marjo nostaa pikkuisen syliinsä, silittää haivenien peittämää päätä ja nuuhkii vauvan tuoksua.
”Haluamme tarjota Onnille ennen kaikkea iloa ja turvaa. Toivon, että osaan ottaa yhä paremmin vastaan hänen mukanaan tuomaa iloa ja että hänestä tulisi onnellinen. Hän on ihana elämämme valo.”
Juttu on julkaistu Kotiliedessä 14/2023.
Kommentoi
Kommentoi juttua: Yllätysraskaus aiheutti Marjolle, 44, shokin: ”Todennäköisesti olisin antanut lapsen adoptioon, koska olin niin kauhuissani pärjäämisestä”