Terveys

Anna-Liisan puoliso sai sydänpysähdyksen ja lyyhistyi kauppakeskuksen tuulikaappiin: “Jos hän olisi ollut yksin kotona, hän olisi kuollut“

Toimittaja Anna-Liisa Hämäläisen puoliso tuupertui tammikuussa kauppakeskuksen tuulikaappiin. Kohtaus järkytti molempien elämää. Miten järkytyksestä voi selvitä?

Tammikuu 2023. Odotan puolisoani pizza­ravintolassa tyttären ja lastenlasten kanssa. Miksei hän tule eikä vastaa puhelimeen? Lopulta tytär keksii soittaa sairaalaan. Osuma: mies on Meilahden yhteispäivystyksessä.

Kohta istun HUSin päivystyspoliklinikan aulassa ja kysyn hoitajalta kärsimättömänä, kuinka kauan täällä pitää odottaa.

”Päivän ohjelma taitaa mennä uusiksi”, hoitaja vastaa ykskantaan ja ­palaa oven toiselle puolelle.

Jonkin ajan kuluttua lääkäri tulee kertomaan, että puolisolla on ollut sydänpysähdys ja hän on kriittisessä tilassa. Jos sydän pysähtyy uudestaan, hänellä on elvytyskielto lääketieteellisin perustein. Eli jos jotain tapahtuu, hänen annetaan kuolla.

Olen käynyt tämän tilanteen läpi mielessäni monta kertaa, koska puolison terveys on reistaillut. Nyt mielikuvat tulevat todeksi. ”Ok. Selvä”, on ainoa, mitä osaan sanoa lääkärille. Olen itseni, paikan ja ajan ulkopuolella – tunnoton ja mykkä.

Syytän itseäni

Jonkin ajan kuluttua katson päivystyshuoneessa lasteni kanssa ihmistä, joka on hengityskoneessa nukutettuna, ulottumattomissamme. Ei tiedetä, herääkö hän, ja mikäli herää, millaisena.

Yhteiset 37 vuotta pyörivät mielessäni, hyvät ja huonot ajat. Syytän itseäni siitä, että olen sanonut pahasti ja etten ole huomannut oireita, jotka ovat johtaneet tähän. Pyydän, ­ettei hän jätä meitä.

Sen, mitä on tapahtunut, saamme selville poliklinikan vastaanotosta. Puolisoni oli tuupertunut kotilähiömme kauppakeskuksen tuulikaappiin, kun hän oli matkalla autolle. Vartija oli seurannut hänen epävarmaa liikkumistaan ja oli heti elvyttämässä, kun hän kaatui.

Myöhemmin käy ilmi, että ambulanssi saapui neljässä minuutissa ja siitä 14 minuutin kuluttua puoliso oli päivystyksessä.

Jos hän olisi ollut yksin kotona, hän olisi kuollut. Jos kohtaus olisi tullut viisi minuuttia myöhemmin, hän olisi kuollut autoa ajaessaan ja ollut vaaraksi myös muille.

Soitan naapurille, voisiko hän viedä koiran ulos. Auto, josta olen kovin huolissani, löytyy kauppakeskuksen parkkipaikalta pysäköintisakko tuulilasissa, mutta saan sen myöhemmin mitätöidyksi.

Puolison ollessa teho-osastolla toimin, toimin ja toimin. Teen töitä, ­ulkoilutan koiraa ja vierailen sairaalassa. Käyn tanssitunneilla, jotta en voisi ajatella mitään muuta. Nukun, mutta en pysty syömään juuri mitään.

Siirrän työpisteeni kirjastohuoneesta keittiöön, koska haluan kirjoittaa kauniissa huoneessa, jonka puolisoni, rakennusarkkitehti, on suunnitellut.

Neljäntenä päivänä hengityskone irrotetaan. Puolisoni herää – omana itsenään, kiitos nopean elvytyksen ja ehkä siunauksen, en tiedä.

Käyn koiran kanssa kiittämässä nuorta vartijaa, joka pelasti hänen henkensä. Silloin itken ensimmäisen kerran.

Lue myös: Lukijat kertovat: Näin minusta tuli läheiseni omaishoitaja

Eri tapoja reagoida

Ymmärrän, että olen kohdannut järkytyksen, mutta se, mitä itse teen, tuntuu normaalilta eikä shokilta.

Parisuhdekeskus Katajan asiantuntija Laura Huuskonen sanoo, ­että shokissa kuluu paljon energiaa selviytymiseen. Sen takia ihminen ei ­itse tunnista olevansa shokissa.

Usein shokkiin liittyy pysähtyminen tilanteeseen. Olemme valppaina, kaikki aistit terävinä, ja tapahtuman yksityiskohdat painuvat mieleen.

Shokkia seuraa reaktiovaihe, jossa eri ihmiset toimivat eri tavoilla. Joku ei halua uskoa tapahtunutta tai vähättelee sitä. Toinen romahtaa. Joku haluaa etääntyä kaikista ihmiskontakteista. Joku taas on kuin minä: toimii – ja haluaa siten torjua mielestään sen, ­että elämä ei palaa ennalleen.

Vaikka huoli olisi ollut olemassa jo aiemmin, esimerkiksi sairauskohtauk­seen ei pysty valmistautumaan täysin. Tapa, jolla sillä hetkellä reagoimme, on ennakoimaton.

”Järkyttävät tapahtumat horjuttavat turvallisuutta. Se mikä eilen oli totta, ei ole totta tänään. Tulevaisuudennäkymä muuttuu, siitä ei tullut sellaista kuin suunnittelimme”, Laura Huuskonen sanoo.

Myös itsesyytökset ovat pyrkimyksiä vahvistaa omaa turvallisuudentunnetta: pystyn vaikuttamaan asioihin toiminnallani, ja jos olisin tehnyt toisin, tätä ei olisi tapahtunut.

”On yksi vaikeimpia asioita hyväksyä, että pahoja asioita tapahtuu. Vaikka tekisimme mitä, se ei ole meidän päätettävissämme. Itsensä syyllistäminen ei tee hyvää mielelle, vaikka se olisi turvan hakemista”, Laura Huuskonen sanoo.

Tilannetta voi helpottaa, jos on etukäteen puhuttu konkreettisesti, kuka tekee ja ­mitä, mikäli käy huonosti. Silti voi olla niin, ettei suunnitelmille ole shokitilassa käyttöä.

Ei tällaiseen sairaalaan!

Helmikuu 2023. Teho-osastolla joku kysyy joka päivä, miten minä ja lapset voimme.

”Pitäkää kiinni rutiineistanne. Jatkakaa elämää kuten ennenkin”, hoitajat sanovat.

Se tuntuu hyvältä ja tärkeältä, ja ihmettelen saamaamme huomiota. Sen koommin meiltä ei kysytäkään mitään – eikä juuri kysytä edes sairaalta itseltään.

Teholta puoliso siirretään toiseen erikoisairaanhoidon sairaalaan, jossa hän on hauras ja kiukkuinen. Ymmärrän sen, mutta joka ilta kotiin ajaessani itken. Omat ajatukseni siitä, miten jaksan tätä, tuntuvat vääriltä. Minähän olen kunnossa.

Kun näyttää siltä, että puoliso sel­viää, hänet siirretään perusterveydenhuoltoon eli kolmanteen sairaalaan. Siellä on vähän hoitajia, huoneessa levotonta ja kuntoutus tarkoittaa rollaattorilla kävelemistä käytävällä. Siinä ympäristössä hän romahtaisi.

Heti seuraavana päivänä puoliso, minä ja lapset päätämme, että on päästävä kotiin. Osastonlääkäri lupaa sen puhelimessa omalla vastuullamme. Puolisoani ei saa jättää yksin, joten kotona päivystää reilun viikon ajan koko ajan joku siihen asti, että koti­hoidon kuntouttava arviointiyksikkö tulee käymään.

Mietin, mitä tekevät ihmiset, joilla ei ole läheisiä pitämässä heidän puoliaan.

Huoltani ei vähätellä

Kuntouttavan arviointiyksikön ystävällinen henkilö saapuu lauantai-­iltana. Toiveemme on saada tukea tarvittaessa eli kun olen työ- tai muun matkan takia poissa kotoa yön tai ­useamman.

Selviää, ettei kunnallinen systeemi taivu sellaiseen. Keittiön pöydän ääressä tulemme siihen lopputulokseen, että on järjetöntä resurssien tuhlausta edes pyytää meille säännöllistä apua. On paljon ihmisiä, jotka tarvitsevat ­sitä kipeämmin.

Siispä joka sunnuntai jaan viikon lääkkeet dosettiin ja seuraan, että ne otetaan. Mitataan verenpainetta, sokeria ja painoa. Osaan ulkoa hänen diagnoosinsa. Soitan päivystysneuvontaan, jos pelästyn jotakin. Kertaakaan huoltani ei ole vähätelty.

Puhelin on muuttunut laitteeksi, ­joka säikäyttää minut. Kun puoliso oli sairaalassa, heräsin aamulla helpottuneena siitä, ettei se ollut soinut yöllä. Jos olisi soitettu, uutiset olisivat olleet huonoja. Nyt huolestun, jos puoliso ei vastaa puhelimeen. Ja jos saan puhelun tuntemattomasta numerosta ­eikä puoliso ole näköpiirissä, vatsassa alkaa kiertää.

Lue myös: Satusta tuli Mikaelin omaishoitaja juuri ennen häitä: ”Kosketuksen taika on meillä yhä olemassa”

Saa olla väsynyt

Kriisireaktion kolmas vaihe on käsittely, jossa läheinen alkaa ymmärtää, että elämä on muuttunut. Siihen voi kuulua surua, muistelua ja keskittymisvaikeuksia. Tunnistan nämä kaikki, mutta olen myös vuoron perään taistelu- ja turhautumismoodissa.

Laura Huuskonen sanoo, että läheisellä on lupa olla väsynyt ja kyllästynyt.

”On pitkä aika istua tuntikausia kiukuttelevan ihmisen vieressä. Voi sanoa toiselle näkevänsä, että tällä on kurjaa, mutta läheisen on pakko hengähtää. On tärkeää tunnistaa omat rajat ja myös kertoa ne toiselle. Ketään ei palvele, että myös kumppani uuvuttaa itsensä.”

Kumppanin riski sairastua uupumukseen tai masennukseen kasvaa, jos hän ei ilmaise tunteitaan eikä tee itselleen tärkeitä asioita. Sairas voi myös vaatia erityistä kohtelua, ja sairaudesta tulee osa identiteettiä.

”Se ei johdu sairaan ihmisen itsekkyydestä, vaan siitä, että hän hakee turvaa. Sairauden voi ottaa kaverikseen, jonka taakse voi piiloutua ja vaatia erityiskohtelua. Aikuisten parisuhteessa tämä ei ole kestävä kuvio. Suhteen pitäisi pysyä tasavertaisena, jotta kumppanuus säilyy”, Huuskonen toteaa.

Sairaus muuttaa väistämättä parisuhteen dynamiikkaa. Toinen joutuu ottamaan vastuuta enemmän kuin aikaisemmin. Sairastunut on voinut olla se, joka pitää yhteyttä ystäviin tai osoittaa hellyyttä.

”Keskustelu siitä, miten tästä eteenpäin, on todella tärkeä. Mitä toivomme tapahtuvan? Kuka tekee ja mitä? Millaisia vastuita sairastunut voi ottaa”, Laura Huuskonen sanoo.

Elämänpiiri kaventuu missä tahansa raskaassa tilanteessa, mutta mielen kuormitus ei saisi pitkittyä. Silloin on riskinä haavoittaa kumppania ja suhdetta.

”Sairauden keskellä voi jäädä todella yksin, jos ei ole omaisia pitämässä huolta”, Huuskonen sanoo.

Järjestän ja järjestän

Kuukauden kuluvat. Tulee kesä, ja syksykin lähestyy. Mietin, että tuskin kukaan aktiivisesti varautuu siihen, että toinen tai itse sairastuu. Silloin yhteinen tekeminen kapenee väistämättä, ja se on surullista.

Me suunnittelimme matkoja taiteen äärelle Eurooppaan. Koiran kanssa tallustaessani muistelen pitkiä kävelyitämme. Nyt hoidamme yhdessä lapsenlapsia, joiden seurassa murheet unohtuvat. Laitamme myös ruokaa ja käymme lähimatkoilla, ja puoliso tekee omaa taidettaan, mikä on hänelle tärkeää.

Tilanne on vaikuttanut minuun, vaikka sitä on vaikeaa myöntää. Olen ollut kova lukemaan, mutta kuukausiin en pystynyt keskittymään kirjoihin. Nyt olen palannut niiden ääreen.

Kirjoittamisesta on tullut entistä tärkeämpää, ja käytän päiväkirjaa ajattelutyökaluna.

Ensimmäistä kertaa elämässäni olen keskeyttänyt pitkän työprojektin, mikä nolottaa. Samalla olen ylpeä: kerrankin tunnistin jaksamiseni rajoja.

Olen aina ollut perheessämme se, joka järjestää asioita. Nyt järjestän yhä enemmän. Päivää pidempi poissaolo vaatii järjestelyt koiran kanssa, ja siltä varalta, etten saa puolisoa kiinni, sovin, kuka käy katsomassa, onko kaikki kunnossa. Vahdin kaikkea, ­vaikkei kukaan ole sitä pyytänyt tai vaatinut – eikä se ole kivaa.

Omasta elämästä on vaikeaa pitää kiinni, ellei osaa pyytää apua. Se ei ole minulle luontevaa. Nyt on ollut pakko oppia, ja olen saanut apua aina kun olen pyytänyt, ja pyytämättäkin.

Uhrautuvina kokemani omaishoitajien tarinat saavat minut syyllistymään. Olenko kylmä ja itsekäs, kun ajattelen niin paljon itseäni? Tarvitsen aikaa, jolloin olen vastuussa vain itsestäni. Tarvitsen työni, tanssini ja punttien nostelun, päiväkirjani, kirjani ja ystäväni, jotta pysyn järjissäni.

Kun joku kysyy, mitä minulle kuuluu, se tuntuu todella huomaavaiselta. Usein nimittäin halutaan tietää vain, miten puoliso voi. Tarkoitus on ­hyvä, mutta joskus sisällä kipunoi: me muutkin olemme olemassa!

Älä uhraa itseäsi

Kriisireaktion neljäs vaihe on sopeutuminen: sairaus tulee osaksi elämää, ja on mahdollista suuntautua tulevaan. Luen, että tähän voi kulua vuosi tai kaksi. Ihmismieli toimii hitaasti.

Laura Huuskonen korostaa, että terveen ei pidä luopua omasta ­elämästään, jokaisella on siihen oikeus. Erityisesti naisia pidetään yhä luontaisesti hoivaajina.

”Olemme erilaisia, ja on monia tapoja pitää huolta läheisestä. Se voi olla myös ulkopuolista apua. Oman elämän ja hyvinvoinnin uhraamisesta ei saa kultakruunua.”

Huuskonen neuvoo puhumaan läheisen kanssa reunaehdoista ja toiveista konkreettisesti. Voi esimerkiksi sopia, että katsotaan uutiset yhdessä ja että kysytään toisen kuulumiset, halataan ja osoitetaan hellyyttä. Eivätkä toisen harrastukset eivät ole toiselta pois, sillä yhdessä voi tehdä muita asioita.

Lue myös Anna.fi: Äiti arvosteli omaishoitaja Hilkka Ahteen otteita tavalla, joka herätti: ”Ymmärsin, että hellyys on tärkeämpää kuin tehokkuus”

Haen iloa

Sairaus voi myös pakottaa keskusteluihin, joita ei muuten käyttäisi: ­mitä merkitsemme toisillemme, millaista arkea haluamme elää? Se voi tuoda toisesta esiin uusia puolia ja ajatuksia.

”Voi ymmärtää toista ja tulla nähdyksi ja kuulluksi eri lailla kuin aikaisemmin. Vaikeista asioita yhdessä selviäminen voi olla vahvistava kokemus”, Huuskonen sanoo.

Se on totta, ja haluamme puolisoni kanssa hakea iloa. Mutta sille en voi mitään, että huoli on asettunut kulkemaan varjona vieressäni. On realismia tiedostaa, että jotain voi vielä sattua, enkä voi olettaa, että minusta huolehtisi kukaan muu kuin minä itse. Puolisoni ei siihen pysty, enkä odota sitä lapsiltani. Heillä on oikeus omaan elämäänsä.

Kun näkee toisen hengityskoneessa, ymmärtää, että mitä tahansa voi tapahtua kenelle hyvänsä, myös minulle. Päivä kerrallaan lakkaa olemasta klisee, siitä tulee totisinta totta. Jokaisella on vain yksi elämä, joten minun on kunnioitettava elämää, jonka olen saanut. Tehtävä siitä niin hyvä kuin mahdollista.

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 20/2023.