Terveys

”Lihavuusleikkaus ei ole oikotie onneen” – Rita, 48, kertoo, millaisia seurauksia leikkauksella voi olla

Kurikkalainen Rita Lyyluoma pystyi luopumaan diabetes­lääkkeistä lihavuusleikkauksen jälkeen kuutisen vuotta sitten. Kiloja tippui puolessa vuodessa viisikymmentä. Leikkauksesta seurasi myös ikävyyksiä.

Lihavuusleikkaus auttoi Rita Lyyluomaa, 48, karistamaan kiloja, mutta aiheutti myös ikäviä, odottamattomia vaivoja. Näin Rita kertoo kokemuksistaan: 

”Olin jo syntyessäni isokokoinen, syntymälihava. Lapsena sain kuulla koostani jonkin verran, mutta piikittely rauhoittui, kun toiset huomasivat, että olin paitsi isoin, myös kaikista vahvin. Olin kuin Peppi Pitkätossu. Jos jotakin piti nostaa, minut pyydettiin apuun.

Teini-iässä huomasin, että pojat katselivat kauniita ja laihoja Barbie-tyylisiä tyttöjä, eikä pullukka välttämättä kelvannut. Se ei minua haitannut, ja myöhemmin minulla on ollut mahdollisuus valita puolisoni. Ylipaino ei ole koskaan käynyt pahasti itsetuntoni päälle.

Myöhemmin suuri kokoni tuli vastaan arjessani niin, että esimerkiksi huvipuistossa emme aina mahtuneet lapseni kanssa laitteisiin. Jos mahduinkin laitteeseen, turvakaari ei välttämättä yltänyt ympärilleni. Jos taas turvakaari oli minulle riittävän suuri, vieressäni olevan lapsen ja kaaren väliin jäi puoli metriä tilaa, eikä laite ollut siksi turvallinen lapselle.

Kun yritin mennä keinumaan lasten kanssa, en mahtunut kiikkuihin. Mielestäni en ollut hirveän leveä, mutta takamus oli suuri. Jouduin myös ostamaan jytkympiä huonekalujakin, mitään hentoisia en voinut hankkia. Muuten en ajatellut ylipainoa ongelmaksi.

Lopulta lihavuusleikkaus oli ainoa vaihtoehto

Minulla diagnosoitiin kakkostyypin diabetes raskauden myötä vuonna 2001. Verensokerini hyppäsi taivaisiin, sisuskalujani pisteli, ja silmänpaineet kohosivat. Diabeteshoitaja totesi suoraan, että minun olisi tehtävä jotain tai olisin kahden vuoden kuluttua haudassa ja sitä ennen dialyysipotilas. Maksani ja munuaiseni eivät kestäisi pitkään.

Totesin hänelle, etten voinut itselleni mitään. Olin kokeillut miljoonaa dieettiä laihtuakseni, mutta kaikki oli mennyt pieleen. Kun verensokerit ovat korkealla, keho menee tilaan, jossa se lakkaa polttamasta rasvaa. Silloin keho ei laihdu. Niinpä pyysin lähetteen lihavuusleikkaukseen.

Kävin psykologin haastattelussa, ja asian piti olla sillä selvä. Odottelin kahdeksan kuukautta, eikä mitään kuulunut. Etelä-Pohjanmaalla toimii mahtava lihavuusleikattujen ryhmä, ja siellä naiset alkoivat patistaa minua ottamaan yhteyttä sairaalaan, koska puolen vuoden hoitotakuu oli jo ummessa.

Soitin sairaalaan, jolloin selvisi, että paperini olivat unohtuneet johonkin. Sairaala kantoi vastuun virheestään, ja seuraavan kahden viikon aikana kaikki mahdollinen saatiin lopulta kuntoon. Kävin muun muassa lääkärin ja ravitsemusterapeutin vastaanotoilla.

Leikkaus päätettiin tehdä neljän viikon kuluttua, ja sitä ennen minun oli määrä pudottaa painostani kymmenen prosenttia.

Dieetti oli aloitettava heti, ja söin vain Nutrilett-valmistetta, salaattia ja hieman proteiinia. Onnistuin painonpudotuksessa hyvin, vaikka olin grillillä töissä ja parin ensimmäisen päivän aikana nälkäkuolema oli korjata minut. Sen jälkeen kaikki sujui ongelmitta. Motivaationi oli kohdillaan, sillä vaihtoehtoni olivat vähissä.

Lue myös: Uusi laihdutuslääke on auttanut Saria pudottamaan painoa jo 16 kiloa – ylipainoa tutkiva professori uskoo, että lääke todella toimii

Lihavuusleikkauksen jälkeen elämä ei ole pelkkää auvoa

Minulle tehtiin mahalaukun miniohitusleikkaus, jossa leikkaussaumoja ei tule kuin yksi tavallisen kahden sijaan. Koska minulla oli diabetes, yhden sauman tekniikalla paranemismahdollisuuteni oli kuulemma parempi.

Toipuminen käynnistyikin hyvin: olin heti kuin uusi ihminen. Diabeteslääkkeet sain jättää pois saman tien. Pikkuhiljaa aloin myös jaksaa paremmin töissä ja muutenkin elämässä.

Leikkaus ei kuitenkaan ollut oikotie onneen, vaan siitä on ollut paljon myös harmia. Ajattelen, että olisi parempi yrittää pudottaa painoa omin avuin ilman leikkausta, vaikka minä en siinä onnistunutkaan. Leikkauksessa on aina riskinsä.

Painoni putosi puolessa vuodessa 50 kiloa, ja se oli järkyttävä shokki keholle. Vitamiinit eivät imeydy kehooni enää ollenkaan, vaan ne pitää piikittää. Minulla on koko ajan myös raudanpuutostila. Naisihmisenä haluaisin näyttää edustavalta, ja vartaloni onkin nyt kunnossa, mutta hiukseni harvenevat ja hampaani murenevat suuhun. Saankin pian tekohampaat.

Myöskään kalorit eivät imeydy, vaan kaikki syömiseni tulee nopeasti läpi. Joudun miettiä, milloin ja mitä syön. Nykyisessä työssäni taksinkuljettajana siinä on oma suunnittelemisensa. En laske kaloreita, mutta syön nykyisin aiempaa pienempiä annoksia.

Mielelle laihtuminen on ollut iso muutos. Se ei tahdo vieläkään, kuuden vuoden jälkeen, ymmärtää erilaista vartaloa. Kehonkuvani ei ole muuttunut, vaan näen itseni edelleen lihavana. Meinaan vieläkin mennä vaatekaupassa isojen kokojen osastolle.”

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 18/2023.