Näyttelijä Elena Leeve paljastaa, mistä on saanut arpia kasvoihinsa: "Verta tuli hirveästi"
Näyttelijä Elena Leeve paljastaa, miksi hänestä tuli arpinaama ja milloin yksi minuutti tuntuu venyvän pidemmäksi kuin muulloin.
Kun näyttelijä Elena Leeven elämää tarkastelee numeroiden valossa, moni asia saa mittasuhteensa hänen lapsuudestaan. Natiaisena kävelty kilometri on se, johon kaikki muut kilometrit vertautuvat. Alakoulusta lähtien tietty kymppi todistuksessa vahvisti hänen itsetuntoaan ja oli salaisen ylpeyden lähde.
Pienelle Elenalle tuli turvallinen olo, kun hän soitti joka päivä tiettyyn puhelinnumeroon. Tässä jutussa Elena kertoo itselleen tärkeistä numeroista.
Kaksi on Elena Leeven elämän perusluku
”Kaksi on elämäni perusyksikkö. Se on luku, joka kertautuu isoissa asioissa, esimerkiksi siinä, että minulla oli lapsena vanhempien eron takia kaksi kotia, isän ja äidin.
Olen myös kaksonen. Olemme läheisiä kaksossiskoni Emmin kanssa. Koko tämän syksyn minulla on ollut hullu ikävä, kun hän on ollut Espanjassa pienen vauvansa ja puolisonsa kanssa tämän työn takia. Jouluksi he tulivat kotiin, ja oli ihanaa saada taas nähdä häntä. Oikeastaan en tiedä, oliko minulla tällä kertaa kovempi ikävä Emmiä vai hänen lastaan, koska minusta tuli hänen lapsensa synnyttyä ensimmäistä kertaa täti.
Itselläni on kaksi lasta, mutta se, että heitä on kaksi, ei ollut tietoisen harkinnan tulosta. Yksikin olisi riittänyt ihan hyvin. Olen ylipäätään huono tämäntyyppisten elämänsuunnitelmien tekemisessä. Joten se, että sain kaksi lasta, oli ehkä alitajunnan ohjausta kohti minulle tuttua perusyksikköä.”
Kello 18.59: Elena Leeve kertoo, miksi viimeinen minuutti on tärkeä
”Teatteriesitykset alkavat usein 19.00. Viimeinen minuutti ennen esityksen alkua on maaginen. Aamusta alkanut ja koko päivän kestänyt virittäytyminen tähtää siihen hetkeen, kun esitys alkaa. Mutta viimeisen minuutin ajaksi kello pysähtyy ja minuutissa on yllättävän paljon aikaa. Se on tärkeä hetki.
Muina kuin esityspäivinä kello 19 on tunti muiden joukossa. Tämäkin on muuttumassa, sillä joissain teattereissa esitykset alkavat 18.30. Silloinkin tärkeä hetki on minuutti ennen esiripun nostoa.”
Kun Elena Leeve synnytti, sairaalaan ilmestyi heti porukkaa
”Kun ensimmäinen lapseni syntyi 30.10. 2013, oli aurinkoinen ja lämmin lokakuun loppu. Synnytys kesti pitkään, ja kun hän aamukymmeneltä tuli tähän maailmaan, ajattelimme lapsen isän kanssa vain lepäillä.
Mutta kun vierailuaika alkoi, sairaalaan ilmestyi heti porukkaa. Tuli lapsuudenystävä, sisko, äiti, isäpuoli ja isä. Vauva oli ensimmäinen pieni ihminen meidän yhteisössämme.
Muistan elävästi, miten kivaa oli, kun sängyn ympärillä oli niin paljon väkeä. Vaikka vauvan tulo myllersi kaiken, tuli heti sellainen tunne, että emme jääneet yksin mihinkään omaan kuplaan. Tai ainakin siihen kuplaan mahtui myös tämä yhteisö ja sen kaikki apu ja tuki.”
Äiti vastasi virallisella äänellä numerossa 159 7327
”Osaan vieläkin ulkoa Helsingin kaupunginkirjaston Pasilan lastenosaston puhelinnumeron. Ensimmäiset kolme numeroa pystyi näppäilemään liu’uttamalla sormea vinottain näppäimistön poikki. Soitin numeroon joka päivä heti koulun jälkeen, koska äiti oli siellä töissä.
Oli hauskaa kuulla, miten äiti vastasi virallisella äänellä ”Pasilan kirjaston lasten osasto”, kun ei tiennyt, että minä olen langan päässä. Äiti oli yleensä tavoitettavissa ja minä soitin matalalla kynnyksellä. Koulupäivän aikana oli kertynyt niin paljon kerrottavaa asiaa.”
Kilometri, josta tuli perusmitta
”Kilometri oli ensimmäinen merkityksellinen matka, jonka hahmotin, koska sen verran oli kodin ja kaupan välimatka. Lapsena kävelimme usein kauppaan äidin ja Emmin kanssa, vaikka matka tuntui sikapitkältä alamäestä huolimatta.
Äiti kannusti meitä aina: jaksakaa, matkaa on vain kilometrin. Oli se kuitenkin niin pitkä matka, että myös äidin piti välillä lepuuttaa käsiään kauppakassien kantamisesta ennen kuin jatkettiin.
Edelleen on niin, että kun joku puhuu kilometristä, suhteutan sen matkaan kotoa Vesakkotieltä Maunulan vanhalle ostarille.”
15 milliä – näin Elena Leevestä tuli arpinaama
”Olen aina ollut onnettomuusaltis, mikä ehkä johtuu siitä, että olen vähän haaveilija. En ole millään tavalla rämäpää tai uhkarohkea, mutta silti kehossani on paljon arpia. Kasvoissakin on muutama. Huulen yläpuolella oleva arpi tuli siitä, kun kaverini hampaat osuivat kasvoihini tanssiessamme.
Isoin, viidentoista millin mittainen arpi on leuassa. Se tuli, kun olimme lapsina isän kanssa mökillä saaressa. Siskoni Emmi virvelöi ja minä menin hänen taakseen. En kerennyt varoittaa häntä, kun koukku kävi kiinni. Verta tuli hirveästi. Mökki oli kaukana ulkosaaristossa, joten haavaa ei voinut lähteä minnekään tikkaamaan. En muista, millä isä sai hoidettua vuodon.
Ei ollut yhtään ihme, että kaikenlaista sattui, kun olimme niin liikkuvaisia. Meidät laitettiin aamulla ulos evästyksellä: menkää tekemään jotain. Näin kasvoin näkemään kaikki mahdollisuudet, mitä ympäristö soi.”
Salaa ylpeä kympistä todistuksessa
”Minulla oli koko kouluaikani äidinkielestä kymmenen todistuksessa. Olin siitä salaa ylpeä, koska muut numeroni olivat paljon huonompia. En usko, että kukaan tiesi, miten iso juttu hyvä äikän numero minulle oli, koska en puhunut sen tärkeydestä kenellekään. Tuntui kuitenkin oleelliselta tietää, että oli jossain hyvä.
Ahmin kirjoja ja samalla minulle kehittyi tarkka kielikorva. Nautin lukemisen lisäksi aineiden kirjoittamisesta, ja kirjoitin paljon.
Koko ala- ja yläasteen minulla oli sama ihana äidinkielen opettaja, joka ymmärsi tekstejäni ja piti niistä. Hänen palautteellaan oli iso merkitys. Mutta kaikkein tärkeintä oli se, että hänessä sain kohdata aikuisen, joka toimi samalla alueella, josta itse olin kiinnostunut, ja hän näki minut.”
Kaksi tuntia omaa aikaa
”Menin Helsingin Astangajoogakouluun alle parikymppisenä poikakaverin ja hänen äitinsä eli tulevan anoppini kanssa. Olen joogannut siitä lähtien muutamia taukoja lukuun ottamatta.
Joogatessa keho antaa aivoille viestiä, että kaikki on hyvin ja kaikki järjestyy. Se vaikuttaa hermoston tasolla. En ole ankara harjoituksen suhteen, mutta minun pitää kuitenkin tehdä sitä säännöllisesti. Voin paremmin, kun joogaan. Pidemmän tauon sattuessa huomaan olevani ahdistuneempi ja tukkoisempi. En kuitenkaan rankaise itseäni, jos en ole päässyt harjoittelemaan.
En ajattele joogaa urheiluna, vaan se on apukeino pieneen meditaatioon tai hiljentymiseen, rauhoittumiseen ja keskittymiseen. Jotkut menevät tätä varten kirkkoon, minä suuntaan joogasalille.
Toisen lapsen synnyttyä minulla oli pidempi tauko joogassa. Silloinen anoppi ohjasi minut nätisti takaisin salille sanomalla, että hän voi kärrytellä vauvaa sen aikaa. Nopeasti joogasalilla käymisestä tuli henkireikäni.
Usein teen harjoituksen alle parissa tunnissa, mutta kaksi tuntia on ideaaliaika.
Olen aika fyysinen ihminen, enkä usein pysty suorilta rauhoittumaan. Tarvitsen siihen joogan kaltaisen harjoituksen.”
Lue myös Anna.fi: Näyttelijä Elena Leeve: ”Nyt osaan jo paremmin sanoa ääneen, jos tarvitsen lepoa”
Vatsa täyteen 2,35 eurolla
”Kun 2000-luvun alussa opiskelin Teatterikorkeakoulussa, lounas maksoi opiskelijaravintola Unicafessa 2 euroa 35 senttiä. Sen verran rahaa piti löytyä joka päivä, koska kotona ei ollut yleensä muuta ruokaa kuin pikanuudelia.
Ravintolassa lastattiin tarjotin täyteen ruokaa ja syötiin joka muru. Kaivopihan Unicafe oli suosikkini opiskelijaravintoloista, koska siellä oli paras leipä. Menimme poikaystävän kanssa usein sinne ihan vain sen takia, että saimme mussuttaa ihanaa pehmeää leipää.”
8 kilon kahvakuulalla Maria Kallion voimat
”Olen viime aikoina joutunut hankkimaan lihasvoimaa hartiaseutuun, kun olen tehnyt Maria Kallio -poliisisarjaa. Tavoitteena ei ole se, että saisin mahdollisimman paljon nostettua, vaan se, että saisin aikaan roolin vaatiman voiman. Kahdeksan kilon kahvakuula tai painot sopivat moneen liikkeeseen.”
Juttu on julkaistu Kotiliedessä 3/2024.
Kommentoi
Kommentoi juttua: Näyttelijä Elena Leeve paljastaa, mistä on saanut arpia kasvoihinsa: "Verta tuli hirveästi"