Risto Ihamuotilaa huolettaa ilmastonmuutos, joka näkyy keskisademäärissä

Risto Ihamuotila aloitti kasvikansion kartuttamisen uudelleen 51-vuotiaana. Nyt 79-vuotiaana hän on kuvannut siihen yli tuhat kasvia.

Risto Ihamuotila poimii hymyillen valkopeipin. Tällä hän on jekuttanut lapsenlapsiaan. Se kun näyttää ilman kukkia aivan nokkoselta, mutta ei polta.

”Olen lätkinyt lasten nähden näillä itseäni ja kehunut, että ei tunnu missään”, entinen yliopiston kansleri muistelee poikamaista kujettaan.

Moni muukin asia Helsingin edustalla sijaitsevalla Harakan saarella riemastuttaa tätä kasvientuntijaa.

Keto-orvokki, hän osoittaa. Ja jatkaa innoissaan: Peltokanankaali! Tarhatyräkki! Keltamo! Litukukka! Syyläjuuri!

”Tästä keväthanhikista kannattaa ottaa kuva, sillä se ei ole kovin yleinen”, hän neuvoo kuvaajaa.

Risto Ihamuotilalla on itsellään pitkä kokemus kasvikuvauksesta. Se alkoi herbaariosta. Alunperin sellaisesta, johon koululaiset etsivät ja prässäsivät kasveja opettajan käskystä. Tuolloin kesäläksy oli kerätä 120 kasvia kolmen kesän aikana.

valkopeippi

Kun valkopeippi ei kuki, se muistuttaa kovasti ulkonäöltään nokkosta.

Ihamuotila keräsi niitä 350 Espoossa sijaitsevan kotitilansa Histan lähistöltä. Harmikseen hän huomasi myöhemmin kasvionsa kadonneen. Hän päätti tuolloin, vuonna 1989, aloittaa kasvien keruun uudelleen. Tällä kertaa herbaario koostettaisiin valokuvista.

”Jo koululaisena kauhistelin, kun kaverit löysivät Kauniaisten Kasavuoren rinteiltä harvinaisia kasveja – ja vetivät ne kaikki sieltä ylös juurineen. Tajusin, että jos kaikki toimivat noin, kasvit häviävät.”

Poika on unohtanut

Risto Ihamuotila päätti, että ei enää revi kuvaamaansa kasvia maasta. Jääkööt sitten juuret kuvasta. Sen sijaan hän nappaa jokaisesta kolme kuvaa.

Yhdessä on kasvi kokonaan kuvassa, josta sen voi tunnistaa, toisessa lähikuva kukasta ja kolmannessa kuva kasvista kasvupaikallaan. Jos kasvi tekee kauniita marjoja, niistä saattaa olla neljäs kuva.

Kuvat tulostetaan paperille ja asetellaan kukin omalle sivulleen. Sivut kootaan kansioon. Nyt kansioita on jo 21 ja niissä on 1 006 kasvin kuvat.

Vuonna 2011 näistä kuvista – ja kasveista kootusta tiedosta – syntyi kirja 300 kasvia Suomen luonnossa (Otava). Tänä keväänä se sai jatkoa, kun Risto Ihamuotila teki poikansa Mika Ihamuotilan kanssa kirjan Saariston kasvit Suomen luonnossa (Otava).

Siinä isä on kirjoittanut kasvikuvaukset ja poika kuvaukset saariston retkikohteista. Saaristossa mökkeilevälle ja veneilevälle pojalle nämä aiheet ovat tuttuja. Kasvit eivät niinkään, enää.

”Mika tunsi ennen hyvin kasveja, mutta kun nyt kuljimme saaristossa, huomasin että hän oli autuaasti unohtanut melkein kaiken”, hän hymähtää.

Isä ei ole unohtanut. Nyt hän ilahtuu tunnistaessaan kuivana ja ruskeana törröttävän ukontulikukan. Sen saman, jonka hän edelliskesänä kävi täällä Harakassa kukkivana kuvaamassa.

Erästä kasvia hän ei pääse näyttämään, vaikka tahtoisi. Erittäin harvinaisen kenttäorakon kasvualue on suojeltu. Ihamuotila on sitä kerran päässyt katsomaan erityisluvalla.

Nyt naruin aidattu alue näyttää olevan hanhien valtakuntaa. Ne ovat ärhäköitä vahteja, toisin kuin rauhallisina hautovat merilokit.

Risto Ihamuotila kipuaa ketterästi kallion laelle, josta osoittelee viereisen Suomenlinnan suuntaan.

”Suomenlinnassa on useita sellaisia lajeja, jotka ovat sinne aikanaan tulleet venäläisten joukkojen mukana. Vahingossa, esimerkiksi hevosen rehun seassa. Tällaisia ovat esimerkiksi ukonpalko ja idänhierakka.”

Ulkomeren aavuus pelotti

Risto Ihamuotilan lapsuudessa maalla luonto oli kaikki. Se oli koti ja elanto. Luonnosta löytyi myös viihde. Kuten keväisin, kun veljen kanssa heitettiin kepillä aurinkoon saapunut kyy hangelle. Kun se siinä kohmettui, se oli helppo napata hillopurkkiin.

”Naiset eivät kauheasti tykänneet, kun niitä kotiin toimme.”

purjeveneitä merellä

Hän on yrittänyt sytyttää lapsenlapsissaan kipinää roihuavaan luontosuhteeseen. Näiden ollessa pieniä siihen riittivät pienet, suuret elämykset.

”Talomme takana on mäntymetsä, ja siellä kaunis pieni kallio. Kutsuimme sitä nimellä Aurinkoinen kivi. Sinne puolen kilometrin päähän vaimoni vei lapsia retkelle, eväiden kera tietysti.”

Pienelle Ristolle metsä oli tuttu, mutta meri vieras ja arvaamaton. Ensimmäistä kertaa hän tutustui mereen äidinäidin luona Virolahdella. Siellä poika pääsi merelle kalastusaluksella.

”Muistan, miltä tuntui kun ulkomerelle tultaessa näin, kuinka meri aukesi. Sen aavuus pelotti.”

Armeija-aikana Risto Ihamuotila oli pidempään Örön saarella. Siellä hän ihaili kasveja, jotka olivat erilaisia kuin muualla.

Viime kesänä hän kävi saarella Mikan kanssa. Sieltä löytyivät merivehnä, lännenkurho ja pensasväriherne. Sekä kolmenlaisia ruusuja, nekin tyypillisiä saariston kasveja. Kaikki kasvit eivät olleet käyntihetkellä kukassa, joten tänä vuonna olisi tarkoitus käydä siellä vielä uudestaan.

Keltaisen kirkkaus

Eristäytyneellä ja etäisellä ulkosaarella on erilaista kuin täällä Harakalla, josta on Kaivopuistoon vain parin minuutin venematka. Jotain samaa kaikessa saaristoluonnossa silti on.

”Meri muovaa kasveja, joten niiden täytyy olla suolankestäviä. Esimerkiksi päivänkakkaraa muistuttavalla peltosauniolla on hapsimaiset lehdet. Sen saariston lähisukulaisella merisauniolla lehdet ovat möyheitä mehilehtiä.”

Meriluonto on monin tavoin ankarampaa. Saaret ovat karuja ja tuulisia, joten myös maalla tavatut kasvit ovat niissä matalampia.

Mutta yksi etu saarilla on: niillä on enemmän aurinkoa. Meren kylmyys karkottaa kumpupilviä, joten valoa riittää kasveille ruhtinaallisesti.

”Saariston kasvien värit loistavatkin erityisen kirkkaina.”

Harakalla väriloistoa riittääkin. Erityisesti täällä hehkuvat keltaiset kukat.

Tarhatyräkki

Tarhatyräkki saa saarella runsaasti valoa, mikä tekee sen väreistä erityisen kirkkaita.

Myös äänimaisema on runsas meren ja lintujen äänistä. Tuossa tepsuttaa oranssinokkainen meriharakka.

”Harakka Harakan saarella”, Risto Ihamuotila innostuu. Hän osoittaa taivaalle, jossa tervapääskyt liitelevät. Ja kertoo, kuinka nämä heikkojalkaiset linnut eivät onnistu ponnistamaan itseään takaisin lentoon, jos maahan päätyvät.

”Olen niitä joskus sitten auttanut heittämällä ilmaan.”

Enemmän sadetta

Risto Ihamuotila katselee, kuinka navakka tuuli kuljettaa pilvenhaituvia taivaalla. Jo 50 vuotta sääpäiväkirjaa pitäneelle miehelle tarkkailu on sitkeä tapa.

Histan sademittarin lukemat kirjataan huolella vihkoon. Jos Ihamuotila perheineen on poissa, naapuri käy pyynnöstä ne katsomassa.

Risto Ihamuotila

Helsingin edustalla sijaitsevalle Harakan saarelle pääsee yhteysaluksella Kaivopuistosta.

Vuodesta 1965 alkanut seuranta osoittaa, että sateen määrä on lisääntynyt hiljalleen. Yksittäiset vuodet vaihtelevat, mutta muutos näkyy kymmenen vuoden keskisademäärissä.

”Ensimmäisenä kymmenenä vuonna kesäkuussa satoi keskimäärin vähän päälle 20 millimetriä. Nyt 2000-luvulla kesäkuussa on satanut keskimäärin yli 70 milliä. Se on valtava muutos.”

Risto Ihamuotilaa huolettaa, että juuri näin on ennustettu käyvän ilmastonmuutoksen myötä: sademäärät kohoavat ja ilmasto lämpenee.

Seuraukset näkyvät jo omilla mailla, jossa esimerkiksi harvinaiset lehtokasvit ovat lisääntyneet selvästi.

”Joka vuosi tulee lisää keltavuokkoja ja pähkinäpensaita. Myös tammi on alkanut levitä.”

Ihamuotila on huomannut iän myötä ymmärtävänsä yhä paremmin, mitä ympäristöongelmat ovat aiheuttaneet. Ja mitä ilmastonmuutos saa aikaan.

Nyt jos koskaan onkin hyvä aika kerätä talteen, edes kuvina, mahdollisimman monta kasvia.

Vielä on monta löydettävää. Viime vuonna etsimisapuna ollut ystävä innostui puuhasta kovasti.

”Hän sanoi, että tämähän on kuin lintubongausta, tosi jännittävää!”

Juttu on julkaistu Kotiliesi 15/2017 -lehdessä.

Keskustelu

Kommentoi juttua: Risto Ihamuotilaa huolettaa ilmastonmuutos, joka näkyy keskisademäärissä

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X