Maria, 54, katsoi silmiin hakattua 12-vuotiasta tyttöä ja tiesi, ettei voisi tehdä mitään – ”Ihmisten pahuus tuli aivan järkytyksenä"
Maria Immonen, 54, tunsi jo nuorena tarvetta pelastaa maailma. Se on vienyt hänet yhden maailman suurimman humanitäärisen järjestön johtoon ja järjestämään apua maailman kurjimpiin kolkkiin.
Kerjäläisen silmät porautuivat häneen. Tyttö oli noin 12-vuotias, mutta lanteilla roikkui jo aliravittu, sairas vauva, jonka räkä valui ja pää retkotti. Tytön kasvot oli hakattu muodottomiksi.
Maria tiesi, ettei voisi auttaa tyttöä mitenkään. Päässä pyörivät suru, sääli, ahdistus ja suuttumus.
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän kohtasi epäoikeudenmukaisuutta. Maria on tehnyt uransa humanitäärisen työn ja kehitysyhteistyön parissa ja on käynyt useissa köyhissä ja kriisin keskellä painivissa maissa. Hän on tavannut nälkää näkeviä, sotaa pakenevia ja kaltoinkohdeltuja.
”Vaikeinta on, kun toisen hätä pääsee ihon alle, ja ymmärtää, että ei voi tehdä yhtään mitään. Toisaalta ei voi jäädä ajattelemaan jokaista hakattua tyttöä tai ei pysty tekemään työtään.”
Vuodesta 2014 Maria on asunut ja työskennellyt Sveitsissä Luterilaisen maailmanliiton maailmanpalveluosaston ensimmäisenä naispuolisena johtajana. Genevestä käsin hän koordinoi lähes 10 000 ihmisen työtä eri puolilla maailmaa.
Hongkongissa kasvanut Maria Immonen tunsi Suomessa ulkopuolisuutta
Maria tunsi itsensä vähän ulkopuoliseksi. Laitilan lukiossa tulokkaaseen suhtauduttiin ihmetellen. Kahden papin tytär näytti suomalaiselta, mutta puhui ja käyttäytyi oudosti eikä aina ymmärtänyt, mitä hänelle sanottiin.
Tähän asti Maria oli herännyt varsinaissuomalaisen maaseudun sijaan aasialaisessa miljoonakaupungissa. Jokainen kouluaamu Hongkongin Brittiläisessä koulussa aloitettiin laulamalla Britannian kansallislaulua ”God save the Queeniä”.
Maria kaipasi australialaisia, vietnamilaisia, thaimaalaisia, intialaisia ja britannialaisia koulukavereitaan. Tuntui oudolta, että Laitilassa kaikilla oli melkein samanlainen tausta.
Nyt, kun perhe oli asettunut isän synnyinseudulle, Marian piti opetella kaikki aineet suomeksi. Mariaa hämmästytti, ettei opettaja odottanut häneltä vastaväitteitä. Brittikoulussa siihen oli kannustettu.
Puheliaana ja sosiaalisena Maria kuitenkin löysi ystäviä. Isän puolen sukulaisetkin tulivat pikkuhiljaa tutuiksi.
Lukion jälkeen Maria lähti Helsingin yliopiston humanistiseen tiedekuntaan opiskelemaan kehitysmaatutkimusta ja valtio-oppia. Ihmisoikeuskysymykset kiinnostivat. Tarve pelastaa maailma oli kova.
”Kai se tuli osaksi kodin perintönä. Meidät kasvatettiin siihen, että ihmisarvoa ja tasa-arvoa pitää kunnioittaa eikä erilaisuus ole uhka tai köyhyys häpeä. Vanhemmilla oli aina uskoa siihen, että asiat voidaan tehdä järkevämmin ja paremmin.”
Marian molemmat vanhemmat olivat seurakuntapappeja. Isä teki työtä myös vankien ja kovien huumeiden käyttäjien parissa.
Huoli pakolaisista alkoi jo teini-iässä
Kun Vietnamin venepakolaisia alkoi virrata Hongkongiin 1970-luvun lopulla, Maria kiinnostui pakolaisuudesta.
”Minua kiinnosti, mikä on niin suuri kriisi, että se pakottaa pakenemaan niin vaaralliselle matkalle. Mikä antaa pakoon lähteneille uskoa elämään?”
Nykyisessä työssään Maria on pakolaisuuden kanssa tekemisissä päivittäin. Luterilainen maailmanliitto työskentelee monilla pakolaisleireillä ja koordinoi pakenevien vastaanottoa uusien kriisien syttyessä.
Kun Sudanissa huhtikuussa alkoi aseellinen valtataistelu, järjestö oli vuorokaudessa valmis ottamaan pakolaisia vastaan naapurimaissa Tsadissa, Etiopiassa ja Etelä-Sudanissa.
”Erityisesti Tsadissa pakolaisten auttaminen on valtava ponnistus. Suurin osa paenneista on äitejä ja lapsia, lämpötila on 50 astetta eikä missään ole puita tai muuta varjoa.”
Pakolaisten tilanne saa Marian usein surulliseksi. YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n mukaan pakolaisleirillä vietetty aika on keskimäärin 17 vuotta.
Monet leirit ovat suljettuja, eikä asukkailla ei ole oikeutta poistua alueelta, tehdä työtä tai opiskella. Sellainen on esimerkiksi Kenian Kakuma, jossa asuu 180 000 pakolaista ja jossa Luterilainen maailmanliitto on pyörittänyt kouluja 25 vuotta.
”Elämä leireillä on todella näköalatonta. Onneksi nykyteknologia on tuonut lahjakkaille oppilaille mahdollisuuksia tehdä esimerkiksi yliopistotutkinnon etänä.”
Maria Immonen löysi aviomieheksi toisen ulkosuomalaisen
Yliopiston vapputorilla oli tungosta. Maria jutteli tuttavansa kanssa ja vilkuili samalla kauempana seisovaa vaaleaa miestä, jonka kädet viuhtoivat ilmaa, kun tämä puhui. Se kiehtoi Mariaa. Mies erottui joukosta.
Myös mies oli huomannut Marian ja liittyi seuraan. Selvisi, että molempia kiinnostivat ihmisoikeudet ja maailman parantaminen. Paulikin oli kasvanut ulkomailla, Sveitsissä. Oli helppo ymmärtää toisen ulkopuolisuuden tunnetta ja samalla rakkautta Suomeen.
Alkoi seurustelu, pari avioitui ja sai kaksi poikaa. Vuonna 1995 Suomen Lähetysseura palkkasi Paulin kristillistaustaisen avustusjärjestön Mission Aviation Fellowshipin lentäjäksi ja edessä oli muutto Afrikkaan.
Skorpioneja ja käärmeitä kotona
Sakari lähti konttaamaan pitkin lattiaa. Marialla oli täysi työ pysyä aktiivisen vauvan perässä, mutta uteliaan pojan ei voinut antaa liikuskella itsekseenkään. Lattialla saattoi olla pistäviä tuhatjalkaisia tai skorpioneja. Kerran kaasupullon takaa löytyi kobran pesä.
Immosten uusi koti oli Tansanian maaseudulla, kuivan savannin ympäröimänä. Lähellä oli lentokenttä, josta Pauli lähti työmatkoilleen kuljettamaan avustustarvikkeita ja -työntekijöitä eri puolille Itä-Afrikkaa.
Omakotitalossa oli Ikean huonekalut, puutarha ja pihalla grilli. Sadekaudella tulvi niin, ettei kylästä päässyt kuin lentokoneella. Marian mielestä talo oli mukava ja lasten kanssa oli ihana viettää aikaa. Silti hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja kaipasi töihin.
”Olen aina ollut hyvin työorientoitunut, ja Nkingassa ilmapiiri oli sellainen, että vaimon odotettiin tekevän lähinnä voileivät miehensä työmatkalle.”
Toisaalta afrikkalaisella maaseudulla asuminen antoi mahdollisuuden miettiä tulevaisuutta. Maria esimerkiksi tajusi, ettei hänen tapansa auttaa ole ruohonjuuritasolla, vaan suunnittelussa ja koordinoinnissa. Sen hän oivalsi eräänä aamuna kotiapulaisen tullessa töihin ja kysyessä, saisiko käyttää vessaa. Selvisi, että naisen kotona käärme oli tehnyt pesän huussiin ja hautoi siellä munia.
”Tajusin, että olemme niin eri lähtökohdista, ettemme voi koskaan samaistua toistemme todellisuuteen. Se oli raju juttu, kun olin kuitenkin pelastamassa maailmaa ja auttamassa kaikkia ihmisiä pois köyhyydestä.”
Maria Immonen: Liberia opetti, mitä sota on
Kuuma kosteus iski vastaan jo lentokentällä. Liberian pääkaupunki Monrovia oli täynnä tuhottuja rakennuksia ja luodinreikien täyttämiä seiniä.
”Tuolla me olimme ja pelkäsimme kuolevamme”, kertoi autonkuljettaja Marialle, kun he ohittivat jalkapallostadionin.
Oli vuosi 2003 ja vain pari kuukautta aiemmin Liberiassa oli vielä sodittu ja kymmenet tuhannet pääkaupungin asukkaat olivat sulloutuneet turvaan stadionille.
Kadunvarsilla istuskeli joutilaina nuoria miehiä, joiden silmistä näki, että he olivat huumeissa. Osa oli vasta lapsia. Maria tiesi, että monet olivat joutuneet todistamaan silmittömiä raakuuksia ja tehneet sellaisia itsekin.
Maria oli juuri aloittanut ensimmäisen pestinsä Luterilaisen maailmanliiton toimistossa Genevessä, jossa hän vastasi ihmisoikeusperusteisesta kehitysyhteistyöstä Afrikan sarvessa ja Länsi-Afrikassa.
”En ollut lainkaan valmistautunut siihen, mitä näin. Liberia oli oikea pikaperehdytys siihen, mitä sota on ja millaiset traumat se väestöön jättää.”
Vierailu avasi Marian silmät myös pahuudelle. Hän muistelee 12-vuotiasta poikaa, jolta oli hakattu molemmat kädet poikki ranteen kohdalta. Nuori kävi koulua, oli oppinut pitämään kynää uudella tavalla ja uskoi voivansa suorittaa koulun loppuun.
”Sen pahuuden syvyys, mitä ihminen voi toiselle tehdä, tuli aivan järkytyksenä. Mitä sellaisella raakuudella edes tavoitellaan?”
Naapurit kauhistelivat Marian matkoja kehitysmaihin
Kotona Sveitsissä Pauli ja pojat suhtautuivat Marian työmatkoihin rennosti. Myös Pauli matkusti paljon ja oli pitkillä komennuksilla eri maissa lentäessään tai suunnitellessaan avustuslentoja.
Kun molemmat vanhemmat olivat poissa, isovanhempien, kummien ja tuttujen apu oli korvaamaton.
”Pojat kasvoivat siihen, eivätkä pitäneet sitä mitenkään erikoisena. Nykyään, kun pojat asuvat omillaan, laitan vain tekstarin, missä olen.”
Sen sijaan sveitsiläinen kyläyhteisö, jossa Immoset asuivat, kummeksui kehitysmaihin työmatkoja tekevää äitiä. Valtaosa naapureiden naisista oli kotirouvia.
”Kun olin poissa, Paulille sateli illalliskutsuja. Tutut varmaan pelkäsivät, etteivät pojat saa ruokaa”, Maria nauraa.
Kenelle kannattaa lahjoittaa rahaa?
Keväällä 2022 Mariasta tuntui, että jaksaminen oli koetuksella. Takana oli kaksi vuotta korona-ajan etäjohtamista. Sitten Venäjä hyökkäsi Ukrainaan ja Itä-Euroopan luterilaiset kirkot kutsuivat maailmanliittoa apuun.
Ukrainassa ja Puolassa piti aloittaa kokonaan uusi ohjelma. Oli selvitettävä, mitä valtio ja muut järjestöt tekevät sekä arvioida, mikä olisi oma rooli. Piti löytää työntekijät ja selvittää, mihin pommisuojaan he menevät, jos hyökkäys tulee.
Maria sanoo, että Ukrainan sota on humanitääristä työtä tekevien järjestöjen kannalta hankala. Monet tahot ovat esimerkiksi siirtäneet rahoitustaan muualta sinne.
”On tietysti hyvä, että Ukrainaa autetaan, mutta sen saama rahoitus ei ole maailmanlaajuisesti missään suhteessa. Esimerkiksi rahan siirtäminen pois Sahelin alueelta, jossa Wagner ja islamistijärjestöt laajentavat koko ajan alueitaan, on jo turvallisuuspoliittisestikin lyhytnäköistä”.
Myös yksityisten ihmisten halu viedä avustuskuljetuksia Ukrainaan ja järjestää pakeneville kuljetuksia on ongelmallista. Haasteet ovat samat kuin rahan antamisessa Etiopiassa ikkunaan koputtaneelle tytölle.
”Satunnaisena vieraana ei voi mitenkään tietää, kuka apua eniten tarvitsee ja mihin raha oikeasti menee. Siihen tarvittaisiin analyysiä. Sitä paitsi on oltava tarkkana, ettei tue rikollisuutta, esimerkiksi ihmiskauppaa.”
Naiivi pasifisti, kaikesta huolimatta
Yhden maailman suurimman avustusjärjestön johtajana Maria seuraa aitiopaikalta, mitä maailmassa tapahtuu. Hän saa tietoa oman järjestönsä kenttätyöntekijöiltä, Al-Jazeeran uutista, uutiskirjeistä ja eri järjestöjen välisissä työryhmissä, joissa hän tai hänen kollegansa istuvat.
Kun maailma näyttää oikein harmaalta ja toivottomuus meinaa iskeä, Maria lähtee Paulin kanssa viikonloppuvaellukselle Alpeille. Siellä hän rauhoittelee lehmiä pelkäävää miestään ja antaa mielensä levätä.
Lue myös Anna.fi: Meira ja Sami asuvat purjeveneessä Tyynellämerellä: ”Tunsimme, että elämä menisi hukkaan, jos emme toteuttaisi tätä”
”Saan toivoa siitä, että edeltäjänikin ovat päässeet läpi todella vaikeista ajoista, perustettiinhan järjestö toisen maailman sodan jälleenrakentamista varten.”
Maria tuntee myös tilastot. Hänen lähes 10 000 eri kulttuureista ja uskonnoista olevaa alaistaan auttavat tänäkin vuonna 3,5 miljoonaa ihmistä.
”Se on aika paljon ihmisiä, joiden elämä on ainakin jonkin aikaa parempi työmme ansiosta.”
Merkitystä elämään antaa myös se, että hän ainakin yrittää tehdä maailmasta paremman, vaikka se joskus tuntuukin tyhmältä.
”Olen edelleen pasifisti, vaikka tiedän, että se on ihan tyhmä ja naiivi ajatus. Silti olen, sillä sota se vasta tyhmää onkin. Hirveää tuhlausta, kun vaihtoehtona olisi hyvä elämä kaikille.”
Juttu on julkaistu Kotiliedessä 17/23.
Kommentoi
Kommentoi juttua: Maria, 54, katsoi silmiin hakattua 12-vuotiasta tyttöä ja tiesi, ettei voisi tehdä mitään – ”Ihmisten pahuus tuli aivan järkytyksenä"