Ihmiset

Kirjailija Anu Patrakka jakaa elämänsä tärkeimmät kuvat – mielenmaisemat löytyvät suomalaisesta metsästä ja Atlantin rannalta

Yhdeksännen romaaninsa julkaissut Anu Patrakka jakaa neljä elämänsä tärkeää kuvaa – ja samalla rakkaimmat sielunmaisemansa. Patrakan uutuusromaani Kiusaaja on Kotiliesi Klubin huhtikuun kirja.

Kirjailija Anu Patrakka, 57, teki kaksitoista vuotta sitten ison elämänmuutoksen: hän irtisanoutui työstään yritysjohdon assistenttina ja muutti Portugaliin työskennelläkseen vapaana kirjailijana. Iso hyppäys turvatusta työstä tyhjän päälle oli valtava riski, joka kannatti. Tänään Anu elättää itsensä kirjailijan työllään ja nauttii uuden elämäntilanteen tuomasta vapaudesta.

Tässä juttusarjassa julkisuudesta tunnetut henkilöt jakavat tärkeitä kuvia elämänsä varrelta. Anu esittelee neljä itselleen merkityksellistä kuvaa vuosien varrelta ja kertoo, kuinka elämä on häntä kuljettanut kohti nykyhetkeä, Portugalia ja kirjailijan uraa.

1. kuva: kotitalon edessä Porvoossa rakkaalta tädiltä saatujen matkamuistojen kanssa

”Lapsuuteni oli varmasti aika tavallinen lapsuus. Asuimme vanhempieni ja kahden isoveljeni kanssa porvoolaisella pientaloalueella, jossa oli joka talossa saman ikäisiä lapsia. Juoksentelin lähimetsissä vapaasti, molemmat vanhempani kävivät töissä eivätkä ehtineet katsoa peräämme.

Valokuvassa seison kotitalomme edessä, olen neljä- tai viisivuotias ja pitelen käsissäni kahta lapinnukkea. Ne ovat upouudet ja sain ne tuliaisiksi Eeva-tädiltäni, äitini siskolta. Hän on myös ottanut kuvan ja neulonut mekon, joka kuvassa on päälläni. Täti oli minulle tosi rakas ja minä varmasti olin myös tädille. Hän matkusteli paljon työssään lääke-esittelijänä sekä myös vapaa-ajallaan ja toi minulle matkoiltaan aina tuliaisia.

Täti oli lapseton kuten minäkin olen, ja meillä on sen lisäksi muitakin yhtäläisyyksiä: meillä on kummallakin omannäköinen elämä. Kun kasvoin, yhteydenpidossa oli välillä taukoja, mutta sen jälkeen kun muutin Portugaliin, välimme taas tiivistyivät. Näin on kumma kyllä käynyt monen muunkin sukulaisen kohdalla.

Tämän kuvan lisäksi minulla on vain yksi kuva lapsuudestani tallella. Sen sijaan kaitafilmejä on sitäkin enemmän, sillä vanhempani harrastivat ahkerasti kaitafilmausta. Sittemmin veljeni on digitalisoinut niitä, ja niiden katsominen on ollut tosi hauskaa.

Eräällä videolla on kuvattuna yksi lapsuuteni onnellisimmista muistoista. Siinä olimme purjehdusreissulla saaressa – vietimme lapsuudessani purjehtien suunnilleen kaikki kesäviikonloput ja vanhempieni kesälomat – ja veljeni saivat ongittua ihan hirveän määrän ahvenia. Videollakin näkyy, kuinka äiti hiki hatussa perkasi niitä ja hieman jo epätoivoisena aneli veljiäni, että älkää nyt enää onkiko. Sillä reissulla ahvenkeittoa riitti.

Lapsuudestani muistan kirkkaasti myös hetken, jolloin opin lukemaan. Olin ekalla luokalla ja luin koulun jälkeen keittiön puusohvalla aapista, äiti laittoi vieressä ruokaa. Yhtäkkiä hoksasin, miten kirjaimet löysivät paikkansa ja pystyin lukemaan niitä. Se oli ihmeellinen hetki, oikea ahaa-elämys.

Sen jälkeen minua ei sitten pysäyttänyt mikään. Ahmin kaikki kirjaston lasten- ja nuortenkirjat ja siirryin pian aikuisten kirjoihin. Olin semmoinen lukutoukka, saatoin lukea kaksikin nuortenkirjaa päivässä. Aika pian syttyi intohimo myös kirjoittamiseen. Mikäs oli lukiessa ja kirjoittaessa, kun ei ollut älypuhelimia ja ruutuja, pelkästään mustavalkotelevisio, josta näkyi ohjelmaa vain ilta-aikaan ja kahdella kanavalla.”

2. kuva: Edi-koiran kanssa Linnamäellä superlämpimässä Siperia-talvitakissa

”Nuoruusvuosinani lukuinnostus säilyi elävänä, joskin välillä oli jaksoja, jolloin luin vähemmän. Viisitoistavuotiaana aloin lukea englanniksi ja myöhemmin myös kirjoitin tarinoitani englannin kielellä. Vasta kun muutin Portugaliin, aloin lukea ja kirjoittaa suomeksi ja huomasin, että suomi on oikeastaan varsin taipuisa kieli. Vasta silloin aloin tutustua suomalaiseen kirjallisuuteen.

Kuvassa kainalossani on äitini Edi-koira, äärettömän älykäs, empaattinen ja ihana koira. Asuin kuvanottohetkellä eli lukioiässä vielä äidin kanssa kotona Porvoossa. Hoidin Ediä usein kun äiti oli matkoilla ja vielä silloinkin, kun olin muuttanut Kotkaan opiskelemaan.

Kuvan on ottanut silloinen, ensimmäinen poikaystäväni. En muista tilannetta tarkkaan, mutta paikan muistan, Porvoon Linnamäki. Olemme varmaankin lähteneet kauniina talvipäivänä kävelylle sinne ja pysähtyneet kuvaamaan. Ylläni oleva punasävyinen takki vie ajatukseni Siperiaan, jossa isäni työskenteli. Kävin seiskaluokan siellä. Takki oli superlämmin ja ostettiin Siperian olosuhteita varten. Se oli käytössäni vielä useita vuosia myöhemmin, kuten kuvasta näkyy.

Tämä kuva kertoo hallitsevasta luonteenpiirteestäni eli eläinrakkaudesta. Eläimissä viehättää se, että toisin kuin ihmiset, ne eivät tahdo sinulle pahaa. Saattavat vahingossa raapaista, mutta eivät ilkeyttään. Valitettavasti minulla ei ole ollut mahdollisuutta omaan lemmikkiin, sillä minulla on ollut pitkät työpäivät ja elämässä paljon sellaista, ettei lemmikin pitäminen olisi onnistunut.

Asuessani ex-kumppanini kanssa joitakin vuosia maatilalla täällä Portugalissa minulla oli vihdoin mahdollisuus lemmikkeihin. Nykyään olen todellinen söpöjen kissavideoiden suurkuluttaja.

Eläinrakkauteni näkyy myös siinä, että olen yli neljä vuotta sitten lopettanut nelijalkaisten eläinten syönnin. Siipikarjaa saatan joskus syödä, mutta muulle lihalle sanon ei. Kokeilin kasvissyöntiä jo yläasteikäisenä, olin silloin koulun ensimmäinen kasvissyöjä. Tapa kaatui lukiossa siihen, etten halunnut herättää asialla liikaa huomiota. Portugalissa maatilalla asuessani näin, miten tuotantoeläimet kohtaavat kuolemansa. Se sai minut luopumaan pihveistä uudelleen.”

Lue myös: Anu Patrakka työsti dekkarisarjan avausosaa yhteensä 140 päivänä – ”Oli hyvin vaikea asettua murhaajan saappaisiin, miettiä mitä hän ajattelee ja miten psyykkaa itsensä tekemään murhan”

3. kuva: haltioituneena suomalaisessa sienimetsässä, sielunmaisemassa

”Tässä kuvassa kasvoiltani loistaa sienestäjän ilo: olen päässyt pitkän odottamisen jälkeen Suomeen ja sienimetsään, ja vielä löytänyt korin täydeltä sieniä. Kuva on otettu viitisen vuotta sitten ja sen on ottanut isäni puoliso Marita, pitkäaikainen sienestyskaverini. Hänen kanssaan sienestämme joka vuosi, käymme läpi salaiset apajamme Sipoossa ja yleensä löydämmekin hyvin sieniä.

Maritan kanssa meistä tuli todella läheisiä isäni kuoltua. Kun käyn Suomessa asun Maritan luona, ja hän on käynyt Portugalissa minun luonani.

Olen käynyt samoissa Sipoon metsissä vuosikaudet – jo silloin kun asuin vielä Suomessa ja Järvenpäässä. Joskus olin niin hullu, että otin vapaapäivän ja fillaroin 10 kilometrin matkan metsään, sienestin neljä tuntia ja poljin saman matkan takaisin. Sitten vielä putsasin saaliin.

Kuvan reissulla koriin on näköjään päätynyt ainakin kantarelleja ja mustatorvisieniä sekä yksi herkkutatin jalka. Sienestämisessä parasta on juuri se etsiminen ja osuminen hyville apajille. Eväät kuuluvat tietenkin asiaan: voileipiä, teetä ja kahvia. Ne nautimme yleensä autolla, kun 3–4 tunnin metsässä rämpiminen on ohi.

Suomalainen metsä on sielunmaisemani. Olin jo lapsena melkoinen metsäneläjä, kun kolusin lähimetsiä kavereiden kanssa. Sitä tunnetta, joka metsään päästessä mielen valtaa, ei voita mikään.”

Lue myös Anna.fi: Miljoonia dekkareita myynyt Clare Mackintosh ei olisi kirjailija, ellei hänen poikansa olisi kuollut

4. kuva: Atlantin rannalla, toisen sielunmaiseman äärellä

”Tämä kuva on otettu viime kesänä Atlantin rannalta paikassa, johon kolmannen romaanini Syyllisyyden rannan tapahtumat sijoittuvat. Palaan näihin maisemiin aina uudelleen, vaikka en enää asukaan niiden lähellä vaan tällä hetkellä hieman etelämpänä. Olen kymmenen vuoden ajan katsellut tätä rantaa enkä vieläkään kyllästynyt!

Meri on toinen mielenmaisemani. Olen aina halunnut asua lähellä merta tai ainakin sellaisen matkan päässä, että ilmassa on meren tuntu tai lähellä joki, joka vie mereen. Varmaankin meri on asettunut sieluuni jo lapsuudessani, jolloin olimme paljon veneilemässä perheen kanssa. Meressä minua kiehtoo sen äärettömyys ja ajatus siitä, että merta pitkin pääsee halutessaan vaikka toiselle puolelle maailmaa ja kaikkialla siellä ihmiset elää ja tekee arkisia asioitaan. Meren rannalla ymmärtää maailman laajuuden ja äärettömyyden ihan eri tavalla.

Kasvoni eivät näy kuvassa, mutta muistan olleeni kuvanottohetkellä rauhallisella mielellä, vaikka olin keskellä pitkää prosessia, joka liittyi parisuhteeseeni. Elämässäni oli alkanut jo myllertää ja olin muutosten äärellä, mutta tuossa hetkessä vallitsi tietty seesteisyys: tiesin jo, mikä on minulle hyväksi ja mitä minun tulee tehdä. Siihen aikaan asuin vielä ex-puolisoni ja muistisairaan anoppini kanssa samassa maatalossa, ja kuvio oli käynyt todella raskaaksi.

Nyt asun yksin toisella paikkakunnalla, en tunne täällä oikeastaan ketään ja työnikin on yksinäistä puurtamista. Olen silti melkoisen tyytyväinen elämääni tällä hetkellä. Olen päässyt tavoitteeseeni, joka minulla on ollut lapsesta lähtien eli työskentelen kirjailijana. Toimeentulo on niukkaa, mutta riittävää, ja ennen kaikkea minulla on kirjailijan vapaus suunnitella päiväni, matkustella, kirjoittaa.”