Dekkareita kirjoittava näyttelijä Jenni Kokander nauttii, kun kirjassa voi sanoa mitä tahansa: ”Voin kirjoittaa hahmon, joka on täysi paska”
Näyttelijä ja koomikko Jenni Kokanderin ensimmäinen dekkari syntyi, kun selvittämättä jäänyt kellarisurmien sarja alkoi mietityttää häntä. Uusimmassa kirjassa käsittelyssä on äitiys. Jenni miettii, mitä perheelle tapahtuu, jos äiti katoaa.
Kirjoittaessa on ihanaa, kun voi antaa itselleen luvan ajatella mitä tahansa mistä tahansa. Silloin saa käydä käsiksi sensuroimatta alitajuntansa syvimpiin lokeroihin. Näin sanoo näyttelijänä ja erityisesti koomikkona tunnettu Jenni Kokander, 44, jolta julkaistaan helmikuussa kolmas kirja.
Jennin esikoinen, neljä vuotta sitten ilmestynyt Sukupuuttoon kuolleiden planeetta kertoo nimensä mukaisesti ihmisistä, jotka kokevat olevansa lajinsa viimeisiä.
Nyt häneltä ilmestyy toinen osa dekkarisarjasta, jonka keskeisenä henkilönä seikkailee kriminaalipsykologi Kaisa Halla. Edellisessä Yksi miljoonasta -kirjassa Halla ratkoo kellarista surmattuna löytyneen naisen tapausta. Toisessa osassa Äidit palaavat aina Halla selvittää kadonneen toimittajan kohtaloa.
Niin sanotusti teeveestä tuttuna Jenni naurahtaa, että taloudellisessa mielessä olisi ollut järkevämpää kirjoittaa omaelämäkerrallista tekstiä. Tehdä vaikkapa klovnin kyyneleet -tyyppinen kirja, joka kertoo syvällisestä koomikosta nimeltä Jenni Kokander.
”Mutta koska olen julkisuuden ihminen, en voi näyttää itsestäni kaikkia puolia, sillä siihen millainen olen, liittyy muita ihmisiä, läheisiä”, Jenni pohtii.
Jenni nauttii siitä, että romaanihenkilönä hän voi ajatella ”väärin”
Jenni pitää fiktion kirjoittamisessa siitä, että tekstiin voi pakata itsestään kaiken – traumat, loukkaantumiset, pahat mielet, ilot ja riemut – kunhan sijoittaa tuntemuksensa romaanihenkilöihin.
”Voin kirjoittaa vaikka hahmon, joka on täysi paska. Voin ajatella kirjan henkilönä moraalisesti väärin ja testata, miltä se minusta tuntuu”, Jenni sanoo.
Hän naurahtaa, että kirjoittaja voi käyttää estoitta myös ympärillään elävien lukemattomien superkiinnostavien ihmisten tarinoita.
”Kunhan vaihtaa nimet ja muokkaa tapahtumia tarpeeksi, jotta ne muuttuvat fiktioksi.”
Kirjasarja lähti rakentumaan Helsingin ratkaisematta jääneistä kellarisurmista
Jennin Kaisa Halla -sarjan kirjoja on luonnehdittu dekkareiksi, vaikkei hän itse ole ajatellut kirjoittavansa sellaisia.
”Tämä uutukainen on luokiteltu psykologiseksi jännitysromaaniksi, mutta voi niitä dekkareinakin lukea, onhan niissä jännistystäkin, ja elämähän on jännittävää”, hän sanoo.
Kun Jenni ryhtyi kirjoittamaan Kaisa Halla -sarjan ensimmäistä kirjaa, hän ei ajatellut genrejä, vaan halusi kirjoittaa sattuman voimasta.
Tarina lähti liikkeelle omakohtaisesta kokemuksesta niin kuin tarinat usein lähtevät.
Kun Jenni oli pieni 1980-luvun alussa, Helsingissä oli tapahtunut kolme niin sanottua kellarisurmaa, yksi niistä Pasilassa Jennin kodin lähistöllä. Kerrostalon kellaritiloista löytyi surmattu nainen, eikä surmaajaa ole löydetty vieläkään.
”Olin silloin niin pieni lapsi, etten ymmärtänyt itse rikosta, mutta aikuisten puheet ja outo ilmapiiri aiheutti pelkoa”, Jenni kertoo.
Jenni alkoi ajatella, mitä jos hänen omasta pyöräkellaristaan löytyisi kuollut ihminen. Niinhän voi tapahtua kenelle tahansa.
Mystisen ajatus äitiydestä ei jättänyt Jenniä rauhaan
Kriminaalipsykologi Kaisa Halla jatkaa elämäänsä myös Jennin uudessa kirjassa, vaikkei hänen pitänyt tehdä sarjaa.
”Toinen kirja lähti syntymään niin, että näin haastattelun, jossa tutkinnanjohtaja kommentoi naisen katoamista toteamalla, että ei syytä huoleen. Koska kadonnut on äiti, hän palaa, koska äidit palaavat aina”, Jenni kertoo.
Hän ihmetteli kommenttia ja ryhtyi miettimään, mitä äidin katoaminen tarkoittaa perheelle. Mitä hänen omalle perheelleen, puolisolle ja kahdelle lapselle tapahtuisi, jos hän katoaisi.
”Mietin, mitä itse eniten pelkäisin. Ulkoapäin annettu asetus on se, että koska olen äiti, minun pitäisi ensimmäiseksi ajatella, miten lapseni selviävät. En pelossakaan asettaisi itseäni etusijalle.”
Kirja alkaa siitä, että poika kertoo aamulla isälleen, ettei äiti ole makuuhuoneessa. Äiti on kadonnut.
Kirjassa käsitellään äitiyttä kolmen eri henkilön kautta. Yksi heistä on kadonnut toimittaja, toinen kriminaalipsykologi Kaisa Halla, joka palaa äitiyslomalta työpaikalleen vankilaan. Kolmas tarina on Rikun, jota syytetään Alzheimerin tautia sairastavan äitinsä surmaamisesta.
Vaikka Kaisa Halla tarjoilee tarinalle raamit, kirjan teema on Jennin sanoin äitiys ja vastuu.
”Pohdin paljon sitä, miksi kaikille keski-ikäisille ihmisille tulee ylipäänsä tarve ruveta miettimään omaa äitisuhdettaan. Peilaammeko sitä jonkinlaiseen ideaaliin äidin roolista? Mietimmekö, täyttikö minun äitini tämän sabluunan ehdot, mikä on kyllä helkkarin epäreilua. Eihän yksikään äiti voi olla sellainen”, Jenni pohtii.
Jennin tarinoissa esiintyy usein pikkupoika, joka on kuin kirjailija itse
Jenni ajattelee, että kirjoittaa tarinansa tavallaan aina lapsuudestaan ja jonkinlaisesta ydinminästä käsin.
”Minulla se henkilö tuntuu olevan usein pikkupoika, jonka olen varmaan laittanut pojaksi siksi, ettei se olisi niin itsestään selvää, että se olen minä.”
Jenni on kirjoittanut pienestä asti. Teininä hän runoili pöytälaatikkoon. Myös kaveripiirissä oli tapana kirjoitella ja lukea toisten tekstejä.
”Teatterikoulussa olin viimeisenä vuonna hetken dramaturgianlaitoksella Matti Ijäksen kirjoituskurssilla. Kirjoitin hänen opastuksellaan näytelmän nimeltä Elite ja ohjasin sen itse. Koomikkona olen koko ajan kirjoittanut itselleni materiaalia, kolumneja lehtiin ja edelleen myös niitä runoja.”
Jenni kirjoittaa, kun kirjoittamiselle järjestyy paras hetki. Hän myös miettii tekstiä tehdessään muita asioita.
”Eniten kirjoittaminen tapahtuu kaikkina muina hetkinä kuin silloin kun kirjoitan. Paras muusa on tietysti deadline. Kun kello tikittää, saan itsestäni eniten irti.”
Kesäisin, kun näyttelijällä ei ole muita töitä, ja perhe katoaa mökille mummolaan, Jenni saa kirjoittaa rauhassa. Spontaanina ihmisenä hän suunnittelee tarinalleen jonkinlaisen lopun.
”Mutta sitä miten sinne päästään, en aloittaessani useinkaan tiedä. Sukellan alitajuntaan ja katson, mitä se tuottaa.”
Jenni vertaa kirjoittamista unen näkemiseen, sillä kirjoittaessa kuvat tulevat päähän samalla tavalla kuin unet.
”Kirjoitan sen, mitä näen. Kirjoittaminen on vähän kuin valveilla nukkumista.”
Jenni Kokanderin kirja Äidit palaavat aina ilmestyy 12.2.2024.
Lue myös Anna.fi: Vapaaehtoistyötä tehnyt Jenni Kokander murtaa asunnottomuuteen liittyvän myytin: ”Se ei ole niin”.
Kommentoi
Kommentoi juttua: Dekkareita kirjoittava näyttelijä Jenni Kokander nauttii, kun kirjassa voi sanoa mitä tahansa: ”Voin kirjoittaa hahmon, joka on täysi paska”