Kun kansa ei osannut vielä kirjoittaa eikä lukea, runomitta auttoi muistamaan pitkiä värssyjä – näin runonlausunta on kuulunut Suomessa arkeen ja juhlaan
Runoja on laulettu suomalaisissa savupirteissä iltojen iloksi ja harjoiteltu lausuntaa sodan jälkeisiä henkisiä kilpailuja varten.
Helmikuisena päivänä vuonna 1940 Tukholman olympiastadionilla on 25 astetta pakkasta, ja lausuja yrittää pitää itseään lämpimänä hyppelemällä selostajakopissa. Juuri 40 vuotta täyttänyt Kansallisteatterin vielä tuntematon näyttelijä Ella Eronen on lastensa kanssa paennut talvisotaa Ruotsiin ja aikoo lausua ruotsalaisyleisölle kansallisrunoilija J.L. Runebergin kirjoittaman Maamme-laulun.
Mutta tuleeko esityksestä mitään, jos hampaat kalisevat mikrofonia vasten? Hermot ovat pinnassa, sillä viimassa värjöttelevälle tulee vielä ylimääräinen viivytys, kun Ruotsin kuningas saapuu seuraamaan, miten Ruotsin ja Suomen välinen jääpallo-ottelu sujuu. Tarkoituksena on kerätä varoja Suomelle, joka on sodassa Neuvostoliiton kanssa.
Valkoiseen lammasjakkuun, pehmeään myssyyn ja tumppuihin pukeutunut Ella Eronen pääsee lopulta ääneen, luo suuret silmänsä taivaalle ja lausuu selkeästi artikuloiden karua ja köyhää, mutta niin rakasta isänmaataan kuvaavan runon. Viimeisen säkeistön Eronen lukee suomeksi.
Lue myös: Rakastatko runoja? Äänestä suosikkiasi upeista runoista, jotka Kotilieden lukijat ovat kirjoittaneet
Aplodit räjähtävät pakkashuuruun, ja hattuja sekä kintaita lentää ilmaan, kun yleisö osoittaa raivokkaasti suosiotaan. Ella Erosesta tulee ruotsalaisille Suomen ääni.
Samaan aikaan vihollinen tekee läpimurron Summassa Karjalan kannaksella.
Suomen ikonisin runonlausuntatapahtuma kertoo olennaisen siitä, miksi runoja esitetään julkisesti. Runoista ei voi nauttia pelkästään kotona nojatuolissa ohutta runonidettä silmäillen, teekuppi käden ulottuvilla. Runo on lukiessa yksityinen kokemus, mutta ääneen puhuttuna voimakas kiteyttäjä, parhaimmillaan ajan hengen sanoittava täsmäosuma.
Runomitta auttoi muistamaan pitkiä värssyjä
Runonlausunta nojaa meillä kansanrunouden vuosisataiseen perinteeseen, jossa runoja kerrottiin toinen toiselle savupirttien hämyssä pitkien, pimeiden talvien iltapuhteina.
Kansa ei vielä osannut kirjoittaa eikä lukea, joten runomitta auttoi muistamaan pitkiä värssyjä maailman synnystä ja kalevalaisista sankareista. Vähäsanaisessa kulttuurissamme puhetaitoa on arvostettu: olihan Kalevalan Väinämöinen väkevä juuri siksi, että pystyi lausumaan nuoremman urhon suohon.
Osa runon esittämisen perinnettä ovat myös itkuvirret, joita naiset esittivät häissä, hautajaisissa ja miesten lähtiessä sotaan. Itkuvirrellä saatiin purettua isoja yhteisiä tunteita, surua ja pettymystä.
”Runon lausuntaa kuullessa kuulee omia tunteitaan toisen tulkitsemana. Runossa voi vähillä sanoilla sanoa paljon. Usein runon myös ymmärtää paremmin, kun kuulee toisen tulkitsevan sitä. Ehkä siksi meillä lausutaan edelleen runoja myös siirtymäriiteissä, kuten hautajaisissa, häissä ja muissa juhlissa”, Suomen Lausujain Liiton puheenjohtaja, lausuntataiteilija Hillevi Kilpeläinen sanoo.
Lue myös Anna.fi: Koskettava kohtaaminen palvelutalossa sai seikkailija ja kamppailija Jukka Jalosen kirjoittamaan runoja: ”Ehkä minulla on vielä joskus musta vyö runoudessa”
Huutavan äänen aikana runoja lausuttiin puoleksi laulaen
Kun kansallisuusaate alkoi levitä 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa, runonlausunta levisi matalista majoista prameiden juhlasalien ohjelmanumeroksi. Kristallikruunut kimmelsivät, lausujat pukeutuivat juhlavasti. Runo kuului jokaisen tilaisuuden kansallistuntoa kohottavaksi ohjelmanumeroksi. Runoilija J. H. Erkon Olet maamme, armahin Suomenmaa ja Hämäläisten laulu tulivat tutuiksi niin sanoin kuin sävelin esitettyinä.
Pian syntyi niin sanottu huutavan äänen aika. Työväentaloissa, nuoriso- sekä maamiesseuroissa ja kaikkialla, missä samaa aatetta edustavat ihmiset kohtasivat, haluttiin tuoda oman joukon ääni esiin. Runoja alettiin lausua pateettisesti ja voimakkaasti deklamoiden eli puheen ja laulun välimuotoa käyttäen.
Aatteen paloa ei saanut kuuluviin nurkassa henkäilemällä. Piti astua tomerasti koivukulissien koristamalle näyttämölle ja antaa mennä palkeiden täydeltä.
”Oli toki myös toisenlaisia virtauksia. Näyttelijä, lausuja ja puheilmaisun opettaja Olga Poppius ohjasi esiintymistä puheenomaisemmaksi”, Hillevi Kilpeläinen sanoo.
Lausuntataidolla oli kysyntää, kun Helsingissä oli lausuntaesitys lähes joka ilta.
Ammattilausujat kiersivät maata ahkerasti. Näyttelijä Elli Tompuri esiintyi työväentaloilla paitsi Suomessa myös Yhdysvalloissa esittäen Eino Leinoa tai Gustaf von Numersin Elinan surmaa. Suojeluskuntataloilla lausuttiin V.A. Koskenniemeä.
Runonlausunta: Runojen ääneen lukemista kutsuttiin myös kaunoluvuksi
Puhetaitoa ja runojen lausuntaa ja taitavaa puhumista on opetettu ammattimaisesti siinä missä laulamista, näyttelemistä ja soittamista. Suomessa retoriikka tuli oppiaineeksi yliopistoon jo vuonna 1640 Turkuun perustetussa ensimmäisessä yliopistossa.
1800-luvun lopulla kansallisaatteen myötä puheviestinnän opetus nousi uudelleen arvoon, koska nähtiin, että suomalaisten tuli osata puhua taitavasti suomen kielellä.
Ensimmäinen alan oppikirja ilmestyi vuonna 1901, kun Vihtori Peltonen alias kirjailija Johannes Linnankoski julkaisi teoksen Puhetaito. Siinä esiteltiin myös äänenmuodostukseen liittyvät elimet.
Runojen ääneen lukemista kutsuttiin 1900-luvun alussa myös kaunoluvuksi tai lausunnoksi. Ensimmäistä neuvokkia seurasi 1920-luvulla lausuntaoppaiden vuo, kun suomalaiset halusivat oppia julkista esiintymistä ja menestyä henkisissä kilpailuissa.
Lausuntaan sopivia runoja koottiin kirjasiksi ohjelmistojen laatimista varten, ja runoja opeteltiin lausumaan niin yksin kuin isoina kuoroina.
Vuonna 1909 Helsingin yliopistoon perustettiin lehtoraatti, jonka alana oli ”suullisen esitystavan opetus”.
Yliopiston suurimpana puhetaidon pedagogina pidetään legendaarista näyttelijää ja lausuntataiteilija Ritva Ahosta (1928–2004). Ahosen ideana oli opettaa niin, että oppilas luuli itse oivaltaneensa asian.
Ahonen piti lukuisia täyteen varattuja lausuntailtoja, joissa hän esitti suosikkirunoilijoitaan kuten Lassi Nummea, Paavo Haavikkoa, Lauri Viitaa ja Aaro Hellaakoskea sekä Maria Jotunia.
Lue lisää: Laulu rakkaudesta ja muut Eeva Kilven kauneimmat säkeet: ”Juuri näin olen halunnut elää”
Lausuessa ei vain poloteta menemään
Lausuntataiteilija Yrjö Jyrinkoski (1920–1981) kiersi vuosikymmeniä kouluissa viemässä suomalaisen runouden sanomaa. Itsekin kiemurtelin teininä koulun jumppasalissa kuunnellen hänen voimakkaasti eläytyvää, paatoksellista runoesitystään.
”Korsun yllä tykkien soi jyry,
kaivotietä pyyhkii luotipyry
päivin sekä öin, ja polun päässä
kaivon partaalla on verta jäässä.”
Runoilija Yrjö Jylhän sotarunot kuulostivat yli viisikymppisen lausujan esittäminä vanhoilta ajoilta, katselimmehan me teinit tuolloin televisiosta Vietnamin sotaa.
Vasta nyt, 45 vuotta myöhemmin, ymmärrän, että sain todistaa väkevää taidemuotoa, josta on sittenkin jäänyt mieleen unohtumaton kokemus – toisin kuin useimmista muista tilaisuuksista, joita pidettiin tuossa teinihieltä tuoksuvassa salissa.
Ritva Ahonen kirjoitti Ilo puhua -oppaassaan (1975), kuinka esiintyjän tulee vaalia herkkyyttään ja mielikuvitustaan sekä pyrkiä empaattisuuteen. Ahonen painotti, että lausujan ajatus kuuluu aina katsojalle.
Tämän takia esiintyjän tulee tarkkailla ja havainnoida itseään ja ympäristöään, ei voi vain polottaa menemään. Pitää ajatella runon sanomaa, miksi se puhuttelee esittäjää itseään, mikä on lausujan mielestä runon pääasia.
”Pitää miettiä, mitä sinä haluat sanoa katsojalle, sillä lausujan tulee pystyä välittämään tunteita. Runonlausunta vaatii ajatuksellista tarkkuutta”, Hillevi Kilpeläinen sanoo.
Tarvitaan läsnäoloa, aitoutta. Äänenkäytön ja muita teknisiä asioita voi opiskella. Yleisön edessä kaivataan heittäytymistä ja uskallusta, rohkeutta kohdata yleisö yksin. Virheet tai unohdukset eivät haittaa. Niitä tekevät ammattilaisetkin.
”Lausuessa ei pyydellä anteeksi, vaan jatketaan.”
Juttu on julkaistu Kotiliedessä 21/2023.
Kommentoi
Kommentoi juttua: Kun kansa ei osannut vielä kirjoittaa eikä lukea, runomitta auttoi muistamaan pitkiä värssyjä – näin runonlausunta on kuulunut Suomessa arkeen ja juhlaan