Ihmiset

Syke-sarjan Leena Pöysti, 47, paljastaa: "Tunsin, että olin huijannut itseni näyttelijäksi"

Leena Pöysti aloitti näyttelemisen 17-vuotiaana ja valmistui teatterikoulusta 24-vuotiaana. Silti hän kärsi 40-vuotiaaksi huijarisyndroomasta. "Oma arvo näyttelijänä on häilyvä asia, ja aina jonkun muun määriteltävissä"

Leena Pöysti ei ole koskaan pyrkinyt kympin tytöksi, vaan tasaiseksi yhdeksikön suorittajaksi. Hän ei myöskään ole halunnut ykköseksi, vaan kakkossija on passannut hyvin. Jo lukiolaisena Leena alkoi saada palkkaa Kansallisteatterista, kokonaista 80 markkaa per esitys. Tässä jutussa Leena kertoo, mistä muista numeroista koostuu hänen elämänsä tärkein kudelma.

Lue myös: Tommi Korpela on kärsinyt koko ikänsä selkäongelmista, koska joutui lapsena silmätikuksi: ”Poikkesin joukosta, ja siitä oli ikäviä seurauksia”

Tärkeä puhelu kesti 2 minuuttia

”Jotkut minuutit ovat niin tärkeitä, että aika tuntuu venyvän niiden aikana. Esimerkiksi ne kaksi minuuttia, jotka yksi tietty puhelu kesti, olivat sellaisia.

Olin keskellä kuvauspäivää, enkä yleensä silloin vastaa puhelimeen. Nyt vastasin. Puhelimessa oli roolittaja Tutsa Huuhka, vanha tuttuni, josta en ollut kuullut vuosiin. Hän sanoi: Leena, nyt sinulle olisi tarjolla nappirooli.

Kyseessä oli päärooli Sekunnit-sarjassa. Ei sellaisia puheluita usein tule.”

Ura näyttelijänä alkoi 32 vuotta sitten

”Siitä on nyt 32 vuotta, kun tein ensimmäisen televisiotyöni. Oli lukion ensimmäinen koulupäivä ja samalla ensimmäinen työpäiväni palkattuna näyttelijänä.

Olin jo 8-vuotiaana tiennyt, että haluan näyttelijäksi, mutta en uskaltanut haaveilla, että minusta voisi tulla sellainen. Se ei ollut mielestäni realistinen ajatus, koska olen taivas tippuu niskaan -ihmisiä. Ennemmin pelkään pahinta kuin toivon parasta. Kun en uskaltanut haaveilla, menin ja tein kaiken mitä voi tehdä, että pääsisin näyttelijäksi.

Tuo ensimmäinen työ tuli tuurilla. Meillä oli Pukinmäen­ yläasteella Helsingissä aktiivinen näytelmäkerho. Koulurakennuksessa toimiva kirjasto oli sattumalta valittu sarjan Viiskulmasta itään kuvauspaikaksi, koska yksi tarinan äideistä oli kirjastonhoitaja. Sarjan ohjaaja tuli katsomaan koululle näytelmäkerhoamme. Kun näin sain mahdollisuuden näyttää, tein parhaani.”

Ensi-ilta Kansallisteatterissa 3.9.1996

”Pääsin Teatterikorkeakouluun kolmannella yrittämällä 20-vuotiaana. Olin käynyt pääsykokeissa siitä lähtien, kun täytin 18, ja vanhempani huokaisivat helpotuksesta, kun en heti päässyt. Siinä olisi lukio jäänyt kesken.

Olin jo lukiolaisena päässyt näyttelemään Kansallisteatteriin, ja meillä oli syyskuun 3. päivä ensi-ilta. Siitä tuli ongelma, koska teatterikoulussa oli periaate, että ensimmäisinä vuosina ei tehdä töitä koulun ulkopuolelle. Oli vääntämisen takana, että sain tehdä työn, johon olin lupautunut ennen tietoa kouluun pääsemisestä.

Jäin koulussa vähän ulkopuoliseksi, kun en työn takia päässyt mukaan tilaisuuksiin, joissa kaikki tutustuivat toisiinsa. Ulkopuolisuuden tunnetta lisäsi, että olin ainoa Kansallisteatterissa työskennellyt Ylioppilasteatterin kasvattien seassa. Niissä oli ihan erilaiset kulttuurit.

Erilaisten maailmojen välissä oli kiinnostavaa olla, mutta samalla tunsin, että en saisi olla ylpeä siitä, että olin Kansallisessa. Siellä oli vielä voimissaan sellainen taiteilijuus, jota enää ei ole. Sain jo lukiolaisena tehdä töitä Kyllikki Forssellin ja Tapani Pertun kaltaisten tähtien kanssa.”

”Valmistuin ammattiin jo 24-vuotiaana”

”Olin vuosituhannen vaihteessa 24-vuotias. Siitä tuli elämän taitekohta, koska valmistuin silloin ammattiin. Samalla aloin potea huijarisyndroomaa. Vaikka olin näytellyt työkseni 17-vuotiaasta ja käynyt Teatterikorkeakoulun, silti minua vaivasi tunne, että olin huijannut itseni näyttelijäksi. Että kohta tämä kupla poksahtaa.

Tunne johtui varmaan siitä, että on niin vaikea määritellä, miksi saa työnsä. Onko se vain onnea vai jotain muuta? Omasta arvostaan ei saa mitään paperia, jossa sanottaisiin, että arvosanani näyttelijänä on 8+. Oma arvo on häilyvä asia, ja aina jonkun muun määriteltävissä. Oli vaikea tietää, miksi oli hyvä, tai miksi ei ollut.

Tähän liittyy myös se, että on niin paljon kateutta ja puhetta siitä, mistä syystä joku saa roolin ja joku toinen ei. Olen vakuuttunut, että töiden saaminen on paljolti onnenkauppaa. Turhat itse-epäilyt hävisivät, kun täytin 40. Oli ihanaa, kun rauha laskeutui ja huijarisyndrooma hellitti. Melkein 20 vuotta siihen meni.”

Esikoisen 2 550 grammaa tekivät Leenasta äidin

”Olin 31, kun nuo vastasyntyneen grammat tekivät minusta äidin. Tiesin ennestään, miltä tuntui olla sylissä, mutta nyt minusta tuli se, joka piti sylissä. Näkökulmani muuttui. Siihen asti olin saanut keikkua maailman sylissä, yhtäkkiä olin vauvalle koko maailma.

Vastuun kantaminen ei ollut iso juttu, sitä olen aina osannut kantaa. Mutta se oli mullistavaa, että lapsen silmät katsoivat minua ja imivät minusta kaiken tiedon maailmasta. Ja minä olin se, joka esitteli tälle uudelle ihmiselle maailman.

Olimme vielä Kätilöopistolla, kun radiossa soi vanha Georg Malmstenin laulu, joka kuvasi tunnelmaa: ’Katso, poika on tää on Helsinki, sun ikioma stadisi’.”

”Kakkoseksi minulla on rahkeita”

”En ole ikinä uskaltanut toivoa, että olisin ykkönen, mutta kakkoseksi olen pyrkinyt. Olen myös uskonut, että kakkoseksi minulla on rahkeita.

Rakastin nuorempana maastojuoksua ja kilpailinkin siinä. Kerran voitin omaksi hämmästyksekseni ikäisteni kisan. Se johtui siitä, että samassa ryhmässä juoksi myös minua vanhempia, joiden perässä menin niin kovaa kuin pystyin.

Ykkösenä oleminen suhteessa muihin ei ole tärkeää, mutta se on tärkeää, että saan itsestäni parhaan irti enkä jätä käyttämättä kaikkia korttejani, vaan teen täysillä.

Samasta syystä olen aina ollut ysin, en koskaan kympin tyttö. Minulla oli todistuksissa tasainen rivi yhdeksikköjä. Kokeista sain yleensä yhdeksän ja todistuksen keskiarvo oli, mikäpä muu kuin yhdeksän.”

Itse tienattu ensimmäinen palkka oli 80 markkaa

”Ensimmäinen palkkani teatterista oli 80 markkaa per esitys. Nykyrahassa se on reilu 20 euroa. Kun täytin 18, kävin pyytämässä palkankorotusta sataan markkaan.

Silloin roolin koko määrittyi sen mukaan, kuinka monta riviä tekstiä piti opetella. Tein lukiolaisena usein viisi näytöstä viikonlopun aikana. Sunnuntaisin sai tuplapalkan, mikä oli lukiolaisille juhlaa. En käyttänyt rahoja mihinkään järkevään, mitä nyt kävin Kreikassa Kosin saarella kaverin kanssa.”

Lue myös Seura.fi: Näyttelijä Leena Pöysti urastaan: ”Tunnen pientä katkeruutta siitä, miten eri tavalla miehillä ja naisilla asiat työelämässä menevät”

Autoilua rakastavan Leenan mökkimatka on 225 km

”Tämän mittainen on mökkimatkamme Mikkelin suunnalle. Sen ajaminen kestää runsaat kaksi tuntia eli juuri sen aikaa, että sielu ehtii siirtyä mukana.

Mökille ei mennä päiväksi, mutta kerran piipahdimme sinne vain uimaan lasten kanssa. Ajettiin viisi tuntia, missä ei ollut mitään järkeä, mutta se oli kivaa ja nautinnollista.

Rakastan autoja ja autoilua, ja erityisen kiinnostunut olen moottoreista. Autoilu on vapaa hetki. Siinä voi keskittyä vain olemiseen: kun ei ole vielä missään eikä enää jossain.

Minulle on tosi tärkeää, että auto kulkee sähköllä. Se on edellytys sille, että ajaminen ei ole hirveä ympäristörike. Mitä enemmän sähköautolla ajaa, sen parempi, kun ne akkumineraalit ovat tulleet revityiksi maasta.”

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 10/2024.