Museonjohtaja Anna-Maria von Bonsdorff työskenteli nuorena äitinsä kemikaliossa: ”Osasin suositella juuri oikeanvärisiä huulipunia”
Ateneumin johtaja Anna-Maria von Bonsdorff kuunteli teininä Hanoi Rocksia ja notkui kirpparivaatteissa Lahden torilla. Nyt hän johtaa museota, jossa käy puoli miljoonaa suomalaista vuodessa.
Pikkutyttönä Anna-Maria von Bonsdorff istui kesähuvilalla Lahden Alasenjärvellä ja tutki keskittyneesti perhosia. Hänen isoisänsä Robert von Bonsdorff oli paitsi lääkäri myös perhosharrastaja, joka otti ensimmäisen lapsenlapsensa mukaan harrastukseensa. Hän antoi Anna-Marian kiinnittää perhosia neuloilla levityslautaan.
Puuha oli tytöstä kiehtovaa.
”Levittelin perhosten siipiä ja tutkin tarkasti niiden värieroja”, Ateneumin tuore museonjohtaja, taidehistorian tohtori Anna-Maria von Bonsdorff, 56, kertoo.
Mahtaako Anna-Marian neulottamia perhosia löytyä Lahden historiallisesta museosta, johon isoisän kokoelmat sittemmin lahjoitettiin?
Hyvin varhain Anna-Maria istui värikynät tai sivellin kädessään, koska oli innokas kuvien tekijä.
Toisenlaista väri-iloittelua hän pääsi harjoittamaan, kun työskenteli teini-ikäisenä äitinsä apuna tämän ”vanhanajan kunnon kemikaliossa” Lahdessa.
”Huomasin, että osasin suositella naisille juuri oikeanvärisiä huulipunia ja luomivärejä. Olin myös valtavan kiinnostunut muodista kuten olen yhä.”
Kemikaliossa hän oppi myös asiakaspalvelua.
”Kukaan ei ollut tiukempi pomo kuin oma äiti. Jokaista sisääntulijaa palveltiin tasavertaisesti.”
Vuosia myöhemmin, opiskellessaan Helsingin yliopistossa Anna-Maria tajusi, että hänellä on keskimääräistä parempi värienerottelukyky. Värien käyttöön kuvataiteessa liittyi sittemmin myös hänen väitöskirjansa.
Lue myös Anna.fi: ”Olen käyttänyt ison osan tuloistani taiteeseen.”
Pallukkana jatkumossa
Anna-Maria von Bonsdorff kiiruhtaa työhuoneeseensa suoraan edellisestä palaverista.
”Kaksi ensimmäistä kuukautta museonjohtajana ovat olleet kiireiset. Vaikka olen työskennellyt talossa vakituisesti vuodesta 2011, on ollut paljon haltuunotettavaa.”
Ateneumin johtajan työpöydän takaa avautuvat ikkunat kohti Asema-aukiota ja Suomen Kansallisteatteria. Anna-Marian omat tavarat ovat yhä intendentin huoneessa, jota pestiä hän hoiti vuodesta 2013 lähtien kuratoiden kymmeniä näyttelyitä niin Ateneumiin kuin ulkomaillekin.
Lukujen valossa hänen työpaikkansa on yli tuhat kerrosneliötä näyttelytiloja, yli puoli miljoonaa vuosittaista kävijää, 45 000 taideteoksen kokoelmat, 25 henkilöä museonjohtajan suorassa alaisuudessa sekä kaikkiaan 300 henkilöä Kansallisgalleriassa, johon Ateneumin taidemuseo kuuluu.
”Mietin pitkään, haenko johtajan paikkaa, koska intendentin työ oli maailman paras. Hain, koska huomasin haluavani vaikuttaa asioihin laajemmin: vastata kokonaisohjelmistosta ja rekrytoida taloon uutta sukupolvea, joka tulee tekemään uusia avauksia. Halusin nähdä itseni yhtenä pallukkana tässä jatkumossa.”
Ja mikä on johtaessa, kun ihmisillä on pandemian jälkeen suuri tarve käydä museoissa ja nuoria kävijöitä näkyy koko ajan enemmän.
”Me olemme nyt muodikas asia. Näen usein parikymppisiä kuvaamassa itseään tuossa portaikossa.”
Yksi Anna-Maria von Bonsdorffin missioista on tehdä tehdä näkyväksi usein vuosia kestävää tutkimustyötä, joka on näyttelyiden taustalla.
”Meillä on huippuunsa viritetty koneisto, joka tätä työtä tekee. Aika usein ihmiset kysyvät, voisivatko he kuulla näyttelyn synnystä, ja olen pitänyt siitä esitelmiä.”
Monet Anna-Marian edeltäjistä ovat olleet naisia, mutta maailmalla taidemuseoita johtavat yhä usein miehet.
Jo taannoin taloon tullessaan Anna-Maria koki paikan omakseen, koska sen edustama 1800–1900-lukujen taide oli se, mitä hän itse tutki. Vetovoimatekijä oli myös kansainvälinen toiminta, josta hän onkin pitkään vastannut.
”Kun mietin vahvuuksiani hakiessani museonjohtajan pestiä, eräs kollega sanoi, että kansainvälisyys on minulle yhtä luontevaa kuin veisin koiraa ulos.”
Iso tukka ja korvikset
Varttuminen 1970- ja -80-lukujen Lahdessa teki Anna-Mariasta itsevarman ihmisen, joka on aina tullut toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa.
”Lahti oli sellainen sulatusuuni. Tekstiiliteollisuuskaupungissa olivat karjalaiset, hämäläiset ja kaikenlaiset sekaisin. Kun me ’kasarilapset’ vietimme aikaa torilla, kaikki olivat samaa porukkaa. Ei kyselty, mistä kukin oli.”
Kuvataidelinjalla yläastetta käynyt Anna-Maria oli teini, jolle musiikki oli vähintään yhtä tärkeää kuin kuvat. Hän kuunteli niin Straycatsia, Hanoi Rocksia, Pelle Miljoonaa, Kate Bushia, Dire Straitsia, The Curea kuin Bauhausiakin.
”Minulla oli aika laaja musiikkimaku ja on edelleenkin.”
Tuon aikaista omaa tyyliään hän luonnehtii uusromanttiseksi, mikä tarkoitti, että ”tukka ja korvakorut eivät koskaan voineet olla liian suuret”.
Miesten puvuntakki ja muut vermeet hankittiin kirpputoreilta tai ommeltiin itse. Keikoille ympäri Suomea liftattiin tyttöporukassa, koska keikathan olivat tuolloin ”ihan hevonkukkelissa tanssilavoilla.”
”Aina tiettyyn kellonaikaan piti soittaa puhelinkioskista vanhemmille ja kertoa, että kaikki on hyvin.”
Muun muassa reissujaan rahoittaakseen Anna-Maria teki töitä: siivosi sairaalassa, oli lähettinä laboratoriossa ja myi opiskeluaikoina hampurilaisia Carrollsissa.
Ootteko jotain ulkomaalaisia?
Ihan keskivertoa Anna-Marian oma perhe ei Lahden ympyröissä ollut. Isä Kristian von Bonsdorff johti kaupungissa Helsingin Osakepankkia, äiti Paulalla oli kemikalionsa, isoisä oli kaupunginsairaalan ylilääkäri ja isoisoäiti taidemaalari Anna Bremer-von Bonsdorff.
”Von Bonsdorff -nimisille Lahti ei ollut kauhean kiva paikka asua. Kun menimme isoäidin kanssa kauppaan, emme uskaltaneet puhua ruotsia, koska silloin olisi saanut huonoa palvelua. Yleensä kommentti oli, että oletteko te jotain ulkomaalaisia vai.”
Kun Anna-Maria ja puolisonsa, lahtelaislähtöinen muusikko Olli Kykkänen saivat aikanaan lapsia, oli selvää että heidän sukunimekseen tuli Kykkänen.
Silti Anna-Maria on lahtelaisuudestaan ylpeä.
”Lahtelaisuuteen liittyy sellaista puolikreisiä ajattelua, ja sillä olen pärjännyt elämässä hyvin. Minulla on yhä T-paita, jossa lukee Lahest tai jotai.”
Naiset punaisena lankana
Johtui pitkälti professori Riitta Konttisesta, että Anna-Mariasta tuli taiteen tuntija eikä arkeologi. Arkelogia oli nimittäin hänen pääaineensa Helsingin yliopistossa, kun Konttinen pyysi hänet töihin vuonna 1994. Ja hyvä että pyysi, koska Anna-Maria oli edellisen kesän kaivauksilla itsekin jo miettinyt, oliko tämä sittenkään hänen tulevaisuuttaan.
”Että kesällä kaivetaan ja talvella tutkitaan epämääräisiä löytöjä.”
Riitta Konttinen kysyi Anna-Mariaa tekemään Järvenpään museoon näyttelyn 1800–1900-lukujen vaihteen marginaalissa olleista naistaiteilijoista, mihin Anna-Maria vastasi oitis kyllä. Hän oli lukenut taidehistoriaa sivuaineena, mutta ei ollut aiemmin koonnut näyttelyä.
”Riitta antoi minulle listan suomalaisista naistaiteilijoista Schjerfbeckistä lähtien ja sanoi, että ota myös isoisäsi äidin taidetta mukaan. Anna Bremer-von Bonsdorff oli yksi varjoon jääneistä kuvataiteilijoista. Soittelin listoja läpi, kirjoitin tekstejä ja ajattelin, että jos tällaista voi tehdä työkseen, niin tämä on mun juttu!”
Naistaiteilijoista tuli yksi Anna-Marian tutkimusten punaisista langoista. Erityisen tärkeiksi hänelle nousivat Helene Schjerfbeck, Ellen Thesleff ja Beda Stjernschantz.
”Aluksi olin pyristellyt aihetta vastaan, kun sukuuni kuului unohdettu naistaiteilija. Onhan se vähän noloa tutkia sellaista, minkä keskellä on kasvanut.”
”Huomasin viihtyväni maailmalla”
Suomalaisen taiteen vienti maailmalle on ollut alusta asti Anna-Marian missio. Hän ei ole miettinyt, riittääkö kielitaito ja pitääkö pokka, vaan on uskonut lujasti, että uniikkia kuvataidettamme on vietävä maailmalle.
”Pokka pitää ja englannilla pärjää missä vaan, jos on oikeaa sanottavaa. Ranskalla ja italialla tulen toimeen ravintolassa ja taksissa.”
Ilman puolison tukea maailmalla kulkeminen ei olisi varsinkaan perhearjessa onnistunut.
”Olemme puhuneet muiden museonjohtajien kanssa, että se on kaikki kaikessa, että mies tukee uraa.”
Edeltäjistään Anna-Maria nostaa erityisesti museonjohtaja Maija Tanninen-Mattilan, joka loi 2000-luvun alussa pohjan sille, että museo ryhtyi itsenäisesti viemään suomalaista kuvataidetta ulkomaille.
”Eikä niin, että tänne tulee joku ulkomaan elävä, joka sanoo, että tämähän on kiinnostava, me otetaan tämä.”
Nykyään Ateneumiin on myös aiempaa helpompaa saada maailmalta näyttelyitä.
”Amedeo Modiglianin laaja näyttely seitsemän vuotta sitten oli esimerkiksi upea juttu. Vaati paljon, että hänen iso monografiansa voitiin esittää täällä.”
Huippuhetkenään Anna-Maria pitää vuotta 2019, jolloin hän oli kuratoimassa Helene Schjerfbeckin elämäntyönäyttelyä Lontoon Royal Academyssa. Se oli ensimmäinen siellä koskaan esillä ollut suomalaisen naistaiteilijan näyttely. Näyttely sai suuren suosion, ja arvioitakin siitä kirjoitettiin kaikkiaan 114. Silti Suomessa tartuttiin lähinnä yhteen nuivaan kritiikkiin.
”Se kertoo jotain suomalaisista. Emme olla kauheasti oppineet vieläkään.”
Nyt Anna-Maria on intoa täynnä syksyllä avautuvasta Gothic Modern -näyttelystä, jota hän on ollut kuratoimassa viiden vuoden ajan. Huikea kokonaisuus esittelee 1800- ja 1900-lukujen modernia taidetta, joka on saanut vaikutteita keskiajan ja pohjoisen renessassin taiteesta.
”Tällä näyttelyllä kirjoitetaan uudelleen modernin taiteen historiaa. Ei moderni taide katsonut aina eteenpäin, vaan osa taiteilijoista kiinnostui keskiajasta, jolloin teemoina olivat esimerkiksi kuolema ja seksuaalisuus.”
Lue myös: Susanna Pettersson johtaa Nationalmuseumia
Puutarhassa rehotan
Työpäivän päätteeksi museonjohtajan auto kääntyy kohti Porvoota, jossa hänen perheensä on asunut pitkään. Lapset ovat jo aikuisuuden kynnyksellä: poika Robert käy armeijaa ja tytär Kristina opiskelee Lahdessa.
1970-luvun omakotitalossa Anna-Mariaa odottaa vuodesta 1984 rinnalla kulkenut puoliso Olli sekä whippet-koira. Puoliso soittaa kitaraa Los Bastardos Finlandes -bändissä ja pyörittää musiikkistudiota. Kotona ei käydä taidehistoriallisia keskusteluja eikä lomamatkoilla vierailla taidemuseoissa.
”Teen työni vastapainoksi ihan muita asioita. Luonnossa liikkuminen, koiran ja miehen kanssa sohvalla lojuminen ja ratsastaminen ovat minulle tärkeitä. Kilpailen yhä ratsastuksessa, olen tehnyt niin nuoresta lähtien.”
Anna-Maria odottaa myös pian käynnistyvää mökkikautta, sillä Lahden Vesijärven rannalla voi ruopsuttaa puutarhaa. Samoin Porvoon talon pihalla.
”Jos olen työssäni aika tarkka ja pedantti, niin puutarhanhoidossa annan itseni rehottaa. Kokeilen kaikenlaista kukkivaa ja syötävää.”
Sellainen on hyvin terapeuttista.
Juttu on julkaistu Kotiliedessä nro 7/2024.
Kommentoi
Kommentoi juttua: Museonjohtaja Anna-Maria von Bonsdorff työskenteli nuorena äitinsä kemikaliossa: ”Osasin suositella juuri oikeanvärisiä huulipunia”