Ihmiset

Maalla-kolumni: Perintöjä hölväämässä

Maalla-lehden kolumnisti Riitta Lehtimäki asustaa Kiljuskärjen mökkiään ja puu-Käpylän kotiaan. Nyt Kiljuska tuhlaa servettiperintöä.

Meidän suvussamme saa perinnöksi servet­tejä. Suvun naiset eivät näet voi kulkea lautasliinatelineiden ohi sen paremmin osuusliikkeessä kuin ­museossa. Pitää olla joka astiastoon, vuodenaikaan ja tunnelmaan oma pyyhkimensä.

Kauniit servetit käyvät myös kylätuliaisiksi ­siinä missä ennen paketti Saludo-kahvia. Teininä minua ­huvitti, kun Tyyne-mummo antoi Aune-tädille kahvipaketin, Aune Liisalle ja Liisa Arjalle. Kiersikö ­sama sininen kahvipaketti suvun naisten kesken ­ajasta ikuisuuteen? Ehkäpä servetit ovat nyt päässeet samanlaiseen kiertoon.

Mummoni, joka oli oppinut isossa talossa piikana kyökkiruotsia, puhui elämänsä loppuun asti hantuukista, vakstuukista ja salvetista. Salvetti tarkoittaa lautasliinaa, mutta sana ei ole ruotsia, vaan peräisin Italiasta asti.

Mitä fiinimpi kapine, sen eksoottisempi nimi.

Lue myös: Maalla-kolumni: Raatamalla rennoksi

Perintöä riitti lähes 15 vuotta

Kun perin pahvilaatikollisen Kerttu-tätini servettejä vuonna 2006, vein perintöni mökille Kiljuskärkeen. Onneksi tädinkin lempiväri oli sininen ja ­maku raita- ja ruutumyönteinen. Näin perintö sointui ­hyvin Kiljuskärjen pöytäliinoihin ja Kiljuskan mielenliikkeisiin.

Perintö riitti aina viime vuoteen asti, lähes 15 ­vuotta. Moni hölvää isommankin jäämistön tuosta vain ja pistää perintökartanon kurkusta alas. Kun sain heti perään uuden servettiperinnön, olen nyt tuhlannut sen surutta. Katoin salvetit joka herne­soppalounaalle ja Meirän miehen kärventämälle ryynimakkaran kyrsälle. Halusin päästä pian eroon persikanvärisistä lipareista.

Kattaessani mietin, miksi en voi servettien sijaan periä vaikkapa 1800-luvun huvilaa Hangosta?

Haluan jättää jälkeeni muutakin kuin servettejä.

Lue myös: Maalla-kolumni: Puuhailua vai hullun hommia? 

Perintötraditiota muutetaan

Nyt olen vihdoin saanut itse hankkia ­uusia lautasliinoja ja voin pitää taukoa aurinkotuolien hamstraamisesta. Varsinkin, kun aurinkotuoleja on kotona ja mökillä enemmän kuin aurinkoisia päiviä Naantalissa. Jos vaikka Kiljuska ja Meirän mies herkeäisivät puuhailemasta ja ryhtyisivät lekottelemaan.

Lautasliinoja haaliessa yritän samalla lopettaa perintötradition. Olen hankkinut pestäviä ja osin kierrätet­tyjä kankaisia lautasliinoja. Kuten vanhoja punavalkeita pyyheliinoja rapukekkereiden serveteiksi, joulukattauksiin hohtavan valkoisia pellavaliinoja Ruotsista ja harmaita aletyykejä arkeen.

Haluan jättää jälkeeni muutakin kuin servettejä. Kuten ihania illallismuistoja, runouden salojen avaamista nuorelle henkilölle ja ratkaisun avainten löytämistä suvun ristiriidoissa. Näitä Kerttu-tätikin jätti perinnöksi servettien lisäksi.

Sitä paitsi kyllä runouden tuntemus vetää vertoja perintönä Hangon huvilalle. Runot eivät lopu maail­masta, vaikka niitä kuinka hölväisi.

Juttu on julkaistu Maalla-lehdessä 11/2021.