Suhteet

Kuka hoitaa ikääntyvät vanhemmat? Terapeutti kertoo, miten jakoi hoitovastuun siskonsa kanssa, kun muistisairaus iski isään ja äitiin

Hoitovastuu vanhemmista saattaa hiertää sisarusten välejä. Taakkaa voi jakaa reilusti ilman riitoja – joskus yllättävilläkin tavoilla. Parhaimmillaan yhteinen tehtävä lähentää.

Terapeutti, parisuhdeneuvoja ja tietokirjailija Kaija Maria Junkkari, 72, kertoo, miten hän jakoi sisarensa kanssa hoitovastuun, kun vanhemmat sairastuivat muistisairauteen. Sisarukset löysivät ratkaisun, joka oli mieluisa molemmille.

1. En osannut valmistautua vanhempieni sairastumiseen

”Vanhempani sairastuivat samoihin aikoihin. Äiti kärsi aivoja rappeuttavasta Lewyn kappale -taudista, ja isällä oli erityisesti lähimuistia heikentävä Alzheimerin tauti.

Olin tuolloin 47-vuotias, sisareni 57. En osannut lainkaan valmistautua vanhempieni sairastumiseen, vaan se yllätti minut. Isä saattoi eksyä matkalla tutulle juna-asemalle. Äiti kärsi harhoista ja muuttui hankalaksi.

Asuin 500 kilometrin päässä vanhemmistani ja näin heitä vain muutaman kerran vuodessa. Sisareni asui vanhempiemme kanssa samassa kaupungissa ja oli heidän kanssaan usein tekemisissä. Molemmilla kesti pari vuotta tajuta tilanteen vakavuus. Huoli tulevaisuudesta oli suuri.

Diagnoosien jälkeen vanhempamme saivat apua kaupungilta. Harhoista kärsinyt äitini ei olisi tosin halunnut päästää kotihoitajaa sisään.

Isä oli rakentanut rintamamiestalon heti sodan jälkeen, ja tuttu koti antoi turvaa. Hankimme sinne yksityisen hoitajan. Kun sama hoitaja kävi päivittäin, äitikin rauhoittui.”

Lue myös: Muistisairaudet – ehkäise, tunnista oireet ja hoida

2. Osallistuin äidin hoitoon taloudellisesti

”Raskaimpia hetkiä oli tajuta, että isäni ei enää tunne minua. Olin aina ollut isän tyttö. Oli myös surullista seurata vierestä vanhempieni välejä: kahden muistisairaan parisuhde oli hankala ja sekava.

Yhtenä keväänä rukoilin Jumalaa tekemään raskaalle tilanteelle jotain. Syksyllä 84-vuotias isäni kuoli sydänkohtaukseen. Koin kuoleman suorastaan rukousvastauksena. Syvästi uskonnollinen isäni pääsi parempaan paikkaan, ja ehkä Jumala ­näki, että me siskokset pärjäämme kyllä äidin kanssa.

Isän kuoleman jälkeen varhaiseläkkeellä oleva siskoni muutti äidin luo asumaan ja ryhtyi hänen omaishoitajakseen. Sovimme, että minä osallistun äidin hoitoon tukemalla siskoani taloudellisesti. Äiti vietti viikon kuukaudessa intervallihoidossa, jolloin sisko pääsi vapaalle. Myös virkistysviikonloppuja oli saatavilla. Ihailen tätä yhteiskunnan tukemaa järjestelyä.

Tärkeintä on löytää omaan perheeseen sopiva järjestely. Tämä oli meille sellainen. Minä olin vielä tiiviisti kiinni työelämässä. Eläkkeellä olevalla sisaruksellani taas oli minua enemmän aikaa, ja hän asui lähellä.

Oli helpottavaa tietää, että äiti oli turvassa omassa kodissaan. Soittelimme siskoni kanssa usein. Hänellä oli tapana sanoa, että älä kanna huolta, täällä on kaikki hyvin.”

Lue myös: ”Miten huolehdin ikääntyvistä vanhemmista siskon kanssa, kun emme ole väleissä?”

3. Epäreilusta työnjaosta voi seurata katkeruutta vuosikausiksi

”Meillä asiat ratkesivat elämäntilanteemme huomioon ottaen parhaalla mahdollisella tavalla, kun sisareni otti hoidosta käytännön vastuun ja minä tuin häntä taloudellisesti. Tämä tuntui sopivan myös persoonallisuuden piirteisiimme, sillä siskossani on enemmän hoivaajaa kuin minussa. Tällaisiakin asioita on hyvä tunnustella.

Vanhenevien vanhempien asioita hoitaessa on tietenkin paras lähtökohta, jos sisarusten välit ovat lähtökohtaisesti kunnossa. Hyvän yhteyden säilyminen edellyttää sitä, että toiselle pystyy puhumaan riittävän nätisti ja suoraan. Rehellinen kommunikaatio ja halu kantaa yhteistä vastuuta ovat avaimet onnistumiseen.

Terapeutin työssäni olen törmännyt siihen, että aina sisarusten välinen työnjako vanhemmista huolehtimisen suhteen ei suju kivuttomasti. Ehkä tyypillisimmin kuvio menee niin, että veljet pääsevät liukenemaan vastuusta ja naiset tekevät työn. Olen törmännyt jopa siihen, että on oletettu, että nainen hoitaa myös miehensä vanhenevat vanhemmat. Epäreilusta työnjaosta voi seurata katkeruutta ja kitkaa vuosikausiksi eteenpäin. Siksi sitä kannattaa välttää jo alussa.”

4. Yhteinen kokemus lähensi meitä siskoksia

”Suomessa lapsilla ei ole oikeudellista velvollisuutta pitää huolta vanhemmistaan. Ihanteellista tietysti olisi, että lapset tahtoisivat auttaa. Olisi hyvä pystyä puhumaan vanhempien kanssa etukäteen siitä, miten toimitaan sitten, jos he tarvitsevat hoivaa.

Vanhempien hoitamiseen liittyvän vastuun jakamisessa on hyvä ottaa huomioon kunkin sisaruksen elämäntilanne niin työn, kodin, voimavarojen kuin taloudenkin kannalta. Eteen voi tulla hankaliakin ratkaistavia asioita, mutta ajattelen, että aikuisten lasten täytyy pystyä sopimaan keskenään myös niistä.

Joskus vanhempien ikääntyessä sisaruksilla nousee esiin lapsuuteen liittyviä tulehtuneita tilanteita. Toinen saattaa esimerkiksi kokea sisaruksen olleen aina vanhempien lellikki. Suosittelen käymään vaikeat tunteet itsensä kanssa läpi. Apua saa tarvittaessa terapiasta.

Vanhempien hoito on mahdollista järjestää sulassa sovussa. Meillä ei ollut sisareni kanssa riitaa aiheen tiimoilta. Päinvastoin, kokemus lähensi meitä.”

Lue Anna.fi: Pitääkö sinun hoitaa ikääntyvät vanhempasi? Asiantuntijat ovat asiasta eri mieltä

5. Jos voisin, kiittäisin vanhempiani enemmän

”Minulla oli tapana soittaa isälleni itsenäisyyspäivänä ja kiittää häntä maamme puolustamisesta. Jos voisin mennä ajassa taaksepäin, kiittäisin vanhempiani enemmän. Vasta heidän kuol­tuaan olen nähnyt selkeämmin, mistä kaikesta he ovat selvinneet. He kokivat raskaan sodan ja rakensivat Suomea.

On valtavan kaunista, jos perheen­jäsenet osaavat jo toisen eläessä sanoittaa kiitollisuuden aiheita ja pyytää anteeksi. Kerran isäni sanoi harmittelevansa sitä, että hän oli niin paljon töissä kun olin pieni. Sanoin, ettei ole mitään syytä katua. Hän oli minulle emotionaalisesti läsnä. Se oli tärkeintä.

Joskus perheissä on tapahtunut kamalia asioita. Saattaa olla alkoholismia, väkivaltaa ja pahimmillaan hyväksikäyttöä. Olisi hyvä, että tällaisestakin voisi puhua. Monilla vanhemmilla omat teot tulevat mieleen vasta kuolinvuoteella, ja he haluavat silloin pyytää anteeksi.

Vanhempieni ikääntymisen seuraaminen opetti minulle myötätuntoa. Näin jälkikäteen toivon, että olisin ollut kärsivällisempi ja enemmän läsnä. Olisinpa jäänyt useammin kuuntelemaan, mitä vanhemmillani on kerrottavana elämästään. Nyt ei ole enää ketään, jolta kysyä.”

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 2/2023.