Terveys

Kun lääkäri suositteli Sadulle, 54, jalan amputoimista, hän meni shokkiin – sitten hän tajusi, ettei amputaatio ole maailmanloppu

Ajatus jalan amputaatiosta tuntui Satu Sippolasta, 54, ensin hurjalta. Nykyään hän ajattelee, että muut vaivat haittaavat hänen elämäänsä paljon enemmän.

”Olen sairastanut nivelreumaa parikymppisestä lähtien. Sen takia nilkkaani on leikattu monta kertaa, viimeksi kuusi vuotta sitten keväällä. Toimenpiteestä jalkaani jäi avohaava, joka ei meinannut millään parantua.

Muutama viikko toimenpiteen jälkeen heräsin aamulla korkeaan kuumeeseen. Ajattelin, että se menisi lepäämällä ohi. Onneni oli, että naapurini Anneli ja Pirjo tulivat käymään. He näkivät, että olin todella huonossa kunnossa ja tilasivat minulle Kela-taksin.

Sairaalassa lääkäri kertoi, että olin saanut septisen sokin eli vaikean verenmyrkytyksen. Eloonjäämiseni oli ollut vain parista tunnista kiinni. Nilkkani avohaavan kautta verenkiertooni oli päässyt vaarallinen bakteeri. Säikähdin tilannetta valtavasti.

Seuraavien kuukausien aikana nilkkani avohaavaa yritettiin saada umpeutumaan monin eri tavoin. Joulukuuhun mennessä niin ei ollut käynyt, ja oli selvää, että jalassani oli edelleen jokin tulehdus.

Silloin lääkäri tuli sanomaan, että mitään muuta ei ollut tehtävissä kuin amputoida koko jalka polven alapuolelta. Hänen mukaansa vaarana oli, että tulehdus leviäisi ja myöhemmin pitäisi amputoida säären lisäksi myös reisi. Olin niin shokissa, että en saanut sanaa suustani.

Lue myös: Sormensa menettänyt muusikko Merja Valve perehtyi parantaviin säveliin: ”Yläsävelet ovat erityisen hoitavia”

Jalan amputaatio oli ainoa vaihtoehto

Onneksi minun ei tarvinnut päättää asiaa heti. Sain pari viikkoa aikaa pohtia asiaa. Mietin päätöstä juurta jaksain ja keskustelin asiasta läheisteni kanssa. Mielessäni pyörivät lääkärin sanat, että jos jalka olisi hänen, hän kyllä antaisi amputoida sen. Ymmärsin, että minulla ei juuri ollut vaihtoehtoja.

Viikon päästä lääkäri soitti minulle ja kysyi, olinko jo päättänyt. Kun olin rauhassa saanut valmistautua asiaan, vastasin kyllä.

Vain muutamaa päivää myöhemmin heräsin sairaalan sängyssä hieman tokkuraisena. Polven alta jalkani oli suuressa paketissa. Tunnustelin sitä kädelläni ja ajattelin, että onneksi se ei tunnu kovin pahalta. Ajattelin myös, että onpa ihanaa, kun minulla ei ole enää sitä kamalaa bakteeria, joka oli aikaisemmin melkein tappanut minut.

Haava alkoi parantua hyvin. Kivut olivat kuitenkin kovat. Kipukroonikkona tarvitsin hyvin vahvoja kipulääkkeitä, ja siksi olin sairaalassa melkein kaksi viikkoa.

Kotiinpääsy oli ihanaa. Asun yksin, mutta vanhempani tulivat aluksi auttamaan minua. Muutaman viikon pärjäsinkin oikein hyvin. Arjen tohinoissa kuitenkin unohdin, että minulla ei ole enää toista jalkaa. Kehossa nimittäin tuntuu, että jalka olisi aivan normaalisti paikoillaan.

Eräänä päivänä olin nostamassa kissaani Väinöä, kun unohdin, että minulla ei ole enää toista jalkaa. Horjahdin pyörätuolista ja putosin koko painollani tyngän jalan päälle. Koko haava avautui, ja Kela-taksi haki minut kiireellä päivystykseen tikattavaksi.

Jalan amputaatio johti jalkaproteesiin

Amputaation takia olin kolme kuukautta pyörätuolissa, sillä tyngän paraneminen vei oman aikansa. Odotin proteesia kuitenkin jo innolla, sillä halusin päästä kävelemään ja ajamaan autolla.

Kun ensimmäisen kerran sain proteesin jalkaani, säikähdin. Askeleet sattuivat aivan valtavasti. Proteesimestari kuitenkin lohdutti, että kipu häviäisi nopeasti, kun kudokset pääsisivät asettumaan.

Proteesia olen joutunut vaihtamaan vuosien aikana jo monta kertaa, koska tynkä on ajan mittaan pienentynyt. Nyt minulla on upouusi proteesi, josta tykkään paljon. Vaihdoin keväällä proteesin valmistajaa, ja tämä uusi proteesi on tehty eri tavalla kuin aikaisemmat. Sen kanssa on paljon helpompi liikkua kuin vanhojen proteesien kanssa.

Vaikka amputoitu jalka on ulospäin kaikkein näkyvin vaivani, se vaivaa minua itseäni kaikkein vähiten. Selkäkivut, nivelreuma ja viisi vuotta sitten diagnosoitu nivelrikko haittaavat elämääni paljon enemmän.

Proteesi herättää myös paljon uteliaisuutta, mutta hyvällä tavalla. Esimerkiksi tuttavien lapset ovat siitä hyvin kiinnostuneita. He haluavat nähdä, miten laitan sen paikalleen. Lisäksi he haluavat tietää, miten sen kanssa toimitaan eri tilanteissa.

Amputaatio ei ole mikään maailmanloppu. Päinvastoin, jos lääkäri suosittelee sitä, siihen kannattaa suostua. Paljon kurjempaa olisi jatkuvasti kinkata kipeällä jalalla tai pelätä bakteeritulehdusta.”

Lue myös Anna.fi: Arja Ahtaanluoma mursi kylkiluunsa puutarhatöissä, ja siitä alkoi onnettomuuksien ketju – noin puolitoista kuukautta myöhemmin häneltä oli amputoitu kaikki neljä raajaa