Sormensa menettänyt muusikko Merja Valve perehtyi parantaviin säveliin: "Yläsävelet ovat erityisen hoitavia" – katso myös video hoitavasta soitosta!
Sormivamma, yksinhuoltajuus ja kuulo-ongelma. Vaikeinakaan hetkinä Merja Valve, 56, ei suostunut luopumaan musiikista. Lupaava saksofonistin ura tosin katkesi, mutta nyt Merja käyttää säveliä hoitamiseen.
Ääni hyväili pehmeästi kuuloa, rauhoitti mielen ja rentoutti kehon. Nuoresta tytöstä tuntui kuin joku olisi ottanut hänet lempeään syleilyynsä.
Sillä hetkellä Merja Valve tiesi, että hänkin haluaa soittaa saksofonia.
Soittaja oli Merjan opettaja. Merja oli yläasteella kiinnostunut huilun soitosta ja päässyt musiikkiopistoon. Opettaja opetti huilun lisäksi saksofonin soittamista, ja eräällä tunnilla hän hieman improvisoi.
Merjan onneksi koulusta sai lainata tenorisaksofonia, ja opettaja suostui jakamaan soittotunnin niin, että Merja soitti puolet ajasta huilua ja toisen puolen saksofonia.
”Kun soitin fonia ensimmäisen kerran, se tuntui aivan ihanalta.”
Merjan tie saksofonistiksi ei ollut helppo, kaikkea muuta. Vastoinkäymisten vuoksi lupaava muusikon ura oli lopulta pakko unohtaa.
Musiikin lumo ei kuitenkaan kadonnut, ja lopulta Merja löysi uusia tapoja toteuttaa intohimoaan.
Kirkas suunta
Merjan lapsuudenkodissa musiikilla ei ollut erityistä roolia. Merja leikki itsekseen ja koulukavereidensa kanssa perinteisiä leikkejä eikä oikein tiennyt, missä olisi erityisen hyvä.
Puntarinkoski Kontiolahdella Itä-Suomessa oli harvaan asuttu. Kouluun vei taksi, ja jos Merja myöhästyi paluukyydistä, hän käveli kotiin.
”Koira jolkotteli vastaan häntäänsä heiluttaen.”
Lähellä ei asunut saman ikäisiä lapsia, joten samojedin pystykorva Mitja olikin Merjalle myös kaveri.
Yläasteelle Merja siirtyi Joensuuhun. Hän löysi musiikin ja alkoi odottaa viikoittaisia soittotunteja. Vanhemmat remontoivat autotallin huoneeksi, jossa teini-ikäinen Merja sai asua ja harjoitella soittamista kaikessa rauhassa.
Merja ehti soittaa musiikkiopistossa vuoden ennen kuin pyrki ja pääsi musiikkilukioon.
”Tunsin vahvasti, että tarvitsen musiikkia ja soittamista. Muuta vaihtoehtoa ei ollut.”
Edessä oli muutto Joensuusta Kuopioon. Merja oli 16-vuotias, kun hän pakkasi tavaransa ja hyppäsi yksin bussiin.
Musiikkilukio tuntui omalta paikalta. Merja sai koululle avaimet, jotta pystyi harjoittelemaan myös iltaisin. Lisäksi hän opiskeli saksofonin soittoa konservatoriossa. Koska Merja kehittyi soittajana, opettaja ehdotti hänelle liittymistä Kuopion Big Bändiin.
”Soitin orkesterissa vanhojen miesten kanssa. Olin välillä hieman hämilläni, mutta soittaminen oli kivaa.”
Merja asui yksin puutalossa, jonka hanasta virtasi kylmää vettä ja vessaan piti kipittää pihan perälle. Hän puki päälle villapaidan ja villasukat, mutta paleli silti. Koti lämpeni puilla, eikä puhelinta ollut.
Onneksi koulun aulassa oli lankapuhelin, jota sai käyttää. Sillä Merja tilasi lisää polttopuita, mutta motit ja kuutiometrit eivät sanoneet hänelle mitään.
”Kun palasin koulusta kotiin, koko pihakatu oli täynnä klapeja. Heittelin niitä sitten luukusta sisään urakalla.”
Pienet vastoinkäymiset eivät haitanneet, Merja tunsi itsensä onnelliseksi.
Lue myös: Musiikin vaikutus terveyteen on kiistaton
Sormi irti
Työpaikkaruokalassa kävi vilinä. Merja oli saanut kesätöitä Tukholman NK-tavaratalosta ja viipaloi koneella kurkkuja. Taakse asteli suomalainen työkaveri, joka ohjeisti reteästi: älä sinä tyttö pistä sormiasi tuohon koneeseen.
Siinä samassa Merjan leikkasi etusormensa. Se roikkui hänen kädessään irtoamaisillaan, ja ihmiset huusivat.
”Olin sokissa ja hoin: En voi soittaa enää. En voi soittaa enää!”
Merja vietiin sairaalaan, jossa mikrokirurgiaan erikoistunut lääkäri totesi, että jos potilas ei olisi muusikko, sormi joutaisi roskiin. Nyt hän kuitenkin päätti yrittää kiinnittää sen takaisin.
Leikkauksen jälkeen sormi mustui, joten lääkäri varasi ajan amputaatioon. Seuraavana aamuna sormessa oli kuitenkin hieman verenkiertoa. Alkoi kuntoutus.
Potilasta kehotettiin siirtymään kotiin kuntoutusjakson ajaksi. Mihin kotiin, Merja mietti. Kun hän oli tullut Tukholmaan, hän oli jonottanut töitä nopeiden töiden välityksestä. Sieltä sai lyhyttä keikkaa, ja yösija järjestyi aina jostakin.
”Seisoin aamuisin jonossa laitapuolenkulkijoiden kanssa. Olin ollut keräilemässä tiskejä ja töissä alkoholistien ruokalassa.”
Onneksi tapahtuneesta vastuussa ollut työnantaja oli kesämökillä, joten Merja sai asua hänen asunnossaan ja pääsi sieltä kuntoutukseen.
”Fysioterapeutilla oli hyvin innostunut asenne. Kun sain liikutettua sormea pikkuisen, hän riemuitsi: fint!”
Hienoa? Merjaa masensi. Sormessa ei ollut tuntoa, sillä ainoastaan yksi hermorata oli säilynyt. Merja mietti, ettei hän voisi palata musiikkilukioon, mutta sitten hän sisuuntui. Hän päätti soittaa, vaikka sitten vammautuneella sormella.
Merja ryhtyi harjoittelemaan sormen liikerataa teipattavan tuen avulla. Sormi kipeytyi helposti ja lipsahti harjoitellessa aina välillä saksofonin koskettimien väliin.
Se ei lannistanut, sillä Merjalla oli haave. Hän halusi pyrkiä Sibelius-Akatemian solistiselle linjalle soittamaan saksofonia.
Seuraavana syksynä hän aloitti opinnot Helsingin konservatoriossa ja pyrki vuoden kuluttua Sibelius-Akatemiaan.
Soittokoeaamuna ruoka tuntui jämähtävän kurkkuun.
”Juoksin koetilaisuuteen pitkin keskustan katuja, jotta sain purettua jännitystä kehostani.”
Koe meni hyvin, ja Merja valittiin opiskelijaksi. Paljon hän ei noista hetkistä muista. Sen kuitenkin, että olo oli helpottunut.
Hän oli oppilaitoksen ensimmäinen naissaksofonisti.
Lue myös: Haluaisitko kuunnella jazzin suuria naisääniä? Lue konkarin vinkit!
Pariisi, täältä tulen!
Kun Merja soittaa, hän ei mieti mitään muuta. Eniten hän nauttii 1920-luvun iloisista sävellyksistä, funkista ja sinfonioista.
”Pidän musiikista, joka koskettaa sielua tai antaa iloa.”
Kun sävellyksessä on vaikea kohta, kädet, puhallus ja mieli toimivat keskittyneesti. Hermoyhteydet aktivoituvat ja uusia muodostuu. Merja sanoo tuntevansa sen päässään.
”Se on aika ihanaa.”
Merja aloitti opinnot myös Pop & Jazz Konservatoriossa, mutta ne saivat jäädä, sillä Sibelius-Akatemian opettajan mielestä solististen opintojen ja jazzin välillä oli liian suuri ristiriita. Se harmitti Merjaa.
Mieli veti ulkomaille. Merja haki ja sai apurahan, jonka turvin hän opiskeli kahteen otteeseen kuukausia Pariisissa. Siellä hän tutustui pianisti Monna Relanderiin.
He soittivat yhdessä kevyitä ja iloisia sävelmiä, jotka miellyttivät myös vatsassa kasvavaa esikoista.
Toiselle Pariisin-matkalle Merja otti pienokaisensa mukaan. Merjan äiti oli hetken Pariisissa hoitamassa lasta, kun Merja kävi tunneilla tai harjoitteli. Kun äiti lähti, Merja totutti lapsen musiikkiin.
”Väsytin lapsen puistossa, laitoin päiväunille ja soitin saksofonia tosi hiljaa samassa huoneessa.”
Suomessa Merja ja Monna kiersivät keikoilla ja konsertoimassa. Heidän Duo Velvet -kokoonpanonsa esitti kevyttä klassista ja 1920-luvun musiikkia. Lisäksi Merja opetti saksofonin soittoa.
Sormivamma ei estänyt häntä soittamasta hyvin. Diplomin arvosana Sibelius-Akatemiasta oli erinomainen. Kun Merja asteli akatemian rappuset alas, hän tunsi itsensä vapaaksi.
Lue myös: Anu Pentik aikoo työskennellä niin kauan kuin aistit pelaavat
Vuodet sumussa
Toinen lapsi syntyi, kun esikoinen oli kolmivuotias. Merja jäi äitiysvapaalle, ja vuoden kuluttua syntyi vielä kolmas lapsi. Kun kuopus oli kolmevuotias, Merja erosi silloisesta aviomiehestään. Hänestä tuli yksinhuoltaja.
Vaikka lapset olivat rakkaita ja ihania, arki tuntui vuosien ajan lähinnä selviytymiseltä. Eräässä harjoituksessa konserttia varten Merjalta tippui saksofoni lattialle. Hän oli sairastunut uupumukseen.
Kaupunki tarjosi vielä tuolloin kotiapua siivoamiseen ja ruoanlaittamiseen. Siitä oli suuri apu.
Elämä alkoi näyttää valoisammalta, ja lyhyt suhde toi vielä neljännen lapsen. Rakkaus ei kuitenkaan kantanut, ja Merja oli jälleen yksinhuoltaja.
Siinä ei ollut mitään uutta, mutta lapset olivat vilkkaita, ja osa kävi jo koulua. Merjan piti juosta useissa palavereissa lasten oppimispulmien vuoksi.
Merjan työt olivat yleensä iltaisin, ja häntä harmitti, että lapset olivat pitkään keskenään. Töiden jälkeen häntä usein huimasi ja oksetti, ja korvaan oli kehittynyt paha tinnitus.
Kun korvalääkäri katsoi Merjan kuulokäyriä, hän ihmetteli, miten tämä oli pystynyt soittamaan. Diagnoosi oli yliherkkä kuulo.
Kuulonalenemaa ei kuitenkaan ollut tarpeeksi, jotta Merja olisi saanut Kelan tukemaa uudelleenkoulutusta. Hän jäi omilleen.
”Helpotti tietää syy oireisiin, mutta mietin, miten tulemme toimeen.”
Vastaus oli olemassa, Merjan piti vain oivaltaa se.
Kun Merja oli aamuisin saanut lähetettyä lapset kouluun, hän aloitti äänimeditaation. Hän hymisi ja tunsi, miten ääni resonoi kehossa.
”Aluksi tosin syntyi enemmän kyyneliä kuin ääntä.”
Pikkuhiljaa väsymys helpotti, ja Merja keksi lasten kanssa yhteisiä mukavia harrastuksia. He osallistuivat muun muassa vedic art -maalauskursseille. Intuitiolla maalaaminen tuotti oivalluksia ja iloa.
Kesäisin Merja opetti saksofonin soittoa musiikkileirillä. Lapset olivat mukana, ja vaikka palkka kului suureksi osaksi heidän leirimaksuihinsa, kaikille jäi hyviä muistoja.
Niitä kertyi lisää, kun he tutustuivat Katajamäen ekoyhteisöön. Siellä mekkala tai erilaisuus ei haitannut, he olivat kaikki hyväksyttyjä.
Pakolliset diagnoosit
Onko sinun vaikea keskittyä, jos asia ei kiinnosta? Pysytkö kärryillä ryhmässä? Tällaisia kysymyksiä Merjan lapsille esitettiin. Merja huomasi, että hän vastaisi itsekin moneen kohtaan kyllä.
Selvisi, että kaikilla perheenjäsenillä on tarkkaavaisuushäiriö ADHD.
Vain osa lapsista on diagnosoitu. Se piti tehdä, jotta sai tukea koulunkäyntiin. Merja itse ei pidä ihmisten leimaamisesta eikä siitä, että diagnosoituja painostetaan käyttämään lääkkeitä.
”Meidät halutaan helposti tasapäistää. Miksi lapsen täytyisi osata kaikkea hyvin?”
Merjan lapset ovat löytäneet omia vahvuuksiaan. Yksi maalaa, toinen soittaa selloa, kolmas kitaraa ja neljännestä on tulossa ammattitanssija.
Merja itse kertoo pystyvänsä keskittymään hyvin silloin, kun on motivoitunut, esimerkiksi soittaessaan.
”Teen sen niin täydellä sydämellä, että se vie mukanaan.”
Merja on ymmärtänyt, että hänelle musiikki on elämäntapa, ei pelkkä työ. Sitä ei estänyt sormivamma eikä tinnitus.
”Kyse on musiikista, ei desibeleistä tai siitä, kuinka hyvin soitan.”
Merja innostui äänistä hoitomuotona ja piti työväenopistossa aiheesta kurssin vuonna 2005. Se kannusti eteenpäin.
Koska Suomessa ei vielä puhuttu musiikin hoivaavasta vaikutuksesta, Merja opiskeli ääniterapeutin tutkinnon Espanjassa. Nykyisin hän pyörittää yritystä, jonka ideana on lisätä hyvinvointia äänten ja musiikin avulla.
”Keho on kuin kauniisti soittava orkesteri, mutta kun tulee stressiä, joku osa alkaa soittaa falskisti. Ja sitten ilmenee fyysisiä oireita”, Merja sanoo.
Hänen tinnituksensa hävisi, kun elämäntilanne selkiytyi ja kun hän alkoi hoitaa itseään äänellä. Perustaajuutta korkeammat yläsävelet ovat erityisen hoitavia. Ne värähtelevät kehossa ja tuntuvat hyvältä.
Kun Merja oli vastikään hoitamassa vaikeasti autistisia lapsia, eräs puhumaton pikkupoika tuli hänen lähelleen. Poika supisti suutaan tötterölle samalla tavalla kuin Merja.
Sanojen sijaan he kommunikoivat yläsävelillä.
Katso videolta, kun Merja laulaa yläsävellaulua ja soittaa yläsäveliä eri soittimilla:
Kommentoi
Kommentoi juttua: Sormensa menettänyt muusikko Merja Valve perehtyi parantaviin säveliin: "Yläsävelet ovat erityisen hoitavia" – katso myös video hoitavasta soitosta!