Elokuvaohjaaja Susanna Helke: "Puhumme vanhuksistamme niin rumasti, että se on jo sukupolvipetos"
Emmekö ymmärrä, miten hieno asia hyvinvointivaltio on, ihmettelee dokumenttielokuvien ohjaaja Susanna Helke. Kun sitä rapautetaan, laskun maksavat ne joilla ei ole valtaa: vanhukset ja heitä hoitavat ihmiset.
Haastattelua edeltävänä päivänä ohjaaja Susanna Helke kävi pokkaamassa kotimaisen sarjan pääpalkinnon Tampereen elokuvafestivaaleilla. Kiitospuheen aikana kyyneleet alkoivat virrata.
”Eikä taaskaan ollut nenäliinaa mukana.”
Suuret tunteet tulevat usein kyyneleinä ulos kehosta, ja tämän elokuvan aihe oli jo monta vuotta synnyttänyt Susannassa suuria tunteita.
Lue myös: Uupuneet hoitajat vaihtavat alaa – syöpälapsia hoitava Anne ei tiedä, kauanko enää jaksaa työssään
Elokuva Armotonta menoa – Hoivatyön lauluja kertoo vanhustenhoidoista ja heidän hoitajistaan.
Susanna Helke hämmästyi Suomeen palattuaan
Ensimmäisen kerran aihe tuli Susannan eteen vuonna 2010. Hän oli juuri muuttanut takaisin Suomeen Yhdysvalloista San Franciscosta, jossa hän oli asunut amerikkalaisen puolisonsa kanssa viisi vuotta.
Koti siirrettiin Kaliforniasta Suomeen, kun Susanna sai dokumentaarisen elokuvan professuurin Aalto-yliopistosta.
Suomessa Susanna joutui hämmästymään. Suomalaisten suhde hyvinvointiyhteiskuntaan oli heittänyt kuperkeikan.
”Tapa puhua siitä oli muuttunut. Tai ehkä sen vain huomasi poissalon jälkeen tarkemmin. Oli alettu puhua oleskeluyhteiskunnasta ja siitä, onko meillä enää varaa hyvinvointiyhteiskuntaan. Puhetavalla kylvettiin epäilyksen siemeniä ikään kuin olisi hirveä joukko ihmisiä, jotka käyttivät yhteiskuntaa hyväkseen.”
Hyvinvointivaltio oli jotain, mistä Susanna oli Amerikan-vuosinaan ollut synnyinmaastaan kaikkein ylpein.
”Se oli se ensimmäinen asia, jonka kerroin Suomesta amerikkalaisille ystävillemme, ja sikäläiset ihailivat sitä.”
Juuri Susannan amerikkalainen vaimo halusi heidän muuttavan Suomeen.
”Hän sanoi suoraan, että ei halua kasvattaa tulevia lapsiamme Amerikassa, koska tietää, mikä se systeemi on.”
Nytkö Suomessa siis haluttiin laittaa koko hyvinvointiyhteiskunta päreiksi, kun siihen ei muka ollut varaa? Yhdysvaltalaisesta todellisuudesta tulleelle sellainen kuulosti aivan hullulta puheelta.
Hoitajat eivät uskaltaneet puhua
Susanna pohti, miten tällaisesta näkymättömästä ajatusten murroksesta voi kertoa elokuvan keinoin. Hän suunnitteli elokuvaa siitä, että koskaan ei tunnu olevan sopiva aika maksaa hoivatyötä tekeville naisille kohtuullista palkkaa.
”Tähän liittyy myytti siitä, että eihän se oikein ole työtäkään, koska naiset nyt ovat ominaislaadultaan hoivaajia.”
Hankkeeseen tuli kuitenkin mutkia jo ensimetreillä. Hoivatyötä tekevät pelkäsivät eivätkä uskaltaneet puhua työnsä epäkohdista. Haastateltavia oli vaikeampi löytää kuin neulaa heinäsuovasta.
Samaan aikaan Susannan vaimo synnytti perheeseen kaksospojat heidän nelivuotiaan esikoistyttärensä kavereiksi. Kolmen pienen lapsen, työn ja dokumenttielokuvan yhdistelmä oli liian iso suupala haukattavaksi yhdellä kertaa.
Elokuvahanke jäi odottamaan otollisempaa aikaa.
Ensimmäinen joka puuttui epäkohtiin
Sellainen koitti vuonna 2019. Silloin pinnan alla pitkään kytenyt vanhushoivan kriisi purskahti ilmoille, kun Valvira keskeytti yksityisen hoivakodin toiminnan. Siellä oli kuollut vanhus hoidon laiminlyöntien takia.
Samana vuonna valvovat viranomaiset keskeyttivät muutaman muunkin hoivayksikön toiminnan eri puolilla maata. Niistä ja lukuisista muista hoivakodeista löytyi paljon ongelmia: oli vaarallisen vähän työntekijöitä, puutteellista johtamista ja työvuorolistojen peukalointia.
Käsikirjoittaja Markku Heikkisen kanssa Susanna löysi yhdeksi päähenkilöksi lähihoitaja Tiina Mollbergin.
”Tiina on niitä rohkeita ihmisiä, joilla on moraalista selkärankaa toimia eettisesti seurauksista välittämättä.”
Tiina oli yksi ensimmäisistä hoitajista, jotka puuttuivat vanhusten hoivan epäkohtiin. Siitä tuli seurauksia, ja Tiina menetti työnsä. Elokuvassa Tiina kertoo olevansa leimattu alan työnantajien silmissä. Häntä palkkaavat enää vain ne hoivakodit, joissa asiat ovat kunnossa. Kuvausten aikana hän on töissä yhdessä sellaisessa.
”Vaikka Tiina on peloton, hän on joutunut koville. Olematon valta-asema tulee näkyviin, kun joutuu työnantajien mustalle listalle.”
Hoitajat ovat kuoleman virran lauttureita
Susanna Helke ei kuitenkaan halua elokuvassaan puhua vain yksittäisten hoitajien kohtaamista vääryyksistä. Vielä tärkeämpää on ravistella ajattelutapaa, joka tuottaa huonoa hoitoa.
Hänen mielestään on kyse moraalisesta rappiosta, joka leviää ruosteen lailla koko toimintakulttuuriin.
Hoitajat uupuvat, kun eivät voi tehdä työtään sillä tavalla, että oma etiikka kestäisi sen.
”Kuulin useasti saman tarinan: työpäivän jälkeen ei voi muuta kuin istua parkkipaikalla autossa ja itkeä.”
Ongelmassa ei Susannan mielestä ole kyse vain kiireestä tai hoitajamitoituksesta, vaan siitä, että kaikkea toimintaa ja myös ihmisten kohtelua määrittelee raha.
”Vanhusten hoiva on kuitenkin asia, jolle ei ole mitään muita kuin eettisiä perusteita. Meidän on hoidettava hyvin ihmistä, joka on elämänsä loppusuoralla. Sitä tehtävää ei voi perustella rahalla ja taloudella.”
Elokuvan kuvauksissa Susanna havahtui isoon asiaan, jota ei ollut koskaan aiemmin tullut ajatelleeksi. Hoitajat eivät vain ruoki, lääkitse ja pidä puhtaana.
”He ovat lauttureita elämän ja kuoleman välillä.”
Hoitaja on viimeinen ihminen kuolemaa lähestyvän vanhuksen luona. Hän rakentaa luottamuksellisen suhteen omaisiin ja kohtaa näiden surua. Ja kun kuolema tulee, hän valmistelee vainajan. Se tarkoittaa muun muassa hiusten kampaamista, silmien sulkemista, käsien asettelua vartalon viereen ja leuan kohottamista asentoon, jossa suu pysyy kiinni.
”He tekevät tämänkin, pyhän rituaalin, kaiken kiireen ja juoksemisen keskellä.”
Kaavin eläkeläiset kuohuksissa
Kansainväliset yksityiset hoivajätit alkoivat ostaa pieniä suomalaisia hoiva-alan yrityksiä kymmenen vuotta sitten kiihtyvällä tahdilla. Armotonta menoa -elokuvassa seurataan, kuinka savolaiseen Kaavin kuntaan rakennetaan yksityistä vanhusten hoivakotia. Kunta on juuri ulkoistanut vanhusten hoidon yksityiselle hoivajätille.
Yrityksen pytinki nousee entisen kunnantalon paikalle, ja kunnan virkamiehet ovat siirtyneet Osuuspankin entisiin tiloihin. Sieltä käsin kunnanjohtaja teki kaikkensa estääkseen elokuvan teon.
Susanna Helke ja työryhmä yrittivät saada kunnanjohtajaa mukaan filmiin.
”Hänellä on mahdoton tehtävä ratkottavanaan, kun vaihtoehdot ovat huonoja ja vielä huonompia.”
Pienten kuntien talousahdinko lähti syvenemään vuonna 2011, kun valtio leikkasi rajusti kuntien rahoitusta, ja kuntalaiset joutuvat yhä enemmän itse rahoittamaan palvelunsa. Myös vanhustenhoitonsa.
Kaavilla elokuvantekijät kohtasivat myös virkeän ja aktiivisen eläkeläisten yhdistyksen. Nämä seniorit ovat ihmisiä, jotka ottavat asioista selvää.
He olivat kuohuksissaan, kun eivät saaneet kunnalta tai hoivayritykseltä vastauksia uutta hoivakotia koskeviin kysymyksiin. Silloin kun kunta vielä vastasi niistä, toiminta oli läpinäkyvää. Nyt törmättiin liikesalaisuusiin.
”Kaavilaiset ihmettelivät, miten tällaiset asiat voivat olla liikesalaisuuksia, kun he käyttävät meidän rahojamme. Sikäläiset eläkeläiset olivat niin täynnä elämää ja ystävyyttä, että itsellekin tuli sellainen olo, että oikein odotan sitä, kun olen kahdeksankymmentä.”
Tämä on sukupolvipetos
Susanna puolisoineen elää nyt 55-vuotiaana vilkasta lapsiperhearkea 7-vuotiaiden kaksosten ja 11-vuotiaan esikoisen kanssa. Niihin päiviin, kun hän itse on kahdeksankymppinen, on vielä matkaa. Sen sijaan hänen omat vanhempansa ovat nyt sen ikäisiä.
Tämä sodan jalkoihin syntynyt sukupolvi kasvoi vaatimattomissa oloissa – ja rakensi hyvinvointivaltion. Siinä sivussa se teki työnsä ja kasvatti lapsensa. Sitkeinä ja työteliäisyyden läpitunkemina nämä seniorit eivät vieläkään ole jääneet lepäilemään laakereilleen. Eläkkeellä he tekevät vapaaehtoistyötä.
”Esimerkiksi oma äitini pelasti sekä meidän että siskoni perheet hoitamalla lapsiamme, kun he olivat pieniä. Vieläkin hän käy hoitamassa lapsia. Samaan aikaan näistä eläkeläisistä puhutaan kamalalla tavalla.”
He ovat painolastia, kestävyysvajeen syy. Heitä on liikaa. He elävät liian kauan. Sukujuhlissa saattaa kuulla, miten seniorit heittävät karskia huumoria: pitäisikö meidän mennä ladon taakse? Tällä tavalla ajattelee yhä useampi eläkeläinen.
”Oma äitini on sanonut ihan tosissaan, että hän ottaa mieluummin jonkin napin kuin menee hoidettavaksi. Kaiken aherruksen ja muiden auttamisen jälkeen sattuu todella syvällä.”
Susannan mielestä olemme rikkoneet sukupolvien välisen sopimuksen, kun puhumme vanhuksista ongelmien syynä. Oikeastaan se on enemmän kuin sopimuksen rikkominen.
Se on petos.
Juttu julkaistu Kotiliedessä 7/2022
Kommentoi
Kommentoi juttua: Elokuvaohjaaja Susanna Helke: "Puhumme vanhuksistamme niin rumasti, että se on jo sukupolvipetos"