Ihmiset

Olga pakeni lastensa kanssa Ukrainasta Suomeen – Tallinnassa vastaan tullut oma isä purskahti itkuun

Sota alkoi torstaina. Jo perjantaina Olgan perhe joutui jättämään kotinsa, ja lauantaina perhe hajosi. Aviomies jäi Ukrainaan, ja Olga aloitti lastensa kanssa pitkän matkan Suomeen vanhempien luokse.

Keravalaisen olohuoneen pöydälle on katettu isoisoäidin siniset, kultareunaiset kahvikupit. Sunnuntaikahville valmistautunut kerrostalokolmio voisi nahkasohvineen ja itse leivottuine omenapiirakoineen olla iloisen sukutapaamisen näyttämö.

Nyt tilanne on toinen.

Ukrainalainen englannin kielen kääntäjä ja liikunnanohjaaja-yrittäjä Olga, 35, näyttää kännykästään miehensä Olegin, 35, kuvaa. Kuvassa Oleg on kopannut kainaloonsa perheen lapset, kahdeksanvuo­tiaan Valeriyan ja viisivuotiaan Davidin.

Potretin ottamisen jälkeen perheen tiet erosivat: isä lähti takaisin sukulaisten luo ja Olga lasten kanssa kohti Puolan rajaa.

Perhe joutui jättämään noin 50 kilometriä Kiovasta sijaitsevan kotinsa jo sodan toisena päivänä.

”Radiossa oli kerrottu, että pitää pakata yhden yön tavarat. Laukku oli ollut valmiina pari päivää”, Olga kertoo.

Lue myös: Ukrainan kriisi synnytti halun auttaa: Liisa avaa kotinsa pakolaisille – asiantuntija kertoo, mitä pakolaisten majoittamista harkitsevan pitää tietää

Suihkun kautta matkaan

Venäjä hyökkäsi Ukrainaan torstaina 24. helmikuuta kello neljältä aamuyöllä. Perjantaina Oleg meni kotikaupungin keskustaan ottamaan selvää tilanteesta ja soitti pian Olgalle: hän lähtisi viemään vaimoa ja lapsia turvaan. Santa-koiraa he eivät voisi ottaa mukaan.

Olga käytti lapset suihkussa ja peseytyi itsekin nopeasti.

”Matka tulisi olemaan pitkä, emmekä tienneet, milloin voisimme peseytyä seuraavan kerran.”

Pieneen laukkuun oli sullottu tärkeät asiakirjat, vaihtovaatteet kolmelle, laturit, puhelimet ja lapsille pari lelua. Sitten perhe sulki kotinsa oven.

”Olin juuri ostanut kalliita hiustenhoitotuotteita. Koska ne olivat minulle silloin tärkeitä, pakkasin nekin mukaan.”

Äiti ja lapsi.
”Olin toki iloinen, kun näin isäni tulevan meitä vastaan Tallinnan bussiasemalle, mutta en voinut itkeä. Vasta vähitellen minulle tuli tunne, että Jumala on syleillyt minua enemmän kuin muita ihmisiä”, Olga sanoo.

Lauantaina erottiin lähellä Puolan rajaa

Valtatiet olivat hyvin ruuhkaisia, joten Oleg ajoi aina vain pienemmille teille, ja asfaltti vaihtui soratieksi. Kaikkialla oli ihmisiä matkalla pois iskujen alta.

Puolan rajalle oli noin 300 kilometriä. Normaalisti sinne olisi ajanut muutamassa tunnissa. Kymmenen tuntin matkustamisen jälkeen perhe joutui yöpymään sukulaisten luona matkan varrella.

Tarkoituksena oli, että Oleg vie perheen Puolan rajalle ja palaa sukulaisiin, koska miehet eivät saa ylittää rajaa. Heidän tulee jäädä puolustamaan maataan. Noin 20 kilometriä ennen rajaa kävi selväksi, että autolla ei pääsisi pidemmälle. Olgan ja lasten tulisi jatkaa matkaa jalan. Tuhansia ihmisiä oli menossa samaan suuntaan.

”Totesimme tilanteen. Me löydämme mieheni kanssa aina jonkin ratkaisun. Otimme valokuvia ­toisistamme ja Olegista lasten kanssa. Sitten jätimme jäähyväiset.”

Onneksi kanssakulkijat auttoivat, ja Olga ja lapset pääsivät välillä autokyytiin. Sitten he tulivat aukiolle, josta lähti bussikuljetuksia. Sadat odottivat kyytejä, ja väkeä tuli aina vain lisää.

”Uskoin hyvän tapahtuvan. Pääsimme nousemaan bussiin aivan viimeisinä, jouduimme lopulta odottamaan vain kaksi tuntia. Ovi vedettiin takanani kiinni, ja seisoin bussin portailla oveen nojaten.”

Pakko hypätä pikkubussin kuljettajaksi

Matka rajalle kesti pari tuntia. Oli jo pimeä, lämpötila oli laskenut alle nollan. Yöllä ei saanut liikkua ulkona.

”Onneksi kuljettaja piti meidät lämpimässä bussissa aamuun asti.”

Aamuseitsemältä matkalaiset saivat vapaaehtoisten tarjoamaa kuumaa teetä. Sitten piti jo kiiruhtaa eteenpäin. Rajalle jonotti tuhansia ihmisiä.

”Ymmärsin, että meidän pitää jotenkin päästä jonon ohi. Ihmiset olivat seisseet jopa 20 tuntia ja olleet pari päivää ilman ruokaa. Jonosta ei voinut lähteä tai menettäisi paikkansa.”

Sitten paikalle tuli pikkubussi, jossa oli 11 ihmistä ja pari koiraa. Autoa ajanut isä ei saisi jatkaa rajalle, ja perheen äiti etsi epätoivoisesti kuljettajaa.

”Minusta tulisi kuljettaja! Ajattelin, että tämä on minun mahdollisuuteni.”

Olgan perheen auto oli automaattivaihteinen eikä hän ollut pitkään aikaan ajanut manuaalivaihteista autoa.

”En voinut edes ajatella, että en osaa ajaa sitä autoa! Ongelmia oli jossain muualla.”

Ystävälliset puolalaiset antoivat apua

Puolessa tunnissa raja oli ylitetty, ja joukko suuntasi Puolan puolelle perustettuun pakolaiskeskukseen.

”Puolalaiset olivat hyvin ystävällisiä ja saimme tietää, että vapaaehtoiset kuljettavat pakolaisia eteenpäin omilla autoillaan ilmaiseksi. Mekin voisimme päästä näin Varsovaan ja sieltä bussilla Tallinnaan ja Helsinkiin, Suomeen äidin ja isän luo.”

Perhe sai levätä koulun jumppasalissa telttavuoteilla.

”Siellä oli ruokaa, vaatteita, saippuaa ja hygieniatuotteita. Paikalla oli myös poliiseja, ja kaikki sujui hyvässä järjestyksessä. Meiltä kysyttiin: mitä apua tarvitset?”

Olga ja lapset saivat kyydin Varsovaan, mutta bussilippuja ei enää ollut. Niinpä kuljettajana toiminut Valdek tarjosi heille yösijan kodissaan.

”Saimme olla hänen perheensä luona, ja lapset leikkivät hänen tyttärensä lasten kanssa. Heillä oli koirakin, jota lapset paijasivat.”

Olga pesi perheen vähät vaatteet. Valdekin perhe antoi heille evääksi mansikoita, viinirypäleitä, tuoremehuja ja voileipiä. Lapset saivat ajankuluksi askartelutehtäviä ja pelejä.

”Itkin, kun Valdekin perhe oli niin auttavainen. He olivat kuin lämmin viltti ympärillämme.”

Äiti kävelee pihalla lapsensa kanssa.
Perheen lapset eivät onneksi nähneet pakomatkalla kau­heuksia. Valeriya pääsee pian kouluun, ja David menee syksyllä esikouluun.

Lue myösÄlä jaa väärennettyä tietoa Ukrainan sodasta somessa! Asiantuntija kertoo, miten tunnistat feikit kuvat ja videot aidoista

Isä itki Tallinnassa

Lopulta Olga ja lapset kiipesivät mukavaan Tallinnan-bussiin, jossa oli muitakin pakolaisia. Tallinnassa ­Olga näki heti oman isänsä bussin ikkunasta.

”Kun isä vihdoin näki meidät, hän itki. Se oli outoa, sillä isä on kuin sotilas eikä itke julkisesti.”

Olga ei kyennyt itkemään.

”Olin hyvästellyt aviomieheni vain muutamaa päivää aiemmin. Mietin, näenkö häntä enää koskaan. Miten hyväksyisin tilanteen? Olin silti itsekin rationaalinen kuin sotilas: ­piti vain edetä.”

Kun Olga oli halannut miestään viimeisen kerran, hän tunsi kiven kurkussaan.

”Tiesin, että perheelle on vaikeaa nähdä minun itkevän, ja koetin olla urhea. Vasta Tallinnassa saatoin ajatella, että onneksi olemme elossa ja näemme äidin ja isän.”

Poika nukkuu sängyllä.
Mummolassa on turvallista nukkua.

Mummolassa kaikki on parhainta

Laiva Helsinkiin lähti myöhään yöllä. Matkalaiset suoriutuivat satamasta rautatieasemalle, sitten Keravalle menevään junaan ja vihdoin bussilla mummolaan.

Kaikkien vaiheiden jälkeen Olga ja lapset olivat perillä tiistaina alkuillasta. Matka oli kestänyt viisi pitkää päivää ja yötä.

”Olin todella uupunut. Jonotus rajaa ylitettäessä oli kamalaa. Täällä äidin ja isän luona kaikki on parhaista parhainta. Nukumme varapatjalla, ­eikä meillä ole juuri mitään mukanamme, mutta äiti ja isä antavat lämpöä lapsille.”

Olga ja Oleg viestittelevät päivittäin monta kertaa. Joskus yhteydet ovat huonot, ja silloin riittää tekstiviesti. Jos linja on hyvä, Olga lähettää kuvia lapsista ja videoita uudesta elinympäristöstä.

Perheen erottua Oleg kävi hakemassa kotikaupungista äitinsä, isäpuolensa ja isoäitinsä sekä Santa-koiran lähellä rajaa asuvien sukulaisten luo. Oleg on hakenut myös muita ihmisiä pois sodan jaloista ja vienyt samalla huoltotarvikkeita ja luotiliivejä sotilaille.

Matkat ovat vaarallisia. Välillä Olegia ei saa kiinni, koska hän nukkuu ­aina kun se on mahdollista.

Olga ja lapset eivät onneksi nähneet pakomatkalla sodan hirveyksiä.

Vanhemmille sukupolville on aiemmin ollut vaikeata sanoa: minä rakastan sinua. Nyt tunteet tulevat esiin.

”Kerromme lapsille aina totuuden, myös silloin kun pakenimme. Kerroimme, että mitä vain voi tapahtua elämässä – on vain sopeuduttava.”

Pikkukylienkin kaduilla voi nyt nähdä ruumiita ja hädissään pakenevia ihmisiä, joita ammutaan. On ihmisiä, jotka eivät ole syöneet viikkoon, heillä on jano ja he palelevat eikä heillä ole yhteyttä perheenjäseniin.

”Tällaiseen verrattuna minä olen hyvin onnekas. Me voimme asua äidin ja isän luona oikeassa kodissa. Vanhemmille sukupolville on aiemmin ollut vaikeata sanoa: minä rakasta sinua. Nyt tunteet tulevat esiin.”

Vanhemmat osasivat varautua pahimpaan

Olga ja Oleg ottivat viime vuonna ison lainan ja ryhtyivät kuntosaliyrittäjiksi. Sali menestyi, he saivat paljon ­asiakkaita ja alkoivat suunnitella ­jopa laajentamista.

Sota tuntui pariskunnasta kaukaiselta, eivätkä he osanneet ottaa Krimin tapahtumia vakavasti. He arvelivat, että kaikki huolet eivät toteudu ja elivät kiireistä lapsiperhearkea.

Olgan vanhemmat sen sijaan katsoivat pidemmälle. Koska äidin isoisä oli kotoisin Raumalta ja hänet oli karkotettu Siperiaan, ­pariskunnalla oli sukujuurien perusteella mahdollisuus muuttaa Suomeen. Kymmenen vuotta sitten, kun Olga ja hänen veljensä olivat jo omillaan, vanhemmat päättivät lähteä.

Olgan äiti Natalia työskentelee nyt päiväkodissa ja Sergiy varastossa. Kerrostalokaksionsa Ukrainassa he jättivät Olgan perheen asunnoksi.

Olga ja Oleg eivät tiedä, miten kuntosalin on käynyt, mitä lainojen kanssa tehdään ja koska perhe voi olla yhdessä. Ukrainalaiset kuvaavat eri paikkakunnilla sodan tuhoja ja lataavat kuvat nettiin. Näin Olga ja Oleg voivat seurata kotikaupungin tapahtumia. Myös sitä, miten kotitalon kaikki ikkunat ovat rikki ja talon edessä sijainnut pieni kauppa ja sen omistajien talo ovat vain kasa puuta ja kivimurskaa.

”Toivon, että kuntosalimme voidaan korjata ja pääsemme laittamaan myös kotiamme.”

Koti ei lopulta kuitenkaan ole paikka.

”Koti on siellä, missä elämänkumppanit ovat. Tärkeintä on selviytyä elossa, kaiken muun voi rakentaa tai muuttaa.”

Äiti auttaa pöydän äärellä askartelevaa poikaansa.
”Meidän onnemme pakolaisbussiin pääsemisessä oli se, että meitä oli vain kolme ja pieni matkalaukku. Emme vieneet paljon tilaa. Minä seisoin bussin rappusilla ja nojasin oveen.”

Heti uuteen arkeen Suomessa

Olga kävi heti Suomeen saavuttuaan vastaanottokeskuksessa, rekisteröityi poliisille ja hankki suomalaisen puhelinliittymän ja pankkikortin. Hän on jo ehtinyt aloittaa suomen kielen opinnot, ja Valeriya on menossa kouluun. Olga on löytänyt myös kirjaston. Sieltä saa paljon tietoa ja sinne voi myös jättää Davidin pariksi tunniksi englanninkieliseen toimintaan, jotta äiti voi hoitaa asioita ja opiskella.

”Iltaisin on kokoontumisia venäjää puhuville. Silloin voin myös rentoutua eikä vain opiskella.”

Isä ja tytär ovat jo ehtineet antamaan apua muille Helsingin Kattilahallissa, jossa Ukrainalaisten yhdistys auttaa tänne tulleita ja maahan jääneitä ukrainalaisia. Natalia-äiti hoitaa sillä välin lapsia kotona.

”Nyt kaikki ukrainalaiset ovat vapaaehtoistyössä jossakin.”

Olga ajattelee jo eteenpäin. Hän haluaa työpaikan. Ehkä kuntosaliohjaajana, ­tai kenties jossain olisi tarvetta ukrainankieliselle opettajalle? Hän toivoo heidän saavan oman kodin. David voi alkaa esikoulun ­syksyllä.

”Täytyy tehdä jotakin myös omalle keholle. Olen vieras itselleni: ei ole työtä, ei kuntosalia ja syön liikaa hiilihydraatteja. Olen alkanut käydä lenkillä. Kun olo paranee, kaikki muukin näyttää toiveikkaammalta.”

Tavarat eivät enää kiinnosta

Olga huomaa menettäneensä kiinnostuksensa tavaroihin, toisin kuin Natalia-äiti, jolle tavarat merkitsevät edelleen arjen turvaa.

”Miten vähän sitä tarvitseekaan! Jääkaappikin olisi minusta kivempi, jos se ei pullistelisi täpötäynnä. Kun ei ole liikaa tavaraa, vapaus ja puh­taus tuntuvat myös pään sisällä.”

Olga uskoo kaiken kääntyvän vielä parhain päin.

”Olen alkanut ymmärtää suomen verbejä. Haluan oppia kielen enkä tahdo elää verorahoilla, vaan työskennellä.”

Hän huomaa olevansa lenkkeil­lessä tai tiskatessa jo hetkittäin onnellinen. Venäläisiä hän ei vihaa.

”En voi taistella päässäni. Nyt ymmärrän paremmin Jeesusta. Isoin voima on rakkaus. Voit voittaa vain rakkaudella, et tappamalla vastustajan. Täytyy siis yrittää tehdä tilan­teesta nykyistä parempi. Yksikin ihmi­nen voi muuttaa maailman.”

Lue myös Seura.fi: Suomalaissellisti Lukas Stasevskij dokumentoi sodan mullistamaa arkea Ukrainassa: ”On kysymys ukrainalaisten olemassaolosta – tuntui oikealta jäädä”

Ukrainaan jääneen puolison turvallisuuden takaamiseksi jutussa käytetään vain perheenjäsenten etunimiä.

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 7/2022.

Kommentoi

Kommentoi juttua: Olga pakeni lastensa kanssa Ukrainasta Suomeen – Tallinnassa vastaan tullut oma isä purskahti itkuun

Sinun täytyy kommentoidaksesi.