”Minun on ollut vaikea kokea, että olisin missään kulttuurissa täysin sisällä” – Dora ja Anneli kertovat, millaista on elää kulttuurien risteyskohdassa
Anneli Kanninen muutti Virosta Suomeen yhdeksänvuotiaana. Dora Puhakka palasi Suomesta vanhempiensa kotimaahan Namibiaan kuusivuotiaana. Millaista on elää kulttuurien risteyskohdassa, niin sanotussa kolmannessa tilassa?
Vihdoinkin pääsen leikkimään tyttöjen kanssa, jotka näyttävät minulta. Olen yksi monista, en mikään poikkeus, kuusivuotias Dora Puhakka ajatteli vuonna 1982. Silloin hän muutti perheineen Suomesta takaisin vanhempien kotimaahan Namibiaan. Perhe oli tullut Suomeen isän opintojen vuoksi Doran ollessa puolitoistavuotias.
Vaikka Dora oli syntynyt Namibiassa, sen haistoi jo kaukaa, että hän ei ollut niin kuin muut namibialaiset tytöt. Hän oli erilainen. Dora ei osannut tanssia yhtä rytmikkäästi, hän ei pukeutunut mekkoihin tai istunut jalat siististi ristissä. Hiukset eivät olleet lyhyet kuten muilla tytöillä.
Kotona oli puhuttu ndongaa, mutta sanavarasto ei ollut yhtä laaja kuin muilla paikallisilla lapsilla. Paikallisessa yläkoulussa ja lukiossa oli suomenkielisiä opettajia, joiden kanssa joidenkin asioiden hoitaminen suomeksi olisi ollut helpompaa. Dora ei kuitenkaan halunnut puhua suomea. Muut tytöt nimittelivät häntä jo valmiiksi ”pikkusuomalaiseksi”.
Hän ei tuntenut kulttuurillisia koodeja, eräänlaisia toiminta- ja käytösmalleja. Hämmennys valtasi lapsen mielen.
”Minun on ollut vaikea kokea, että olisin missään kulttuurissa täysin sisällä. En kuulunut virallisesti suomalaiseen kansaan, ja koska en kasvanut Namibiassa, en osannut toimia kuten paikalliset”, 47-vuotias Dora sanoo nyt.
Dora elää eräänlaisessa välitilassa. Hän on third culture kid, niin sanottu kolmannen kulttuurin lapsi, ihminen, jonka todellisuus sijoittuu useiden kulttuurien risteyskohtiin. Nyt Doran ja 39 muun kolmannen kulttuurin lapsen tarinat on koottu tuoreeseen Third Culture Kids Suomi -teokseen (Otava, 2022).
Monipuolisempaa keskustelua kulttuurisista vähemmistöistä
Alun perin third culture kid -käsitteen takana ovat 1950-luvun amerikkalaiset sosiologit ja kulttuuriantropologit. He kehittivät termin määrittämään ulkomailla työskenteleviä valkoisia amerikkalaisia diplomaatteja ja muita virastojen ja toimistojen ”valkokaulustyöläisiä” ja heidän lapsiaan.
Viime vuosina etenkin Pohjoismaissa määritelmää niin sanotuista valkoisista amerikkalaisista matkalaukkulapsista on pyritty laajentamaan. Nykyään se kattaa kaikki sellaiset vähemmistöt, joiden elämässä näkyvät globalisaation ja sen tuoman lisääntyneen maahanmuuton ja maastamuuton jäljet.
”Olemme lähteneet kirjassa siitä, että third culture kidsejä ovat kaikki, jotka luovivat eri kulttuurien kehillä ja monenlaisissa uskonnollisissa ja kielellisissä kategorioissa. Kyse ei ole vain henkilöistä, jotka ovat muuttaneet ulkomaille kotimaastaan”, Mona Eid, toinen Third Culture Kids Suomi -kirjan kirjoittajista sanoo.
Keskeinen teema Third Culture Kids Suomi -teoksessa on oman identiteetin ja tilan haltuunotto, mahdollisuus määritellä itsensä ilman ulkoa asetettuja lokeroita. Tekijöiden mielestä tällaiselle teokselle on tarvetta, sillä suomalaisessa mediassa kuvasto on kapea. Kulttuuriset vähemmistöt kuvataan stereotypioiden kautta, usein roolina on olla uhri tai ongelma. Kerrontatavoissa on kirjan tekijöiden mukaan ulkopuolinen katse. Sävyerot ja samaistumispinnat puuttuivat.
”Samalla tavalla kuin päivitämme puhelimiamme, meidän pitäisi päivittää myös kieltämme. Kun tulee uusia sanoja, kuten ruskeus, poc eli people of color tai third culture kid, sanasto rikastuu ja tekee näkyväksi, että meidän kaltaisiamme ihmisiä on olemassa”, kirjan valokuvaaja Caroline Suinner sanoo.
Kaikki kirjan tekijät identifioituvat kolmannen kulttuurin lapsiksi. Esimerkiksi Eidillä on egyptiläinen isä ja suomalainen äiti, Suinnerilla nigerialainen isä ja suomalainen äiti.
”Koska tulin Eestistä, oletuksena oli, että osaisin maagisesti suomea”
Erityisesti ruskeilta ihmisiltä tivataan paljon sitä, mistä he ovat kotoisin. Third Culture Kids Suomi osoittaa, ettei ihmisen etninen tai kulttuurinen identiteetti näy välttämättä päälle päin.
Virosta hieman ennen 10-vuotissyntymäpäiväänsä Suomeen muuttanut Anneli Kanninen, 39, sulautuu Suomessa valkoisen valtaväestön joukkoon.
Lapsena hän koki itsensä salaiseksi agentiksi, jonka maahanmuuttajatausta ja venäjänkielisyys paljastuivat vasta, kun hän avasi suunsa. Aluksi suomenkielinen sanavarasto koostui eläimistä, jotka kouluikäinen lapsi oli painanut mieleensä sanakirjasta sen jälkeen, kun äiti kertoi, että kotikaupunki Virossa jäisi taakse. Inkerinsuomalaiset sukujuuret omannut äiti oli päättänyt tarttua mahdollisuuteen palata Suomeen, kun presidentti Mauno Koivisto ilmoitti televisiohaastattelussa 1991, että inkeriläiset voisivat tulla Suomeen paluumuuttajien asemassa.
Anneli ja hänen äitinsä asettuivat vuonna 1993 Malmille soluasuntoon. Huonekalut tulivat sosiaalitoimistolta. Muut asunnon perheet jakoivat tietoa siitä, mikä lomake piti viedä minnekin ja miten arkiset asiat, kuten kartonkipakkauksiin pakatut maitotölkit, toimivat.
”Eestissä maidot olivat lötkössä pussissa, jotka laitetaan kannuun. Leikkasimme useamman kerran täällä koko maitotölkin auki, kun emme tienneet, että niissä on kaatonokka. Yksi henkilö asunnossamme kertoi, että on olemassa helpompi tapa avata”, Anneli muistelee.
Suomen kieltä hän opetteli katsomalla Muumeja ja Kauniita ja rohkeita. Koulussa Anneli päätti aluksi vastata joka toiseen kysymykseen ”kyllä” ja joka toiseen kysymykseen ”ei”, jotta muut eivät pitäisi häntä tyhmänä.
”Koska tulin Eestistä, oletuksena oli, että osaisin maagisesti suomea. Luokallani oli toinen venäjänkielinen lapsi, joten opettaja oletti, että tulkkaan hänelle matikan ja biologian. Tunnollisena yritin parhaani. Yritin tulkata myös Kelassa ja myöhemmin käänsin myös äitini ja minun rokotustietoni. Nykyään sellainen olisi aika laitonta”, Anneli kuvailee.
Muutoin ujo lapsi oli mieluiten hiljaa, jotta ei herättäisi huomiota.
Yhteiskunnan rakenteet asettavat odotuksia
Yksi tyypillisimmistä yhteiskunnallisista rakenteita, johon monet kirjan kolmannen kulttuurin lapset törmäävät, on maailman kaksinapaisuus.
”Lapsille opetetaan usein binäärisyyden kautta erot kuten pitkä–lyhyt, musta–valkoinen. Monet third culture kidsit ovat kohdanneet sitä, että pitää valita kumpi maa, kieli tai uskonto on sinulle tärkeämpi. Ikään kuin olisi vain kaksi vaihtoehtoa, joista valita ja yksi selkeä lokero, johon ihmisen tulisi asettua”, Mona Eid sanoo.
Sekä Dora että Anneli tunnistavat tällaisen me–he-ajattelun. Opinto-ohjaaja ehdotti yläkoulussa Annelille hoito- tai siivousalan opintoja hänen venäjän kielen taitonsa vuoksi, vaikka Anneli kertoi haaveilleensa Sibelius-lukiosta.
”Kulttuurisesta näkökulmasta olen aina ollut vähän toinen. Suomessa minut on nähty eestiläisenä, Eestissä venäläisenä ja Venäjällä eestiläisenä tai suomalaisena. Vaihdoimme äitini tyttönimen sukunimeksemme, jotta meidän olisi helpompi piilottaa alkuperämme”, Anneli kertoo.
Annelin ja Doran perheistä tuli myös eräänlaisia tiedonvälittäjiä kulttuurien välillä.
Anneli ja hänen äitinsä kuljettivat ystäville Suomesta Viroon eksoottisia ruokia ja vaatteita ja kertoivat, kuinka kylmä ja kuuma vesi tulevat yhdestä hanasta hanan suuntaa kääntämällä.
Doran äiti toimi tyttärelleen tulkkina, kun tytär yritti luovia Namibiassa eri kulttuurien välillä. Kun Doran ikää kysyttiin ja Dora vastasi ”yhdeksän”, hän ihmetteli, miksi äiti korjasi ja sanoi, että hän on 10. Kävi ilmi, että Namibiassa ihmisen ikä ilmoitetaan jo ennen syntymäpäivää seuraavan ikävuoden mukaan uudenvuoden päivästä alkaen.
”Äitini selitti tuttavalleen, että näin ’he’ sanovat. Olin ihan, että ketkä ’he’, mehän olemme samaa perhettä. Hän viittasi sillä minuun ja veljeeni. Se tuntui todella ärsyttävältä”, Dora muistelee.
Mieleen on jäänyt myös hetki, kun Dora tapasi isovanhempansa ensimmäisen kerran Namibiaan paluun jälkeen. Äidinäidillä oli tapana liikkua sisartensa kanssa, joten isoäidin tunnistaminen oli vaikeaa.
”Kysyin äidiltäni, kuka hänen äitinsä on. Äiti vastasi, että he kaikki ovat minun äitejäni. Enhän minä hyväksynyt sellaista vastausta. Sanoin, että haluan tietää, kuka näistä naisista on sinut synnyttänyt. Äitiäni hävetti. Ei sellaista sopinut kysyä kunnioitettavien vanhempien ihmisten edessä”, Dora muistelee.
”Sellainen namibialaiseen kulttuuriin liittyvä yhteisöllisyys myös suojaa. Nykyään, kun äitini on kuollut, kutsun kaikkia kuutta tätiäni äidiksi, ja he ottavat minut vastaan aina, kun tulen paikalle”, Dora sanoo.
Vanhemmat tukivat identiteettiä
Doralle on aina ollut selvää, että hän voi olla ”sekä että” – pitää saunasta ja rakastaa rytmikästä namibialaista tanssia, syödä häränhäntää ja makkaraperunoita, viihtyä sekä omissa oloissaan että ihmisten joukossa. Se on vanhempien ansiota, jotka ovat jaksaneet selittää ja puhua ja antaneet lastensa rakentaa identiteettiään omalla tavallaan.
”Vanhempani tulevat eri heimoista, ja perheessäni on aina vahvistettu sitä, että voin vapaasti valita. Jos vanhempani eivät osanneet päättää kumman kulttuurin mukaan jossain tilanteessa toimitaan, he siirsivät päätösvallan minulle. Valitsin esimerkiksi itselleni äidin heimon kansallispuvun”, Dora avaa.
Kun Dora kipuili ja kävi sisällään kamppailua kulttuurien välissä tasapainottelun suhteen, vanhemmat kuuntelivat, puhuivat ja selittivät.
”Isäni aina toitotti, että ei sinun tarvitse olla ja liikkua niin kuin niin kuin muut tytöt, sinä olet Dora. He pystyvät liikkumaan noin, koska he ovat aina liikkuneet noin. Sinä pystyt luistelemaan, he eivät. Et ehkä ole paras tässä tai tuossa, mutta pystyt molempiin”, Dora kuvailee.
Tärkeäksi on muodostunut ambolainen sananlasku: ”Shikombo, tseya uufupi womushila gwoye. Vuohi, muista häntäsi pituus.” Lehmä pystyy huiskimaan kärpäsiä silmiltään pitkän häntänsä ansiosta. Vuohi ei kykene siihen, koska sillä on lyhyempi häntä.
”Sananlasku viittaa siihen, että ihmisten tulisi muistaa oma kapasiteettinsa. Se ei tarkoita sitä, että älä yritä, vaan sitä, että älä lyö päätäsi, jos olet yrittänyt kaikkesi”, Dora avaa.
Adoptiouutinen ja tanssi vapauttivat
Anneli kasvoi hiljaisessa kodissa, jossa asioista ei puhuttu. Pakokeinoksi muodostui tanssi, jonka hän löysi luokkakaverinsa kautta, joka kävi venäjänkielisten nuorten tanssiteatterissa. Liikkeestä muodostui vahva tapa tuntea, olla ja ilmaista itseään.
”En uskaltanut olla esillä. Lavalla oleminen oli kamalinta, mitä tiesin, mutta samaan aikaan minulla oli tunne, että haluan tehdä tätä”, Anneli sanoo.
Äidin mielestä tanssi oli paholaisesta. Anneli piti kuitenkin päänsä ja kävi tunneilla 10 vuoden ajan. Samaan aikaan hän pyrki toteuttamaan elämää, jollaista neljä luokkaa peruskoulua käynyt äiti tyttärelleen toivoi: Anneli kävi koulun loppuun, hankki siistin sisätyön ja kulki kohti perhettä, johon kuuluisivat naimisiinmeno ja lapset. Odotukset tuntuivat kuitenkin painavilta.
Sisäinen kamppailu hellitti, kun Anneli sai 28-vuotiaana kuulla olleensa adoptoitu. Vaikka koko identiteetti meni palasiksi, Anneli on vahvasti sitä mieltä, että tieto adoptiosta oli hyvä asia.
”Melkein saman tien, kun sain kuulla adoptiostani, ajattelin, että nyt minulla on vapaus valita, mistä paloista haluan identiteettini koostaa. Päätin, että teen vain asioita, jotka tuntuvat hyviltä”, Anneli sanoo.
Samoihin aikoihin hän löysi voguingin, joka on osa Harlemin afroamerikkalaisen ja latinojen queer-yhteisössä syntynyttä ballroom-kulttuuria. Tanssijoiden itsevarmuus ja vapaus sykähdyttivät heti.
”Se oli kuin lahja universumilta. Ihmiset lavalla olivat fucking faboulous. Voguingin kautta pystyin käsittelemään isoja tunteita. Kun katsoin peiliin, minullekin tuli olo, että olen fucking faboulous. Pakko se oli uskoa”, Anneli kuvailee.
Anneli erosi heterosuhteestaan ja lensi tanssin perässä New Yorkiin, jossa hän tutustui queer-yhteisöön ja alkoi nähdä oman seksuaalisuutensa ja sukupuoli-identiteettinsä uudestaan. Annelille queeriys on ollut portti kolmanteen kulttuuriin. Sen kautta ovat löytyneet läheisimmät ihmiset, toinen perhe, jonka kanssa voi jakaa kaiken ja olla vapaasti oma itsensä.
”En ole synnyttänyt puolikkaita lapsia”
Dora palasi Suomeen yliopiston jälkeen vuonna 2004. Moni asia oli toisin kuin kaksikymmentä vuotta aiemmin: paperisesta bussikortista oli tullut digitaalinen, Fazerin Sinisen ulkoasu muuttunut. Se Suomi, jonka hän tunsi, oli muuttunut.
”Kulttuuri on dynaaminen ja sen kuuluukin muuttua. Teknologia on hieno asia, mutta olisin halunnut hieman nostalgiaa. Yleensä, jos huoneessa oli vanhempi ihminen, löysin vertaisen, joka oli samaa mieltä”, Dora sanoo ja nauraa.
Nykyisin hän asuu Helsingissä puolisonsa ja kuusi- ja kahdeksanvuotiaiden lastensa kanssa. He muodostavat parhaillaan omaa kolmatta kulttuuriaan. Dora pyrkii tukemaan lasten vapautta päättää omasta kulttuuristaan ja identiteetistään, mutta yhdestä asiasta hän on kuitenkin tarkka.
”Poikani sanoi yhteen aikaan, että hän on puoliksi suomalainen ja puoliksi namibialainen. Sanoin, etten ole synnyttänyt puolikkaita lapsia, vaan kokonaisia namibialaisia ja kokonaisia suomalaisia. Jos lapsi sanoo, että hän on puoliksi jotain, siitä tulee kaiku, että hän olisi ikään kuin jollekin velkaa jotakin, eikä täysin kuuluisi tänne. Heidän kokonaisuutensa ei ole keneltäkään pois”, Dora sanoo.
Lue myös Anna.fi: Ihmisoikeusvaikuttaja Ujuni Ahmed koki yhteisössään paineita, koska ei mennyt nuorena naimisiin: ”Olin viimeinen jäljelle jäänyt”
Ihmiset tekevät kodin
Third Culture Kids Suomi -teoksen esipuheessa kirjoitetaan, että monet kolmannen kulttuurin lapset eivät tunnista kansallisia ja kulttuurisia rajoja, vaan kiinnittyvät ennemminkin johonkin paikkaan tai paikkakuntaan.
Annelille yksi tuollaisista paikoista on New York. Kun hän ensimmäisen kerran astui JFK:n lentokentän ovesta ulos, tuntui, että siellä on helppo hengittää. Olo matkalla Brooklyniin on samanlainen kuin silloin, kun Anneli istuu bussissa Tallinnasta synnyinkaupunkiinsa. Rapistuneissa taloissa on jotain samaa kuin lapsuuden Neuvostoliitossa.
”Nycissä on helppo olla, sillä siellä on lähtökohtaisesti niin, että ihmiset tulevat muualta. Se on sellainen tosi fyysinen kokemus, että juuret löytävät maahan”, Anneli kuvailee.
Koti kuvastaakin hänelle ennen kaikkea mielentilaa, johon liittyvät fyysiset näkymät, kuten meri ja ihmiset.
Myös Dora tuntee olevansa kotona ihmisten kanssa, jotka eivät ota yhteen kulttuuriin tai kotimaahan kuulumista itsestäänselvyytenä. Sellaisia ovat esimerkiksi ystävät, joilla on kokemusta sekä Namibiassa että Suomessa elämisestä. Lisäksi hän kohtaa työssään Suomen Nuorten Naisten Kristillisessä Yhdistyksessä monikulttuurisia ihmisiä.
”Pidän siitä, että saan tehdä työtä, jossa kuljen ihmisten rinnalla. Käyn heidän kanssaan läpi sen prosessin, jonka olen itsekin kulkenut”, Dora sanoo.
Vaikka samaistumispintaa muiden kolmannen kulttuurin lasten kokemuksista on helppo löytää, yhdestä asiasta sekä Third Culture Kids Suomi -teoksen tekijät että haastateltavat ovat samaa mieltä: tapoja olla ja toteuttaa kulttuuria on yhtä paljon kuin ihmisiäkin.
Third Culture Kids Suomi -teoksen kustantaja Kustannusosakeyhtiö Otava ja Kotilieden kustantaja Otavamedia kuuluvat samaan konserniin.
Kommentoi
Kommentoi juttua: ”Minun on ollut vaikea kokea, että olisin missään kulttuurissa täysin sisällä” – Dora ja Anneli kertovat, millaista on elää kulttuurien risteyskohdassa