Kirsi Pehkonen, 58, toteutti elämänmittaisen haaveensa kirjailijan urasta nelikymppisenä – sai ilouutisen koulun käytävällä
Maailmassa tarvitaan kirjoja, joita voi lukea luottavaisin silmin ja laskea käsistään hymy huulilla, sanoo Kirsi Pehkonen. Kysyimme kirjailijalta 10 kysymystä kirjoittamisesta, kirjailijaksi tulosta ja kirjoista.
Kirjailija Kirsi Pehkosen esikoisteos Mahalasku julkaistiin vuonna 2005. Vuonna 2011 Kirsi allekirjoitti kustannussopimuksen nuortenkirjasarjasta. Sen jälkeen hän on tuottanut kirjoja hämmästyttävällä vauhdilla: vähintään yksi kirja vuodessa – opettajantyön ohessa.
Lue myös: Anu Patrakka irtisanoutui hyväpalkkaisesta työstään ja muutti Portugaliin toteuttaakseen unelmansa
Tavoitimme tällä hetkellä kirjoitusvapaalla olevan kirjailijan Espanjasta ja esitimme hänelle 10 kysymystä kirjoittamisesta, kirjailijan ammattista ja tavoitteiden saavuttamisesta.
1. Kuinka päiväsi on alkanut?
”Aamuni alkoi tänään aamukävelyllä ja aamiaisella ystäväni ja kaimani Kirsi Vartian kanssa. Olemme Espanjassa kaksi viikkoa residenssissä työskentelemässä, ja saamme näin huhtikuun lopulla nauttia suomalaisista kesäsäistä: aurinko paistaa ja on parikymmentä astetta lämmintä.
Olen parhaillani kirjoitusvapaalla apurahan turvin, jonka sain vuonna 2022. Aloitin kirjoitusvapaan viime elokuussa, ja se päättyy kesäkuun alkuun.
Pidän todella paljon kirjoitusvapaalla olosta, mielelläni jatkaisin pidempäänkin kuin opettajan vuoden. On hienoa saada keskittyä vain kirjoittamiseen. Tosin nyt täällä residenssissä en ole juurikaan varsinaista kirjoitustyötä tehnyt, vaan viimeistelen valmista käsikirjoitusta, Siru Valpas -sarjan toista osaa. Lisäksi olen ideoinut jatkoa Jylhäsalmi-sarjaan.”
2. Millaiset ovat kirjoitusrutiinisi?
”Minulla ei ole varsinaisia rutiineja, kuten tiettyjen ruokien tai juomien syömistä kirjoittaessani. Mikäli näin olisi, minulla olisi jo mahahaava! Ainoa asia, jota kirjoittaessani kaipaan, on rauha ja hiljaisuus – ja villasukat. Jalkojen täytyy olla lämpimät, kun kirjoitan.
Asun mieheni kanssa Vehmersalmella vanhassa keltaisessa maalaistalossa, jonka yläkerran aulan nurkassa kirjoituspöytäni sijaitsee. Sen ääreen istahtaminen on minulle Pavlovin koira -tyyppinen ehdollistuminen kirjoittamiseen: alan heti kirjoittaa enkä tee muuta. Paitsi mitä nyt joskus katson kissavideon tai pari.
Osittain tiukka kirjoitusrutiini on toimittajan työn ja ammattitaidon peruja. Olen työskennellyt myös toimittajana ja oppinut, mitä tarkoittaa kun tekstin on oltava valmis kello 15. Toisin sanoen: inspiraatiota ei voi jäädä odottelemaan, jos haluaa saada kirjan valmiiksi, vaan se on kovaa työtä.
Mutta myös todella kivaa työtä. Minulla on joskus ollut älyranneke käytössä, ja olen tarkkaillut sen lukuja kirjoittaessani. Etukäteisoletukseni oli, että syke pomppisi stressistä, mutta ranneke yllätti: se näytti samoja lukuja kuin nukkuessani. Kirjoittaminen on minulla täydellisen keskittymisen tila.”
3. Mikä on vaikuttanut siihen eniten, että sinusta tuli kirjailija?
”Pitkään minulla oli haave, mutta en tehnyt sen eteen mitään, haaveilin vain. Oli kolme pientä lasta ja työ, kaikenlaista millä pystyi perustelemaan, ettei saanut aikaiseksi.
Toisaalta minulla oli tunne, että minun piti vielä kerätä kokemusta ja kärsivällisyyttä, jota kirjan kirjoittaminen vaatii. Kun takana on elettyä elämää – enkä nyt tarkoita mitään skandaalikäryistä ja paheellista, vaan tavallista elämää ihmisten parissa – päähän tallentuu paljon maisemia, sanoja, ajatuksia, joista ei jälkeen päin pysty edes tietoisesti jäljittämään, mistä mikäkin on tullut.
Lopulta riittää, että antaa mielikuvituksen rullata eikä aseta kirjoittamiselle esteitä. Antaa itselleen luvan katsoa, mitä sieltä tulee ja sensuroi tekstiä vasta myöhemmin.
Tällä metodilla minusta lopulta tuli kirjailija. Lähetin pari nuortenkirjakäsikirjoitusta kustantamoille, mutta sain hylsyjä. Vuonna 2005 sen sijaan kustantamolta soitettiin. Olin tuolloin nelikymppinen ja keskellä työpäivää koulun käytävällä, ja ällikältä lyötynä kuuntelin myönteistä vastausta tajuamatta edes kunnolla, mistä oikein soitettiin. Olihan se aika euforista.
Todelliseksi kirjailijaksi tunsin itseni kuitenkin vasta kuusi vuotta myöhemmin, kun solmin Kariston kanssa kustannussopimuksen nuortenkirjasarjan kirjoittamisesta.
Iso vaikutus kirjailijaksi kehittymisessä on ollut sillä, että olen tietoisesti harjoitellut kirjoittamista. Suoritin avoimessa yliopistossa kirjoittamisen perus-ja aineopinnot, ja ne antoivat korvaamattomia eväitä oma tyylin löytymiseen ja kokonaisuuden rakentamiseen.”
4. Kuinka kirjasi syntyvät?
”Ideointivaihe on kaikkein pisin vaihe. Jylhäsalmi-sarjan kohdalla se on kestänyt peräti kahdeksan vuotta; se on aika, jonka sarjan ideaa olen haudutellut. Ideointivaihe on tavallaan koko ajan päällä, mutta tiiviimpi yhden kirjan ideointi vie noin vuoden päivät.
Ideoin parhaiten liikkuessani, kuten sauvakävellessä tai hiihtäessä. Pääasia, että tekeminen on yksitoikkoista tai mekaanista – ruoholeikkuu tai haravointi käy myös erinomaisesti. Myös saunan lauteilla syntyy hyvin ideoita.
Teen runsaasti muistiinpanoja ideointivaiheessa. Mikäli kuningasidea syntyy kesken lenkin, keksin itselleni muistisääntöjä, jotta idea pysyisi mielessä kotiin asti. Saatan puoliääneen hokea muistisanoja, kuten kellopeli, kumisaapas, kukkaruukku rientäessäni kotiin päin. Siinä on muilla sauvakävelijöillä varmasti ihmettelemistä, että mikähän tuolla on kun hulluja hokee.
Kirjoitusvaiheessa tuotan tekstiä nopeasti: noin 5000, jopa 10 000 merkkiä päivässä. Ensimmäinen versio kirjasta syntyy noin kolmessa kuukaudessa. Sen jälkeen seuraa toki paljon muokkausta, ja ensimmäinen versio on vain noin 3/4 lopullisen kirjan pituudesta.
Ensimmäisen version kohdalla annan tekstin tulla vapaasti. En tee vielä kappalejakoja, merkitsen pelkät ajatusviivat. Seuraavana päivänä saatan lukea tekstin läpi ja työstää sitä hiukan, mutta kappalejaot teen vasta lopussa, kun ryhdyn muokkaamaan koko käsikirjoitusta. Katson tekstiä visuaalisena kokonaisuutena, joka täytyy olla lukijalle helposti hahmotettavissa.
En kirjoita kronologisesti vaan kohtaus kerrallaan: ensin ne kohdat, jotka olen suunnitellut valmiiksi. Lopussa asettelen palapelin palaset kohdalleen. Joskus se aiheuttaa vielä kustannustoimittajan pöydällä hassuja sattumuksia, kun hän esimerkiksi huomaa henkilön menevän saunaan silloin, kun hänen pitäisi edeltävän tekstin mukaan olla siellä jo.”
5. Minkä neuvon antaisit heille, jotka haaveilevat kirjan kirjoittamisesta?
”Harjoittele kirjoittamista. Hyvin harvalla kirjoittaminen on sisäsyntyinen kyky, joka vain pulppuaa jostakin. Suurimmalla osalla se vaatii harjoittelua. Kirjoittaminen on taito ja harrastus, jota voi ja kannattaa kehittää ja harjoitella.
Tämä asia tuntuu yllättävän usein unohtuvan. Jos joku harrastaa kuvataiteita, tanssia tai musiikkia, pidetään aivan normaalina, että sitä harjoitellaan ja paljon. Sen sijaan kirjoittamisessa se ei ole ollenkaan itsestään selvää.
Ja kuitenkin Suomessa meillä on erinomaiset mahdollisuudet kirjoittamisen opiskeluun. On päivän kursseja, viikonloppukursseja, retriittejä ja kirjoittajakouluja, mahdollisuuksia vaikka vuosien opiskeluun.”
6. Mitkä ovat tärkeimmät asiat, joita haluat kirjoillasi lukijalle välittää?
”Ykkösasia, jota tahdon kirjoillani kertoa, on ehdottomasti hyvän mielen ja ilon välittäminen. Minulle on hirveän tärkeää, että lukijalle jää kirjan lopussa toiveikas ja tulevaisuuteen luottava olo. En halua, että hän on kirjan luettuaan ahdistunut, vaan voi laskea lempeästi kirjan kädestään.
Tämä tuntuu koko ajan tärkeämmältä. Tässä maailmassa tarvitaan viihdekirjallisuutta, johon voi tarttua luottavaisin mielin ja tietää, että lopussa käy hyvin. Tarvitaan kirjoja, joilla ei välttämättä tarvitse olla sen kummempaa tehtävää kuin tuottaa iloa ja rauhaa, jättää hymyn huulille.
Kirjani päähenkilöt ovat tavallisia ihmisiä, joilla on tavallisten ihmisten ilot ja murheet. Tällä haluan kertoa, että ollakseen elämänsä pääosassa ei tarvitse olla mitään suurta ja ihmeellistä tai saavuttaa mahdottomia. Ja silti kun katsoo ympärilleen, voi olla tyytyväinen siihen mitä on.
Lisäksi haluan kirjoittaessani olla maaseudun puolestapuhuja. Se on salainen missioni, joka selvästi näkyy rivien välistä. Maaseudulla asujat eivät suinkaan ole heitä, jotka eivät ole ymmärtäneet sieltä lähteä tai päässeet sieltä pois, vaan maaseudulla asuminen on tietoinen valinta.
Maatilan pitäminen tarkoittaa niin valtavia taloudellisia sitoutumisia, ettei kukaan niitä vahingossa tee tai siksi, ettei muuta hoksaa tehdä. Maaseudulla asuu fiksuja ja mukavia ihmisiä, jotka ovat halunneet asettua sinne eivätkä asu siellä pakon sanelemina.
Maaseutuasioiden lisäksi toivon, että kirjoista välittyy yhteisöllisyyden, toisten auttamisen ja avun vastaanottamisen merkitystä. Oikeastaan läpi koko sarjan ihmiset – viimeistään lopulta – välittävät ja huolehtivat muistakin kuin itsestään. Vaikka muuta joskus kuulee väitettävän, meillä on siihen vahva perinne, joka saisi mielellään elpyä.
7. Kuinka paljon kirjoissasi on tapahtumia omasta elämästäsi?
”En yleensä kirjoita omasta elämästäni kirjoissani lainkaan. Hiekkalinnoja Jylhäsalmella tekee kuitenkin pienen poikkeuksen. Siinä on mukana omia muistojani 1970-luvulta lapsuudestani. Monet kirjan tapahtumista sijoittuvat vuoteen 1973 ja leirintäalueelle, ja lapsena asuin itse leirintäalueen naapurissa.
Meiltä oli matkaa sata metriä leirintäalueen rannalle, ja kävin siellä usein uimassa – sekä leirintäalueen kioskilla asioimassa. Kirjan tapahtumat eivät kuitenkaan ole muistoja lapsuudestani, mutta muistojeni perusteella olen voinut kuvitella, millaista elämä leirintäalueella voi olla.
Itse tietenkin muistan asiat lapsena koettuina, joten tein taustatyötä selvittääkseni 70-luvun leirintäaluekäytäntöjä lukemalla sen ajan paikallislehtiä. Sieltä esimerkiksi selvitin, millä kriteereillä leirintäalueet tähditettiin tuohon aikaan.”
8. Hiekkalinnoja Jylhäsalmella -kirjassa koirat seikkailevat mukana tärkeinä sivuhenkilöinä. Miksi?
”Jylhäsalmessa on ollut mukana milloin kissoja, milloin kanoja ja lehmiä, mutta koirat on vain ohimennen mainittu. Jo pidempään on ollut tarkoitus ottaa myös koirat mukaan tiiviimmäksi osaksi kirjan maailmaa. Sillä mikä maaseutu se sellainen on, jossa ei ole koiria?
Pidän kovasti eläimistä ja koirista, mutta itselläni ei koskaan ole ollut koiraa. Kissoja kyllä, ja tälläkin hetkellä meillä asustelee 10-vuotias Siru-kissa. Se tuli meille koronakeväänä ja pitää minulle seuraa kaikessa mitä teen, esimerkiksi kasvimaalla tarkkailee puuhiani ja on kyllä aikamoinen kullanmuru.
Tähän tarinaan koirat asettuivat luontevasti. Pienenä ongelmana oli, ettei minulla ollut oman koiran puutteen takia riittävästi kokemusta koirista. Jouduin taas tekemään taustatyötä ja kyselemään residenssiystävältäni Kirsiltä apua. Hän on aikaisemmalta ammatiltaan eläinlääkäri ja osasi kertoa minulle, olenko kirjoittanut koirista uskottavasti.”
Lue myös Anna.fi: Kirjailija Tuula-Liina Variksen kolmas avioliitto on kestänyt jo yli 40 vuotta: ”Elämä ei ole idylli, eikä mikään avioliitto ole täysin harmoninen”
9. Mitä aiot kirjoittaa seuraavaksi?
”Jylhäsalmi-sarja jatkuu, ja parhaillani työskentelen sen jatko-osien parissa. Lisäksi työstän viime vuonna lanseeratun Siru Valpas -sarjan seuraavaa, kolmatta osaa.
10. Kuinka päiväsi jatkuu haastattelun jälkeen?
”Puolen päivän aikaan olen menossa joogajumppaan. Sen jälkeen edessä on siivoamista ja pakkaamista, sillä illalla meillä on paluu residenssistä takaisin Suomeen. Pakkaamisen välissä käyn varmaankin uimassa.
Tämä on sikäli vähän poikkeuksellinen päivä, etten kirjoita tai työstä tekstejä ollenkaan. Tämä on ollut ensimmäinen kerta, kun olen lähtenyt muualle kirjoittamaan. Kokemus on ollut ihan hyvä. Erilaisessa ympäristössä saa kirjoittamiseen uusia näkökulmia, mutta täytyy myöntää, että kun kirjoitan Jylhäsalmen raakatekstiä tosissaan, paras paikka siihen on oma työpiste kotona.”
Kommentoi
Kommentoi juttua: Kirsi Pehkonen, 58, toteutti elämänmittaisen haaveensa kirjailijan urasta nelikymppisenä – sai ilouutisen koulun käytävällä