Maria Guzenina tiesi, ettei vaihtoehtoja ollut, kun äidin käytökseen tuli väkivaltaa – "Vaikeinta oli myöntää, ettei äiti ole enää oma itsensä"
Kansanedustaja Maria Guzenina tunsi aluksi syyllisyyttä, kun hänen äitinsä muutti 85-vuotiaana hoivakotiin. Nyt hän tietää päätöksen olleen oikea.
Äidin puhelin löytyi vihdoin – se oli jääkaapissa. Kansanedustaja Maria Guzenina oli tyrmistynyt. He olivat etsineet sitä yhdessä äidin kanssa ympäri tämän Kirkkonummen asuntoa. Maria ihmetteli tapahtunutta, mutta äiti vaihtoi puheenaihetta.
Viisi vuotta sitten äiti alkoi kadottelemaan puhelimiaan toistuvasti ja osteli uusia tilalle. Samalla myös puhelinnumerot vaihtuivat uuden liittymän myötä. Äidin ystävät ryhtyivät ottamaan Mariaan yhteyttä, koska eivät saaneet äitiä kiinni.
Äidin käytös ihmetytti Mariaa, mutta tämä keksi aina jonkin selityksen toiminnalleen. Kuten sen, että hän halusi eroon sitkeistä puhelinkaupustelijoista.
”Aavistin jo silloin mistä on kyse, mutta joka kerta kun ehdotin hänelle lääkäriin ja muistitesteihin menoa, hän kieltäytyi jyrkästi”, Maria muistelee.
Äidiltä katoili myös tavaroita, kuten kotiavaimet. Toisinaan hän saattoi soittaa Marialle ja harmitella, ettei löydä autoaan parkkihallista. Joskus hän soitti kertoakseen kadottaneensa jotain, mutta ei ollut varma mitä.
Äiti oli ahdistunut ja hädissään, mutta ei tiennyt itsekään, mikä oli vialla.
Ensimmäinen hälytysmerkki oli äidin lisääntynyt riidanhaluisuus
Jo ennen tavaroiden kadottelua Maria Guzenina oli huomannut äitinsä mielialoissa muutoksia. Tämä oli aina ollut taipuvainen murehtimaan tulevaa ja pelkäämään pahinta, mutta nyt mielipiteet olivat entistä jyrkempiä. Hetken aikaa Maria ajatteli sen liittyvän ikääntymiseen ja äidille ominaiseen tapaan kantaa asioista huolta. Pian hän ymmärsi, että kyse oli jostain muusta.
”Ensimmäinen hälytysmerkki oli äitini lisääntynyt riidanhaluisuus aivan toisarvoisista asioista. Pienistä jutuista tuli yhtäkkiä isoja ongelmia.”
Äiti jumitti epäkohtiin ja halusi puhua niistä loputtomasti. Hän saattoi olla huolissaan autostaan, sen kunnosta ja pelätä auton hajoamista, vaikka se oli juuri huollettu.
Joskus äiti epäili, että joku oli käynyt hänen luonaan luvatta, koska tavarat eivät löytyneet sieltä mistä hän niitä etsi. Samaan aikaan äiti oli toimintakykyinen: ajoi autoa ja hoiti itse kaikki omat asiansa.
Pian Maria huomasi, että äidin kotona alkoi olla epäsiistiä. Imurointi jäi väliin yhä useammin ja tavarat olivat oudoissa paikoissa.
Sairaus selvisi sairaalassa
Kuinka Maria kehtasi? Äiti oli varma, että Maria halusi hänelle jotain pahaa tai päästä hänestä eroon maanitellessaan häntä lääkäriin tutkituttamaan muistiaan. Hän oli ainoalle lapselleen hyvin vihainen.
”Äiti muuttui jääräpääksi, jonka kanssa asiasta ei voinut keskustella. Jouduin vakuuttelemaan, että mitään hätää ei ole, mutta olisi syytä tutkia mistä hänen erikoinen käytöksensä johtuu – mainitsin jopa aivokasvaimen mahdollisuuden, jotta olisin saanut hänet suostuteltua lääkäriin.”
Äidillä oli sovittuna kaihileikkaus, jonka hän perui useasti erilaisilla tekosyillä. Jälkikäteen Maria on ymmärtänyt, että äiti pelkäsi olla kasvokkain lääkärin kanssa.
”Muistisairaus hiipi äidin elämään hitaasti, ilman että hän sitä tiedosti – tai ei ainakaan halunnut sitä myöntää.”
Äiti salasi Alzheimerin tautinsa pitkään. Jälkeenpäin Maria kuuli, että äiti oli hakeutunut omatoimisesti muistitesteihin ja saanut diagnoosin. Marialle hän ei kertonut mitään ja käski myös lääkäriä vaikenemaan.
Äidin sairaus selvisi Marialle vasta, kun äiti sai aivoinfarktin ja joutui sairaalaan kesällä 2020. Silloin hänen aivonsa magneettikuvattiin. Aivoinfarktin lisäksi kuvissa näkyi Alzheimerin taudin aiheuttamia muutoksia.
Sairaalassa äiti suhtautui vihamielisesti hoitohenkilökuntaan ja ilmoitti, ettei hänessä ollut mitään vikaa. Kun äidin piti piirtää paperille kellon viisarit, lopputulos oli ”kuin Salvador Dalin maalaus”.
”Omaisena oli vaikea seurata sivusta, kun mikään ei saanut äitiä rauhoittumaan.”
Äiti halusi sairaalasta pois vastoin hoitohenkilökunnan suosituksia. Lopulta äiti päästettiin kotiin, koska häntä ei voitu pitää sairaalassa väkisin.
Vimmainen suunnitelma
Olikohan äidillä kaikki hyvin? Marialle tuli kesken työpäivän eduskunnassa outo olo.
Äiti oli päästetty aivoinfarktin jälkeen sairaalasta kotiin vajaat kahta viikkoa aiemmin. Hän oli vakuutellut hyvää vointiaan niin tarmokkaasti, että Mariakin uskoi toipumisen olevan hyvässä vauhdissa.
Maria soitti äidilleen, joka vastasi puhelimeen ulkoa. Tämä oli lähtenyt kävelemään Kirkkonummen keskustaan kauppoihin. Äiti tunnusti voivansa hieman huonosti ja käveli takaisin kotiin. Matkaa kertyi yhteensä 15 kilometriä. Kotoa hän kuittasi kaiken olevan taas hyvin.
Kun Marian nyt 25-vuotias poika Alex seuraavana aamuna meni isoäitinsä luokse viedäkseen tämän kirkkoon, hän löysi tämän huonokuntoisena ja soitti paikalle ambulanssin. Äiti oli saanut uuden infarktin. Sen seurauksena äiti menetti puhekykynsä.
”Me emme olleet tiedostaneet tilanteen vakavuutta, koska hänen tahtonsa oli niin voimakas ja hän osasi olla hyvin vakuuttava.”
Äiti joutui tehohoitoon. Pelättiin, ettei hän selviäisi. Pitkään oli epäselvää sekin, halvaantuisiko hän tai jäisikö vuodepotilaaksi.
”Kun kävi ilmi, että äiti voisi toipua, aloitin vimmaisen suunnitelman hänen kuntonsa kohentamiseksi. Ajattelin, että alkavan muistisairauden kanssa me pärjäämme, jos infarkti ei vie äidin toimintakykyä kokonaan.”
Maria vei äitiään kävelyille metsään ja tämän liikuntakyky palautui nopeasti. Käynnit taidenäyttelyihin pitivät maalausta harrastaneen äidin mielen virkeänä ja hänen vointinsa koheni.
Se, mikä jäi, oli afasia, eli vaikeus ymmärtää ja tuottaa puhuttua tai kirjoitettua kieltä.
Turvattomuuden tunne lisääntyi
Tabletti hälytti taas ja herätti Marian. Soittaja oli äiti, jolla oli jälleen kerran asiaa keskellä yötä.
Kesän 2022 aikana Maria huomasi, että äiti alkoi tuntea olonsa turvattomaksi, vaikka hänen luonaan käytiin lukuisia kertoja päivässä. Hän ei enää halunnut lähteä Marian tai Alexin kanssa ulkoilemaan.
Äiti vaelteli levottomana kotonaan öisin, ja Maria seurasi äidin liikkeitä turvakameran avulla. Tabletin avulla äiti pystyi soittamaan tyttärelleen helposti painamalla Marian kasvojen kuvaa. Hän tekikin niin useasti, myös öisin.
”Äiti oli peloissaan. Välillä jouduin lähtemään töistä kesken päivän äidin luokse tyynnyttelemään häntä.”
Huoli kasvoi myös Mariassa. Äiti teki yksin ollessaan hullunkurisia asioita, kuten pinosi tuoleja päällekkäin ylettyäkseen ronkkimaan ruuvimeisselillä ilmalämpöpumppua. Asunnossa oli silloin 35 astetta lämmintä, mutta äiti oli kylmissään ja istui toppatakki päällään sisällä.
Kun äidin käytökseen tuli väkivaltaisuutta, Maria tiesi, ettei hänellä ollut enää vaihtoehtoja.
Yhdessä he kävivät tutustumassa Kirkkonummella sijaitsevaan hoivakotiin ja jäivät jonottamaan vapautuvaa paikkaa. Syksyllä 2022 äiti pääsi muuttamaan omaan huoneeseensa viihtyisään hoivakotiin.
Lue myös: Anne sai viisikymppisenä Alzheimer-diagnoosin ja pääsi juuri eläkkeelle: ”En anna valtaa häpeälle”
Maria Guzenina heräsi öisin huonoon omatuntoon
Mitä jos äiti ei sopeudu elämään hoivakodissa? Se oli Marian suurin pelko.
”Huono omatunto kalvoi ja saatoin herätä yöllä pohtimaan, miten äiti pärjää. Oliko päätös oikea vai olinko hätiköinyt? Hyppäsinkö sittenkin asioiden edelle, olisinko voinut tehdä vielä enemmän?”
Espoossa asuva Maria oli ostanut puolta vuotta aiemmin vapaa-ajan asunnon Kirkkonummelta. Tarkoitus oli remontoida äidille oma huone, jotta he voisivat viettää talossa yhdessä aikaa. Äidin taudin edetessä ajatuksesta oli kuitenkin luovuttava.
Haaveen kariutuessa Maria yritti muistuttaa itseään äidin arvaamattomasta käytöksestä.
”Pohdin paljon sitä, mitä äiti olisi itse halunnut. Olisiko ollut hänelle oikein pitkittää kotona asumista koko ajan lisääntyvien pelkotilojen kanssa? Mielestäni ei.”
Marian yllätykseksi äiti tunsi heti olonsa turvalliseksi hoivakodissa, eikä ole kertaakaan pyytänyt päästä pois.
Äiti ei enää edes halua lähteä käymään hoivakodin ulkopuolella, vaan on onnellinen omassa elinpiirissään. Välillä äiti auttaa henkilökuntaa välipalan kattamisessa ja saa samalla tuntea itsensä tärkeäksi. Hän nauttii yhteisöllisyydestä, piirtämisestä ja jumppatuokioista.
”Lakkasin soimaamasta itseäni, kun näin miten hyvin äiti viihtyy hoivakodissa.”
Hoitohenkilökunnan lämpimällä ja arvostavalla suhtautumisella on ollut Marian mielestä suuri merkitys äidin kotiutumisessa. Asukkaat nähdään tuntevina ihmisinä, joiden tarpeita ja toiveita kuullaan. Itsemääräämisoikeus säilyy muistisairaudesta huolimatta – jokainen saa pitää omat vaatteensa, tavaransa ja tapansa.
Päinvastoin kääntyneet roolit
Alzheimerin tauti etenee ja äiti hiipuu yhä kauemmas. Sen hyväksyminen tekee usein kipeää. Etenkin äidin sairauden alkuvaiheessa Maria Guzenina tunsi usein turhautuvansa.
”Halusin ajatella, että kyllä äiti pystyy, jos vaan vähän tsemppaa. Se oli omaa toiveajatteluani, kuvitelma siitä, että äiti ymmärtää, jos puhun asiani hänelle selväksi.”
Hiljalleen Maria oppi hyväksymään sen, että äiti reagoi moniin asioihin samalla tavalla kuin pieni lapsi. Aiemmin äiti ja tytär olivat puhuneet asioista jämäkästi ja suoraan, mutta enää se ei ole mahdollista. Painokas puhetapa aiheuttaa äidissä pelkoa, joten asioista on keskusteltava hyvin lempeästi.
”Vaikeinta on ollut myöntää, ettei äiti ole enää oma itsensä. Hän ei ole enää vahva ja itsenäinen äitini, vaan roolimme ovat kääntyneet päinvastoin.”
Sen ymmärtäminen on aiheuttanut Mariassa surua, joka tuntuu repivän sisintä syvältä.
”Muistisairaan omaisena olen jo menettänyt rakkaan ihmisen, vaikka hän elää yhä. Hän on siinä, mutta en voi enää tukeutua häneen.”
Oma suru täytyy erottaa ja laittaa omat tarpeet sivuun, jotta voi jatkaa rakkaan ihmisen rinnalla.
”On hyväksyttävä, että sitä ihmistä ei enää ole eikä hän koskaan palaa. Jäähyväiset ovat pitkät.”
Lue myös Anna.fi: Taiteilija Meiju Niskala hoiti muistisairasta äitiään – äidin kuoleman jälkeen Meijun oma terveys petti
Kastellaan kukat ja jutellaan kuulumiset
Äiti haluaisi sanoa jotakin, mutta ei pysty. Hän ei saa ajatuksistaan kiinni, ne katoavat hetkessä. Äiti tuskastuu, mutta Maria vakuuttaa kaiken olevan hyvin.
Yhdessä he keskittyvät tarkkailemaan ympäröivää luontoa: puiden lehtiä ja lintuja, pieniä ja konkreettisia asioita.
”Talvi tulee”, Maria sanoo. Pian äiti rauhoittuu ja toista saman lauseen: ”Talvi tulee.”
Äiti tunnistaa yhä Marian ja Alexin ja ilahtuu heidät nähdessään. Rutiinit ovat viikoittaisilla tapaamisilla samat: Maria ja Alex menevät hänen huoneeseensa, äiti taputtaa tuolille ja he istuvat alas. Sitten kastellaan kukat ja jutustellaan kuulumisia.
Äiti on nyt 85-vuotias, Maria 54-vuotias. Hän ei pelkää tulevaa tai muistisairautta omalle kohdalleen. Mutta siihen Maria kiinnittää huomiota, että yrittää elää eri tavalla kuin äitinsä.
Väkivaltainen suhde Marian alkoholisoituneeseen isään jätti äitiin traumoja ja surua, joita hän kantoi mukanaan.
Miksi äiti ei tanssinut enemmän?
Kun Maria Guzenina oli tänä syksynä mukana Tanssii tähtien kanssa -televisio-ohjelmassa, hän ajatteli usein: Miksi äiti ei tanssinut elämänsä aikana enemmän? Ehkä sitä kautta hän olisi voinut päästää irti kuvitteellisista uhkakuvista ja siitä kaikesta mikä voi mennä pieleen.
”Äitini kulutti koko ikänsä henkisiä voimavarojaan menneiden murehtimiseen ja tulevasta stressaamiseen. Hänen elämäntapansa oli hirvittävän kuluttava. Haluan elää eri tavalla ja vaalia mielenrauhaani kiitollisuuden kautta.”
Marian mielenrauha syntyy arkisista asioista: metsäkävelyistä Luna-Irmeli -koiran tai ystävien kanssa. Aamun kahvikupposen ensimmäisestä suullisesta, uuden pesällisen sytyttämisestä takkaan.
Hän hiljentyy hengittämään monta kertaa päivässä: vetää keuhkonsa täyteen ilmaa ja pysähtyy.
”Niihin hetkiin sisältyy kiitollisuus siitä, että saan olla elossa ja todistamassa tätä ympäröivää ihmettä, maailmaa. Mutta ei elämää voi määrätä suojaamaan itseään. Otan vastaan sen, mitä tulee.”
Lue myös Seura.fi: Mirjan täti uskoi salakuuntelulaitteisiin ja näki kissanpentuja kaapin alla – Miten muistisairaan harhoihin pitäisi suhtautua?
Juttu on julkaistu Kotiliedessä 24/2023.
Kommentoi
Kommentoi juttua: Maria Guzenina tiesi, ettei vaihtoehtoja ollut, kun äidin käytökseen tuli väkivaltaa – "Vaikeinta oli myöntää, ettei äiti ole enää oma itsensä"