Ihmiset

Uutuuselokuvan sankari Kari Tapio oli herrasmies ja hulttio samassa persoonassa – näin läheiset muistelevat iskelmätähteä

Kari Tapion läheiset eli poika Joona Jalkanen, Ile Kallio, Paula Koivuniemi ja Markku Johansson muistelevat rakasta isää, ystävää ja työtoveria: "Hän oli ankaran kova työmies".

Toki Ilkka Vainio tunsi Kari Jalkasen joten kuten jo entuudestaan, olihan Kari hänen isänsä Junnu Vainion ystävä.

Ensimmäisen varsinaisen kohtaamisen Ilkka muistaa silti Finnlevyn ruokalasta.

Voit myös kuunnella jutun:

Tilaa: Spotify

Ilkka oli teini-ikäinen nappula, kesätöissä levy-yhtiön varastossa. Kari 15 vuotta vanhempi, uraansa aloitteleva muusikko, rahaton ja kohmelossa.

”Tarjosin varastomiehen palkalla nälkäiselle Klabbille lounaan. Se teki häneen jostain syystä sellaisen vaikutuksen, että hän muisti sen loppuikänsä. Silloinkin, kun naureskeli tehneensä minusta rikkaan miehen”, Ile muistelee.

Toinen mieleen jäänyt kohtaaminen tapahtui lähes parikymmentä vuotta myöhemmin.

Ilkasta oli tuolloin tullut jo Ile, musiikkipiirien tuntema levytuottaja ja Kari Jalkasesta Kari Tapio.

Eräänä syksyisenä päivänä Kari soitti ja kysäisi, tehtäisiinkö yhdessä levy.

Lue myös: Paula Koivuniemi ei pystyisi enää työskentelemään ilman henkilökohtaista avustajaansa

Sehän sopi.

”Ei mennyt tuntia kauempaa, kun Klabbi käveli toimiston ovesta sisään, pyysi kynää ja kysäisi, olenko tehnyt hyvät laput. Vastattuani myöntävästi hän piirsi nimensä sopimukseen lukematta sitä kunnolla”, Ile kertoo

Tuliaisinaan Karilla oli Nashvillestä ostetut strutsinnahkaiset bootsit.

”Kauhean näköiset, seitinohuesta persnahasta tehdyt, rokonarpiset kuin naamani. Ne oli tarkoitus laittaa jalkaan, kun ensimmäinen levymme julkaistaan”, Ile sanoo.

Ile Vainio: ”Kari Tapio oli työmies”

Osimoilleen näin käynnistyi Kari Tapion lopullinen tie tähtiin. Hän oli jo viisikymppinen muusikko. Kiertänyt maata ja levyttänyt vaihtelevalla menestyksellä jo pari vuosikymmentä.

Lue myös: Erika Vikman ei haaveile lapsesta Dannyn kanssa

Yhdessä miehet saivat aikaan 18 kulta- tai platinalevyä. Siinä sivussa syntyi elämänmittainen ystävyys, joka oli katkolla vain kerran.

Syytä Ile ei enää muista, mutta Kari lähti toimistolta karmit kaulassa. Huusi perään, että tämä oli tässä.

”Seuraavana päivänä hän soitti ja tokaisi olleensa jo vuorokauden ilman levy-yhtiötä. Kysäisi, tarvitaanko meillä hyvää laulajaa”, Ile muistelee.

Sekä ylä- että alamäessä mukana olleena kumppanina hän on siis hyvä mies puristamaan Kari Tapion yhdeksi sanaksi.

”Työmies”, hän vastaa empimättä.

”Hän oli palkkasoturi, tykkäsi tehdä töitä.”

Ileä hymyilyttää, etteivät pitkät lomat sopineet Karille ollenkaan. Hän päinvastoin väsyi lomaillessaan.

”Ulkomaanmatkat olivat hänelle helvettiä. Kerrankin hän soitti hevoskärryistä Roomasta, vai oliko se Pariisista, ja kirosi, että ei perkele, hanki lippu seuraavaan Finnairin koneeseen, hän haluaa kotiin täältä.”

Karin nuorin poika ja pitkäaikainen manageri Joona Jalkanen kiersi isänsä keikoilla pikkunassikasta, eivätkä hänenkään mieleenpainuvimmat lapsuusmuistonsa liity lomailuun.

Esimerkkinä hän kertoo veneestä, jollaisesta isä oli aina haaveillut.

Aluksi perheeseen ostettiin puinen soutuvene. Vakaa ja hyvä uistelua varten. Kun menestystä alkoi tulla, vene vaihtui vuosi vuodelta suurempaan.

”Viimeinen versio oli 180 000 euron möhkäle, jonka kopissa isä kävi pari kertaa seisoskelemassa. Lopulta hän myi sen pois, kun tajusi, ettei sillä pystynyt kalastamaan, eikä hän muutenkaan ehtinyt veneillä.”

”Tässä on kierretty 60 vuotta ja vielä on burn in”

Savossa syntynyt, mäkihyppääjän urasta unelmoinut duunariperheen poika ei noussut pinnalle niin kuin nykyään noustaan, tuosta vain hyvällä tuurilla.

Hän aloitti laulamisen kotipaikkakunnallaan Pieksämäellä, oli avustajana Dannyn Käärme-kiertueella, lauloi Erkki Liikasen orkesterissa ja työskenteli siinä sivussa latojana kirjapainossa.

Ennen omaa orkesteria Kari nieleskeli asvalttia ja keikkaili vaihtuvien paikallisten bändien kanssa.

”Joskus hän ihmetteli nuorempia muusikoita, joille tuli jo muutaman keikan jälkeen burn out. Hän heitti keikkaa kuudella vuosikymmenellä. Edelleen oli meininki että burn in”, Ile sanoo.

Otsikoihin nousi jaakobinpaini alkoholin kanssa. Kari antoi otsikoihin yllin kyllin aihetta, mutta hänen kanssaan työskennelleiden ihmisten mieleen on jäänyt kuitenkin päällimmäisenä kova työmoraali.

Muusikko, kapellimestari Markku Johansson sävelsi, sovitti ja vastasi kokonaisuudesta neljällä Karin levyllä.

”Hänen kanssaan oli helppoa, koska hän suhtautui musiikin tekemiseen kunnianhimoisesti”, Johansson sanoo.

Kari ilmaantui studiolle aamulla. Ääni oli avattu jo kotona. Yhtä levyä paukutettiin kahdesta kolmeen viikkoa. Kari oli paikan päällä koko ajan ja ilmaisi mielipiteensä suoraan.

Soittimien, soinnin ja soundin lisäksi häntä kiinnostivat levyn masterointi ja kannen yksityiskohdat.

Kaikua piti olla riittävästi. Lempinimen ”kaikupäällikkö” saanut artisti vitsaili itsekin: ”Älkää ujostelko sen kaiun kanssa. Minä laitan kansiteksteihin nimeni alle: Kaiut, K. Jalkanen.”

Johansson uskoo, että kovan työn lisäksi menestys pohjautui armottomaan karismaan, hyvään tekniikkaan ja uniikkiin ääneen.

”Karin laulamisesta välittyi myös täydellinen paneutuminen tekstiin. Hän oli vakuuttava, uskottava tulkki”, Johansson sanoo.

Kun sanoitus on onnistunut, pitää kaivaa reumakerrasto kaapista

Tulkintaa tietysti helpotti, että Kari teki monen hittikappaleensa sanat itse. Esimerkiksi lauluissa Myrskyn jälkeen, Juna kulkee ja Valoon päin tummat melodiat kuuluvat myös tekstistä.

Ohjenuora löytyi vaatekaapista. Kari ajatteli, että kun sanoitus oli hyvä, ihokarvat nousivat pystyyn. Piti kaivaa reumakerrasto kaapista.

Sanoituksissa näkyi Karin luonteen toinen puoli.

Hänen ystävänsä ja kollegansa Paula Koivuniemi luonnehtii, että Kari oli herrasmies, jolle saattoi tirahtaa tippa silmään lavallakin.

”Meitä yhdisti herkkäsieluisuus. Meistä ei tullut kovanaamoja millään konstilla. Eikä se välttämättä ole pelkästään hyvä asia, koska tässä bisneksessä tarvittaisiin tietynlaista kovuutta”, Paula summaa.

Kari oli hänen mukaansa suora ja rehellinen kaikissa tekemisissään.

”Ei hän mikään mielistelijä ollut. Jos hän ei tykännyt jostain asiasta, hän sanoi sen, mutta oli silti kohtelias.”

Karin poika Joona todistaa myös, että isältä tuli itku herkästi. Ei tarvittu kuin koskettava kohtaus elokuvassa tai vaikkapa suloinen koiranpentu.

”Isä itki enemmän kuin äiti.”

Ennen muuta Kari kuvaillaan kuitenkin kansanmieheksi.

Ile huomauttaa, ettei hänen ystävänsä keräillyt pinssejä eikä viihtynyt kristallilamppujen alla. Levynjulkistamisjuhlissa tarjoiltiin piimää ja läskisoosia. Hotellit tiesivät, ettei Karille kannattanut tarjoilla neljänviljan vellejä. Hän oli mannapuuromiehiä.

Kari ei marssinut takahuoneisiin vaatimuslistojen kanssa. Keikkapaikalla piti olla vessa ja lämmin tupakkakoppi, voileipiä ja makkaraa.

Parhaina aikoinaan hän teki kymppitonnin keikkoja, mutta suuret tulot hupenivat suuriin menoihin.

”Faija sanoi aina, että hoida sinä kuitit, hän inhoaa niitä. Hän haluaa vain laulaa”, Joona huomauttaa.

”Ei hän mikään kiiltokuva ollut, mutta aina pienemmän puolella, reilu ja rehellinen niin ylä- kuin alamaailmankin ihmisille”, Ile jatkaa.

Siinä missä mies oli työssään äärimmäisen pedantti, pikkutarkka ja kunnianhimoinen, pulloon tarttuessaan häntä ei pidellyt mikään.

Kun ensimmäisen kultalevyn Myrskyn jälkeen kansia kuvattiin, omille teilleen unohtunut taitelija ilmaantui paikalle vasta kolmannella kerralla.

”Hän tuli lopulta paikalle, mutta ilman sovittuja vaatteita. No, minä tempaisin paidan päältäni ja hänet kuvattiin siinä. Myöhemmin hän kyllä otti hyvinkin tarkasti kantaa kanteen. Siinä ei saanut olla mitään palkkeja pilaamassa”, Ile kertoo.

1980-luku oli Kari Tapiolle vaikea ja kostea

Karin kanssa viimeisinä vuosina ystävystynyt Kari Hotakainen tiivisti tämän taiteilijalaadun yhteen lauseeseen: ”On vaikea laulaa taivaasta, jos ei ole hajuakaan helvetistä.”

Läheiset saivat todistaa jälkimmäistä.

”1980-luku oli kostea ja vaikea. Hyvin usein isä jäi keikan jälkeen omille teilleen viikoksi tai pariksikin. Ei ollut kännyköitä. Ehkä hyväkin, ettei ollut”, muistelee Joona, joka kiersi isänsä mukana jo nelivuotiaana.

Idea oli äidin. Kun poika pantiin mukaan, isä ei karannut niin helposti ryyppyreissuilleen.

”Tämä oli viimeinen kerta. Se kuultiin faijan suusta monta kertaa. Aina sille tulivat ne kauheat morkkikset, Kyllä se maksoi hinnan juomisestaan.”

Keikkoja jouduttiin perumaan, mutta Kari paikkasi möhläyksensä uudella konsertilla.

”Koko ajan se koki olevansa velkaa johonkin suuntaan”, Joona pohtii.

Sydänkohtaus käänsi Kari Tapion uran nousuun

Käänne Karin uralla sai alkunsa sydänkohtauksesta. Se nosti levymyynnin nousuun. Sen jälkeen syntyivät myös uran parhaat laulut.

Vaimo Pia jätti oman työnsä hammashoitajana ja alkoi kiertää miehensä mukana keikoilla.

Juominenkin väheni. Kari Tapio oli perheyritys, koska pojat Jiri ja Jani soittivat hänen bändissään. Joona myi keikkoja.

Parhaista vuosista Joona muistaa isästään lämpimän huumorin. Itseironian ja lempeän vinoilun.

”Faija oli hyvä suustaan. Kun keikkapaikoilla kyseltiin valojen perään, isä heitti, että show-vehkeet on myyty Dannylle ajat sitten, me hoidetaan musahommat.”

Faneille oli varattu aina aikaa. Lapsena ujouttaan kaapissa laulanut Kari liikuttui siitä, että ihmiset tulivat pitkienkin matkojen takaa katsomaan ja kuuntelemaan juuri häntä. Jutustelu kuului pakettiin.

Vielä viimeisenä elinpäivänään Kari soitti pojalleen ja kertoi tarkistaneensa fanilta postissa palautuneen, kuulemma viallisen CD-levyn.

”Faija oli lähettänyt sen takaisin ja kirjoittanut saatekirjeen. Siinä luki, että levy on puhdistettu, koska se oli likainen. Ennen seuraavaa kuuntelukertaa on syytä pestä kädet, terveisin Kari Tapio”, Joona nauraa.

Joona Jalkanen: ”Isän elämä oli kuin elokuvakäsikirjoitus”

Suurimmassa hitissään Kari Tapio runoilee myrskyn jälkeen koittavasta poudasta ja sateenkaaresta, jonka päähän me kaikki joskus päädymme.

”Nyt sen nään, ei voi yksikään päättää päivistään, ne määrätään.”

CD-levyä postittaessaan hän ei aavistanut saavuttavansa oman sateenkaarensa jo seuraavana päivänä, 7. joulukuuta 2010.

Tuntemattomien juhlijoiden mukaan Helsingin Manalasta lähtenyt artisti menehtyi kesken konserttikiertueen. Taksissa, omassa kotipihassaan.

”Kari lähti taivaaseen parhaassa laulukunnossaan”, Ile suree.

”Tuntuu pahalta puhua Karista menneessä aikamuodossa. Häntä olisi tarvittu vielä”, Paula Koivuniemi miettii.

”Jotenkin isä sen kuitenkin aavisti. Soitti edellisenä päivänä monta kertaa ja pyysi pitämään äidistä huolta, jos hänelle sattuisi jotain. Äiti oli hänen elämänsä rakkaus”, Joona sanoo.

Syyskuussa ilmestyvä elokuva ”Olen suomalainen” tuo Kari Tapion samettisen baritonin vielä kerran estradille.

Elokuvan ideoinut Joona miettii pitkään, miksi yhdeksän vuotta sitten kuolleesta artistista piti tehdä elokuva.

”Faija teki suomalaisen viihteen eteen niin paljon töitä ja maksoi niin kovat oppirahat, että ansaitsee elokuvan. Sitä paitsi hänen elämänsä oli kuin elokuvakäsikirjoitus alusta loppuun asti”, Joona sanoo.

Hetken pohdittuaan hän jatkaa.

”Ja oli se myös äidin ja isän yhteinen selviytymistarina. Ura ei ollut mikään suoraviivainen nousu, vaan aaltoliikettä ja tasaista taistelua tuulimyllyjä vastaan.”

Elokuvan nimibiisissä Kari Tapio laulaa: ”Mä rakkaudesta laulan. Olen suomalainen.”

Ehkä ne suomalaiset, jotka ovat 1970-luvulta lähtien ostaneet lähes 900 000 hänen levyään, joutuvat etsimään jälleen kerran reumakerraston käsiinsä.

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 17/2019.Tilaa lehti nyt tarjoushinnalla tai hanki digilehden lukuoikeus täältä!