Suhteet

Hanna Jensenin muistisairas äiti lähtee toistuvasti omille teilleen – ”Olen päättänyt luottaa muihin suomalaisiin ja erityisesti taksikuskeihin”

Kun muistisairas ihminen kadottaa paikantajunsa ja lähtee yksin liikenteeseen, hän ja hänen läheisensä ovat ulkopuolisten avun varassa. Äidistään huolehtiva Hanna Jensen kertoo, miltä se tuntuu.

Tällä kertaa auttaja oli Fredrikintorin kukkakauppias.

Muistisairas äitini oli jälleen kerran lähtenyt helsinkiläisestä senioritalossa sijaitsevasta kodistaan tietämättä, mihin oli matkalla. Hän oli noussut – näin arvelen – bussiin sen keskiosasta ilman lippua ja päätynyt Helsingin Punavuoreen tietämättä lainkaan, missä oli.

Meillä oli onnea, sillä äiti osasi vielä soittaa. Hän pirautti minulle hyväntuulisena ja luki osoitekyltistä, millä kadulla oli. Kuten aina, pyysin häntä katsomaan ympärilleen, olisiko lähettyvillä joku ystävällisen tuntuinen ihminen. Äiti huomasi kukkakaupan myyjän ja käveli tämän luokse. Onneksi äiti uskaltaa lähestyä ihmisiä, ajattelin.

Kerroin kukkakauppiaalle tilanteen ja hän lupasi odottaa äidin kanssa, että saisin tilattua paikalle taksin. Sen tein puhelimeni sovelluksella, jolla saatoin lisätä taksimatkaan määränpään ja maksaa matkan etukäteen. Eihän äidillä ollut ollut rahaa käytössään enää pitkään aikaan.

Jälleen kerran sain palautettua äidin turvallisesti senioritaloon. Kiitos siitä kuului ventovieraalle ihmiselle.

Lue myös: Muistisairaan äitinsä etäomaishoitaja Paula elää jatkuvassa hälytysvalmiudessa

Oikeus lähteä ja oikeus eksyä

Muistisairaiden omaisten ja läheisten vaikeimmat ajat ovat niitä, kun paikantajunsa menettänyt muistisairas asuu vielä kotonaan tai senioritalossa, josta hän pääsee lähtemään.

”Ulkomaailma” saattaa ihmetellä, miksi muistisairas ei tässä elämänvaiheessa saa hoivakotipaikkaa, mutta hoivakotipaikkoja on tarjolla vain kaikkein huonoiten voiville.

Paikantajun menettänyt ihminen saattaa olla vielä sosiaalinen, oma-aloitteinen ja moneen asiaan kykenevä, mikä läheisten näkökulmasta vain pahentaa asioita. Itsemääräämisoikeuden näkökulmasta asialla on toinenkin puoli: ihmisellä on oikeus lähteä ja jopa oikeus eksyä. Arvelen, että tästä oikeudesta kärsivät enemmän läheiset.

Äitini on lähtenyt senioritalosta lukuisia kertoja julkisilla kulkuväli­neillä ”omiin menoihinsa”. Koska hänellä on gps-kello, voin seurata tietokoneelta, missä hän kulkee. Kerran tietokoneen ruutu näytti hänet sinisenä pallona Helsingin keskustan oopperatalon läheisyydestä ja saatoin vain arvuutella, miten hän sinne oli päätynyt. Hän oli kotiin palatessaan uupunut mutta rauhallinen. Sillä kerralla häntä auttoi taksikuski.

Toisen kerran senioritalon vastapäisen kerrostalon naapuri astui äitini kanssa bussiin ja todisti, kuinka toinen matkustaja hermostui rahattomaan ja selittelevään äitiini ja maksoi kiukkuisena tämän matkan. Näin äiti pääsi liikkeelle.

Naapuri havahtui siihen, että ­äitini katsoi bussissa levottomana ympärilleen. Kun äiti jäi bussista, naapuri meni hänen peräänsä ja soitti minulle.

Lähti etsimään jotain, joka tuntuisi tutummalta

Muistisairas ihminen ei omasta näkö­kulmastaan karkaa. Hän lähtee etsimään jotakin, joka tuntuisi hänelle juuri sillä hetkellä tutummalta kuin paikka, jossa hän on.

14 vuoden kokemuksella arvioin, että äitiäni ajaa lähtemään vahva tahdonvoima ja tavoitteellisuus. ­Ehkä hän lähtee järjestön kokoukseen, ehkä lapsuudenkotiinsa.

Muistisairaiden kanssa työskentelevät ammattilaiset tietävät, ­että tahdonvoima antaa muistisai­raille usko­mattomat fyysiset voimat. ­Nämä löytävät suljetuista rakennuksista ulospääsyteitä, kiipeävät aitojen yli ja nekin, jotka eivät jaksa kävellä yli 50 metriä, porhaltavat muutamia kilo­metrejä pelkällä hengen uhmavoimalla. Äitini kuuluu heihin.

Yleensä hänellä on mukanaan pieni, pakattu laukku, jossa ovat hänen muuttotavaransa: hopeinen kermakko, pieneksi taiteltu plyysipaita ja valokuvia.

Lue myös: Tuskastuttaako muistisairaan käytös? Opit sietämään sitä validaation avulla

”Ihanaa naisseuraa”, kehui herra puhelimeen äitiäni 

Kerran kesällä äiti päätyi Kampin ostoskeskukseen ja sieltä muiden matkustajien perässä katutason ulko­terasseille. Äiti soitti minulle. Sen jälkeen soitin Kampin infopisteeseen, jonka työntekijä lupasi auttaa.

Sitten äiti soitti taas. Tällä kertaa hän antoi puhelimen keski-ikäi­selle miehelle, joka kertoi herraseu­rueensa pitävän äidistäni huolta. Mies ­sanoi, että hänen oma äitinsä oli menehtynyt muistisairauteen vuotta aiemmin ja hän oli tunnistanut äitini olemuksesta ja katseesta, että tämä oli eksyksissä.

”Ja meillä kävi nyt poikien kanssa niin hyvä tuuri, että saatiin näin ihanaa naisseuraa”, hän sanoi puhelimeen äidin mielialaa nostattaakseen. Mies lupasi viedä äitini taksiin ja ­pitää huolta siitä, että osoite tulee kerrotuksi ja äiti saadaan matkaan.

En enää muista, miten maksu suoritettiin. En muista yksityiskohtia, sillä välillä aivoni jättävät ne tallentamatta. Olen alkanut jopa miettiä, että onneksi asumme kaupungissa emmekä maalla.

Omainen päivystää ja usein uupuu

Tämä elämänvaihe, kun muistisairas omainen on ”vapaalla”, kuormittaa monia muistisairaiden läheisiä niin paljon, että osa heistä kokee elämäntilanteensa jatkuvaksi päivystämiseksi ja huolensekaiseksi ajaksi ja tarvitsee jaksaakseen mielialalääkkeitä.

Minulla tätä aikaa on jatkunut nyt vuosia, mutta koska lähtemiset eivät ole säännöllisiä ja auttavia ihmisiä on löytynyt aina, hermostoni ei ole jäänyt päivystysvaihteelle. Kun sitten puhelin taas kerran soi, sydämeni ei ala hakata.

Mieleni suojelee minua. Tämän täytyy johtua siitä, että olen päättänyt luottaa muihin suomalaisiin ja erityisesti taksikuskeihin, sillä kerta toisensa jälkeen hätiin on ilmaantunut joku, joka auttaa. Eräs taksi­kuski odotti äidin kanssa kerran keskellä kylmää yötä tunnin, kunnes huoltohenkilö tuli avaamaan ulko-oven.

Minulle on rakentunut tunne siitä, että suomalaiset ovat auttajakansaa.

Lue myös Anna.fi: ”Eva Biaudet hoiti muistisairasta äitiään: Olin kestämiseni äärirajoilla”

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 24/2023.